Tietoyhteiskunta. Ketä kiinnostaa?

Helsingin Sanomien Sunnuntaisivuilla tänään:

Huonompi kuin Meksiko
Kehitysmaatkin menivät edelle, kun suomalainen tietoyhteiskunta lytättiin raportissa. Mikä täällä muka on niin surkeasti?

Mikko-Pekka Heikkinen, HELSINGIN SANOMAT

Suomalainen tietoyhteiskunta on takapajula.

Totuus selvisi, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta julkisti raporttinsa Nykyaikaa etsimässä – Suomen digitaalinen tulevaisuus. Tutkija Teppo Turkin kirjoittamassa raportissa siteerataan esimerkiksi YK:n vertailua eri maiden julkishallinnon internetpalveluiden laadusta. Suomi on paremmuusjärjestyksessä sijalla 24, edellään muiden muassa Malta, Israel, Malesia, Viro ja Meksiko. Kaikki kunnia Meksikon internetpalveluille, mutta joka kymmenes meksikolainen ei osaa lukea eikä kirjoittaa.Teppo Turkin mielestä jokaiselle suomalaiselle pitäisi luoda nettiin niin sanottu kansalaisen kotisivu, jonka kautta asioitaisiin verottajan, terveysaseman, poliisin, kunnan, Kelan ja muidenkin viranomaisten kanssa. Kuten Tanskassa.

Kuulostaa hienolta, mutta kuinka synkässä digialhossa suomalaiset ihan oikeasti ovat? Pitääkö aivan kaikki saada verkosta?

Suomi ei ehkä ole maailman kärkimaa, mutta silti verkossa voi nykyään hoitaa pankki- ja sijoitusasiat, varata kirjaston kirjoja ja lomamatkoja, etsiä töitä, opiskella, viestiä sekunnissa minne vain, liittyä nettiyhteisöihin, ostaa matkalippuja, musiikkia tai tuhannen eri sortin tavaraa. Entä yhteydenpito viranomaisiin? Ainakin verottajan kanssa yhteydenpito sujuu niin hyvin, että kirjepostia tulee pyytämättä.

[…]

Raportin sivulla 18 Turkki kertoo, että joissain maissa kansalaiset voivat verkossa kommentoida lainsäädäntöhankkeita suoraan virkamiesten kanssa. Tällaista digiherkkua pitäisi siis saada meille.

Mutta hetkinen. Puhe on siis verkkokeskustelusta. Keskusteluryhmässä on aina vähintäänkin yksi hullu, joka pilaa ajatustenvaihdon kaikilta. Entä miten edistyy lainsäädäntötyö, jos valmisteleva virkamies joutuu lukemaan 27 000 kansalaiskommenttia? Eihän sellaiseen ole kenelläkään aikaa. […] Tähän asti työnjako on ollut se, että kansalainen äänestää ja päättäjä päättää.

Nyt kadunmiehelle tarjotaan roolia kaupunginviskaalin osa-aikaisena neuvonantajana. Kuka sitä oikeasti haluaa?

***

Toimittaja Heikkinen on kriittinen. Hänen mielestään asiat ovat Suomessa ihan hyvin, matkaliput ja pankkipalvelut saa netistä ja yhteydenpito verottajaan sujuu. “Miksi ihmeessä kaiken pitäisi olla verkossa”, hän kysyy. “Ei kai kukaan nyt oikeasti halua keskustella verkossa virkamiesten kanssa?”

Kaikki kunnia Heikkisen mielipiteelle. Hänellä on oikeus olla tietoyhteiskuntaänkyrä eikä hänen tarvitse olla kiinnostunut. Hän ei varmasti ole yksin. Jos Helsingin Sanomien verkkosivujen kyselyssä kysyttäisiin “Onko yhteiskunnan palveluiden vieminen verkkoon jo mennyt liian pitkälle”, luultavasti 70 prosenttia vastaajista vastaisi “kyllä”. Verkko on jotain käsittämätöntä, hahmotonta ja siksi pelottavaakin. Ei kai ne sulje meidän pankkikonttoria ja lähikauppaa ja tunge kaikkea sinne nettiin?

Onkohan tietoyhteiskunnan puolestapuhujien sanoma hukassa?

Tietoyhteiskunnasta on puhuttu jo niin pitkään, että se sanana on jo kärsinyt inflaation. Tietoyhteiskuntaa on edistetty, on laadittu raportteja ja tutkimuksia. Ja silti esimerkiksi sairaaloiden ja terveyskeskusten järjestelmät eivät edelleenkään seurustele keskenään. Paikkakunnalta toiselle muuttaessaan joutuu selvittämään oman terveyshistoriansa uudelle omalääkärilleen juurta jaksaen. Palveluiden saaminen verkkoon on oikeasti vasta alkutaipaleellaan emmekä me tavalliset ihmiset pysty kuvittelemaankaan, millaisia parannuksia ja helpotuksia meille on tulevaisuudessa luvassa.

Mielestäni toimittaja Heikkinen päästää itsensä vähän turhan helpolla. Kyseenalaistaa saa, mutta oma mielipide pitäisi pystyä häivyttämään taustalle. Ei ole hyvää journalismia päättää juttunsa lauseeseen “Kuka sitä oikeasti haluaa”.

Kriittisyys on helpompaa kuin tulevaisuuden puolustaminen ja hehkuttaminen.

Kahden kerroksen väkeä

Aloitin uutistoimittajan urani 2000-luvun alussa online-toimituksessa. Multimediatoimituksemme vastuulla olivat internet-, teksti-tv- ja mobiiliuutisten toimittaminen sekä konsernin radiokanavan uutisten toimittaminen ja lukeminen eetteriin. Kellon ympäri 24/7. Vastuullista ja kiireellistä hommaa.

Olimme toimituksen hierarkiassa alimmalla tasolla.

Meitä ei kutsuttu aamu- tai viikkopalavereihin tai muihin uutiskokouksiin. Kanavan omat uutiskuupit saimme useimmiten poimia tv-lähetyksestä (tai jos oli tarpeeksi nokkela, saattoi käydä kurkkaamassa uutisten ajolistaa ja poimia skuupin hiukan ennen lähetystä), sillä uutispäälliköt eivät kommunikoineet kanssamme, vaikka istuimme samassa avokonttorissa. Me olimme nimetöntä työvoimaa, jonka tehtävänä oli lapioida oikeiden toimittajien työn hedelmät sekä STT:n sähkeet nettiin.

“Oikeiden toimittajien” suhtautuminen multimediatoimittajiin kiteytyy mainiosti erääseen episodiin:

En suin surminkaan muista, mistä uutistapahtumasta oli kyse. Kuitenkin jokin sellainen, joka oli alkanut iltapäivällä ja joka jatkui yön yli (onnettomuus, uhkaavan lakon sovittelu tms.). Illan uutislähetyksessä ankkuri sitten mainitsi, että tuoreimmat päivitykset tilanteesta sitten seuraavan aamun uutislähetyksissä. No, toimituksemme esimies lähetti seuraavana päivänä koko toimitukselle viestin, että olisi hyvä mainita myös, että tapahtumaa seurataan läpi yön kanavan nettisivuilla, lähes reaaliaikaisesti.

Koko kansan tuntema uutisankkuri kimmastui: “Mitäs siitäkin tulisi, jos jokaisessa lähetyksessä mainittaisiin kaikki netit ja vetit. En minä rupea kuluttamaan kalliita lähetysminuutteja sellaiseen.”

Myöhemmin toisessa mediatalossa asenteet olivat samankaltaisia ja online-toimitukseen “joutumista” pidettiin jos ei nyt helvetin esikartanona niin aika lähelle kuitenkin.

Tämä oli arkipäivää 2000-luvun alussa ja puolivälissä.

Tämä on valitettavan usein arkipäivää myös 2000-luvun lopussa, kertovat toimittajatuttavani. Online-toimittaja ei edelleenkään ole “oikea toimittaja”.

Se sentään on jo käytäntö, että niin lehdissä kuin tv-uutisissakin viitataan ko. mediatalon nettisivuille ja todetaan, että tilannetta seurataan ja keskustelu jatkuu siellä. Mutta edelleen se painettu aviisi tai illan uutislähetys on se kaikkein tärkein ja pyhin. Ja niiden toimittajat muita tärkeämpiä.

Miksi?

Osasyy lienee online-toimituksista itsestään. Esimerkiksi ensimmäisessä toimituksessani kovin moni kollega otti työnsä STT:n uutisten lapioimisena kirjaimellisesti. He kopioivat tietotoimiston sähkeet sellaisinaan kirjoitusvirheineen päivineen nettisivuillemme, lihavoivat väliotsikot ja lisäsivät ehkä kuvan. Vaikka myös ulkomaankielistä materiaalia oli tarjolla, siihen ei kajottu ennen kuin STT ehti tehdä siitä suomenkielisen version.(Oli sitten onneksi heitäkin, joilla oli journalistista kunnianhimoa.)

Toivottavasti työprosessit ovat tästä kehittyneet. Ovathan?

Toinen syy on varmaankin se, että online-uutiset ovat hyvin usein nimettömiä. Tv-jutun tekee toimittaja, jonka nimi mainitaan jutun alkuun liimatussa planssissa. Lehdessä lyhyitä sähkeitä lukuun ottamatta juttujen kirjoittaja on nimetty, nykyisin varsin usein kuvan kera. Jos online-toimittaja ei ole vastuussa jutustaan myös julkisesti, miksi hän viitsisi suhtautua siihen kovin kunnianhimoisesti? Juttujen taso ei ole siis välttämättä kovin korkea, mikä ei ole omiaan nostamaan arvostusta.

Kolmanneksi näkisin, että nettiuutisten kommentointimahdollisuus syö toimituksen ja yksittäisten toimittajien uskottavuutta. En ole vielä törmännyt suomalaiseen uutiskeskusteluun, joka olisi tasapuolista ja järkevää. Jopa Hesarin keskustelupalsta on suorastaan järkyttävän kauhea, kadun joka kerta kun erehdyn klikkaamaan viestipuun auki. Nimimerkkien suojista on hyvä huudella…

Joidenkin lehtien nettisivuilla mainitaan toisinaan myös toimittajien nimet. Esimerkiksi Kauppalehden ja Talentumin lehtien keskustelut ovat vielä luokattomampia kuin Hesarissa ja ne kohdistuvat usein toimittajan persoonaan. “Taas tällainen juttu xx:ltä; olisi pitänyt arvata, miten ihmeessä lehti pitää palkkalistoillaan näin surkeaa toimittajaa.”

Mediatalot joutuvat parhaillaan pohtimaan ankarasti, miten ne voisivat hyödyntää verkkoa ja saada sieltä liiketoimintaa ja positiivista kassavirtaa. Olisiko online-toimitusten uskottavuuden kohentamisella vaikutusta asiaan? Se voisi vaikuttaa positiivisesti myös työilmapiiriin mediatalojen sisällä, jos online-toimittajatkin olisivat “oikeita toimittajia”.

 

Kadotettu kolmekymppisten sukupolvi

Kauppalehti Optio hehkutti tämänpäiväisessä numerossaan 80-luvulla syntyneitä tulevaisuuden toivoja.

Eipä siinä mitään, onnea heille! Tulevaisuus näyttää varsin valoisalta, jos näihin nuoriin luotetaan ja heille annetaan vastuuta: he ovat aidosti kansainvälisiä, oppineet englannin jo alle kouluikäisinä Sky Channelia katsellessaan tai diplomaattivanhempiensa kanssa ulkomailla asuessaan. He ovat nähneet maailmaa ja oppineet hiiri kädessään: Internet ja verkottuminen ovat heille itsestään selviä. Verkkoon ei mennä piipahtamaan, siellä ollaan koko ajan. He osaavat edustaa ja myydä.

Mutta niin kuin aina selaillessa sellaisia listoja, joilta ei omaa nimeä löydy, tuli apea olo. Surku oman, 70-luvun lopulla syntyneen sukupolven puolesta. Me olemme väliinputoajia.

Vuonna 1980 syntynyt runoilija Olli Sinivaara sanoo Optiossa: “1970-lukulaiset syntyivät osittain Neuvostoliittoon, mutta me 1980-lukulaiset synnyimme suoraan Amerikkaan.” Auts. Jatkan listaa: 70-luvun alkupuolella syntyneet valmistuivat kouluista suoraan 90-luvun alun lamaan. Me 70-lukulaiset olemme joutuneet varta vasten opettelemaan kännykän, sähköpostin ja Internetin käytön. Jos meitä vanhemmat eivät ymmärrä netistä mitään, se annetaan heille anteeksi. Meille ei. Meitä edeltävät sukupolvet ovat niin hyväkuntoisia, että jatkavat työelämässä vastuullisilla paikoilla vielä pitkään. Samaan aikaan meitä nuoremmat, raikkaat nuoret kiilaavat oikealta ohi. He ovat tottuneet työskentelemään online ja jakamaan dokumentteja ja valokuvia kavereidensa kanssa. Mobiilisti.

Minulla on koko joukko ihania, viisaita ja älykkäitä ystäviä, ikätovereita, jotka eivät ymmärrä Internetin ihmemaailmasta saati sosiaalisesta mediasta juuri mitään. Sosiaalinen media on heille yhtä kuin Facebook, joka näyttäytyy aikavarkaana ja turhakkeena. “Miksi minä haluaisin kuulla, mitä sille entiselle ala-asteen koulukiusaajalleni kuuluu?” Heille on turha selittää sosiaalisen median olevan ennemminkin uudenlainen tapa olla ja tehdä asioita yhdessä. Heille on herttaisen yhdentekevää, että toisella puolella maailmaa saattaa olla samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä – edes ammatillisessa mielessä. “Mulla on tarpeeksi tekemistä näiden töitteni järjestämisessä muutenkin.”

Minulla ja muilla 70-luvulla syntyneillä on varmasti yli 30 vuotta työelämää vielä jäljellä. 30 vuotta. Sosiaalinen kanssakäyminen ja tietojen jakaminen verkossa tuskin tulevat häviämään minnekään, päin vastoin, niistä tulee työelämänkin normi ja oletusarvo. Jos nyt tieten tahtoen halveksii tätä kehitystä, miten on mahdollista selvitä vielä edessä olevista työvuosikymmenistä? Kuka meitä nykyisiä kolmekymppisiä haluaa tulevina vuosina johtajiksi ja suunnannäyttäjiksi, jos me pitäydymme vanhan maailman toimintatavoissa? Kuka meistä on enää kiinnostunut?

Pihlajanmarjat OVAT happamia. Paitsi marmeladiksi keitettyinä.

P.S. Asiasta toiseen. Ihan mahtavia uutisia: Entisen Classic Radion raunioille perustetaan uusi klassisen musiikin radiokanava. Hesari kertoo: “Kanavan on tarkoitus olla ‘aito klassisen musiikin kanava, jollainen se oli 1990-luvun alkupuolella’. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että teokset soitetaan kokonaan, säveltäjän tarkoittamalla tavalla, ja että kuulijoille kerrotaan tarkasti teosten tekijä- ja esittäjätiedot.” 

Huoli- ja marmatusjournalismista

MTV3:n uutis- ja ajankohtaistoimituksen vastaava päätoimittaja Merja Ylä-Anttila kirjoitti aika viisaasti Helsingin Sanomissa tänään:

“Uutisten ilmaistarjonta netissä on muuttanut lukutottumuksia ja mediatasapainoa oleellisesti. Sanomalehtien levikit jatkavat laskuaan ja taantuma syö etenkin sanomalehtien ilmoitustuloja. Luokitellut ilmoitukset siirtyvät verkkoon eikä varmuutta niiden paluusta printtimediaan ole.

[…] Lisäksi alalla surraan sitä, mikä mahtaa olla journalismin kohtalo tulevaisuudessa, kun sosiaalinen media ja verkkoyhteisöt koukuttavat käyttäjiä hurjaa tahtia. […] Jokin aika sitten KHO:n presidentti Pekka Hallberg kaipaili journalismiin suurta kertomusta. Hän kehotti journalisteja miettimään, mihin suomalainen yhteiskunta on menossa.

Tehtävää Suomelle pohtii useampikin työryhmä ja vaikuttajafoorumi. Olisiko tässä myös tehtävää ykköslehdelle? Lehti voi vaatia päättäjiltä vastauksia ja valmistaa kansaa tulevaan, vähän samoin kuin ilmastonmuutos on nyt asialistalla. Me olemme myös tutkitusti maailman hyvinvoivin maa. Näkyykö se mediassa?

Huoli- ja marmatusjournalismia on vähintään riittävästi. Voisiko ajatella, että haettaisiin enemmän menestystekijöitä? Miten niitä voitaisiin vahvistaa ja edistää?”

Etenkin tuo viimeinen kappale havahdutti. Tosiaan. Suomalainen uutisjournalismi on ilotonta ja huolivetoista. Uhkat, vaarat ja vastoinkäymiset uutisoidaan, epäonnistuneille ilkutaan vähintäänkin rivien välistä ja voivotellaan, että ei me täältä enää mihinkään nousta, meidän menestystekijämme syntyivät viime vuosituhannen lopulla ja se siitä.

Lisäksi uutisjournalismi takertuu tähän päivään. Uutisoidaan mitä oli eilen, mitä on nyt, mitä on huomenna. Kaukokatseisuutta riittää korkeintaan viikon päähän, kauemmaksi ei uskalleta suunnitella eikä osata katsoa. Perinteisesti uutistoimituksissa pidetään hyveenä sitä, että ollaan “päivän päällä”, uutisaiheet koskettavat juuri tätä kuluvaa päivää. Tulevaisuuteen, trendeihin tai laajempiin kokonaisuuksiin ei kukaan ehdi paneutua.

Suomalaisen toimittajan uutislähteiksi kelpaavat poliitikot ja tutkijat, ehkä kolmannen sektorin toimijat ja “tavikset”. Yritysmaailman edustajat ovat epäilyttäviä: heillä on se oma agendansa niin häiritsevästi taustalla. – Ihan kuin poliitikot ja tutkijat olisivat pyyteettömiä ja puolueettomia! Eiköhän heillä kaikilla ole oma agendansa ja omat intressinsä kommenttiensa takana. Niillä taviksillakin.

Mutta pärjääkö tulevaisuuden painettu sanomalehti tällä konseptilla?

Voisiko ajatella, että tulevaisuudessa painettu uutisjournalismi keskittyisi kaivamaan, pohtimaan ja miettimään tulevaisuutta. Taustoittamisen sijaan pohdittaisiin, mitä sitten, mitä tämä tarkoittaa nyt ja myöhemmin. Yhdisteltäisiin juttuja yli aihe- ja toimialarajojen. Toimittajien pitäisi voida hypätä omalle epämukavuusalueelleen ja avata uudenlaisia näkökulmia. Ja käyttää siihen aikaa.

Tämä vaatisi uutistoimituksissa aikamoista asennemuutosta sekä toimittajan työn uudelleen hahmottamista. Ovatko toimittajat siihen valmiita? Ovatko mediatalot valmiita maksamaan sellaisesta?

 

Muumivaara ja pyhä design

Luen paljon sisustuslehtiä. Käytännön syistä enimmäkseen suomalaisia, sillä ne ovat työssäkäyvän perheenäidin arkeen sopivan ohuita ja niiden sisältämiä tuotteita yleensä myös saa täältä. Ei tule paha mieli, jos ei nyt ihan heti pääsekään New Yorkiin ostamaan sitä maailman ihaninta designtyynyä.

Mutta sitä usein mietin, miksi sisustuslehdet ovat lähinnä pinnallisia tuotekatalogeja. Journalismin kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Missä viipyy designjournalismi? Voiko meillä edes kirjoittaa kriittisesti sisustuksesta ja designista? Miksi koteja esitellään ihastellen, miksi kukaan ei koskaan tee juttua epäonnistuneista ja kauheista ratkaisuista?

Ja ennen kaikkea: miksi designista pitää kirjoittaa niin myötäsukaisesti?

Sisustuslehtien “toimitukselliseen linjaan” ei vain kuulu kriittisyys. Kuten ei esimerkiksi naistenlehtien kauneusjuttuihinkaan. Toimittajien ammattilehti Journalisti teki viime keväänä jutun, jossa peräänkuulutettiin naistelehdiltä kriittisyyttä kauneustuotteisiin. Useampikin päätoimittaja oli vastannut, että kriittisyys “ei kuulu meidän lehden konseptiin”…

Enpä muista koskaan lukeneeni sisustuslehdestä kriittistä arviota maailmankuulujen tai tuntemattomampienkaan designereiden tuotoksista. No, ehkä Philippe Starkin Gun-lamppuja hiukan joku kauhisteli, ne kun sattumalta julkaistiin pian Jokelan koulusurman jälkeen. Miksi kukaan ei kirjoita totuutta Kartellin designtuoleista, vaikka niitä näkyy melkein joka lehdessä? Nehän ovat pidemmän päälle äärettämän epämukavia ja hiostavia – koska ne on tehty muovista!

Suomalaiset suunnittelijat ovat aina maailman huippuja, täältä löytyy omaperäisyyttä, luovuutta, ties mitä. Vanhat suunnittelijat ovat kansainvälisiä arvostettuja tähtiä, ikoneita… Monen lehden sivuilla esitellään tuoreita lupauksia – joista ei sitten kuulu mitään enää myöhemmin.

Hampaatonta ja tylsää.

Yksi sentään yrittää. Glorian Kodissa kolumnoi suomalaisen designmaailman vaikuttaja Kaj Kalin, jonka sanan säilä sivaltaa toisinaan varsin napakasti. Tuoreimmassa marraskuun numerossa hän tarttuu kaikkein pyhimpään: Iittalaan, Artekiin ja Muumeihin. Hän mätkii kansallisia ikoneitamme oikein olan takaa: Iittalaa vaivaa autismi, Artekia anemia ja …”Valtakuntaan on julistettava Muumivaara. Täytettyä uunikinnasta muistuttavia paksukaisia on vaatteissa, lentokoneissa, astioissa, ruokailuvälineissä, elintarvikkeissa, sänkyvaatteissa, koruissa, hiirimatoissa, tapeteissa, vaipoissa… Suomalainen marketdesign muumioituu hirmuisella vauhdilla.”

Mahtavaa tykitystä! Lisää tällaista!

Suurin ongelma taitaa olla se, että Kalin saa huudella itsekseen ihan rauhassa. Hänet käytännössä vaietaan hiljaiseksi. Niin on käynyt monelle muullekin hyvälle avaukselle.

Toinen ongelma on se, että kriittinen suomalainen sisustuslehti ei taitaisi saada riittävän suurta lukijajoukkoa. Vai saisiko?

P.S. Todettakoon, että kodissani on paljon Artekia ja Iittalaa, koska aidosti pidän niistä! Kuten aika moni muukin suomalainen. Mutta niitä pitää myös voida kritisoida.


 

Etusivu uusiksi: "Suomen suurimman palkan nosti jälleen Jorma Ollila"

Media_httpkuvat2iltasanomatfiiltasanomatidoc1488475veroboksi2jpg_dghrwgxszjnbjfr
via hs.fi

Lienenkö väärässä, mutta jotenkin tuntuu, että tästä verotietojen julkistamisesta on vuosi vuodelta tullut yhä suurempi show. Aihe pääsee Yleisradion ja Maikkarin iltauutisten ykkösaiheeksi ja Hesari kirjoittaa päivätolkulla variaatioita aiheesta. ”Suurituloisin urheilija” ja ”kovapalkkaisin kirjailija” tekevät seuraa ”suurimpien kaupunkien suurituloisimmille”.

Iltapäivälehtien luonteen vuoksi ymmärrän (yritän ainakin), miksi ne asiasta melskaavat, mutta että nk. vakavasti otettava media myös on lähtenyt leikkiin mukaan.

Käsi sydämelle: ketä kiinnostaa? Oikeasti? Että Jorma Ollila tienasi melkein kahdeksan miljoonaa. Entä sitten, mikä merkitystä sillä on?

Joitakin vuosia sitten olin uutispäällikkövuorossa juuri sinä päivänä, kun verotiedot tulivat julki. Vieressä istunut kollega kohkasi: “No, mitä sä aiot tästä tehdä? Kai teille tulee päivän ykkösjuttu tästä?”

“Ei.”

“Ooksä nyt ihan tosissas? Tää on siis niin tärkee aihe!”

Lähetyksessämme oli loppujen lopuksi aiheesta sähke, jossa todettiin, että eniten suurituloisia asuu Helsingissä. Ei nimiä, ei numeroita. Olen ratkaisusta edelleenkin ylpeä.

Vaikka ei ehkä pitäisi. Oikeasti rohkea ratkaisu olisi ollut jättää koko aihe käsittelemättä. Mutta mistä löytyisi uutistoimitus, joka uskaltaisi olla näin rohkea?

Kannatan sinänsä avointa yhteiskuntaa, en jaksa hermostua siitä, että toimittajilla niin kuin kaikilla muillakin kansalaisilla on pääsy verotietoihin. Kukin käyköön sieltä kaivelemassa oman mielenkiintonsa mukaan. Toimittajilla on kuitenkin vastuu nostaa esille epäkohtia à la Mikael Liliuksen Fortum-optiot. Toimittajilta voisi vaatia myös syvällisempää analyysia verotulojen kehityksestä, tuloeroista ja muusta asiaan liittyvästä.

Mutta että tällaista listapopulismia. Laadukasta journalismiako?