Puolueettomia, objektiivisia uutisia ei ole olemassakaan

21.12.2009 9:24

Pekka Pekkala
Helsingin Sanomat

Luottamus toimii kummallisesti. Tuntemattomiin ihmisiin ei yleensä luoteta, mutta omiin vanhoihin ystäviin tai puolisoon uskotaan kuin vuoreen. Perussääntö menee niin, että mitä paremmin tunnet jonkun henkilökohtaisesti, sitä luotettavampi hän on.

[…] Toimittajat ovat vielä toistaiseksi säästyneet julkisuuden kiroilta. Politiikan toimittajan ei tarvitse kertoa julkisesti, mitä puoluetta äänestää, teknologiatoimittaja ei kerro kännykkämerkkiään eikä kaupunkitoimittaja omaa mielipidettään Kontulasta tai Westendistä.

[…] Tämä sotii luottamuksen perussääntöä vastaan: luotat ihmisiin, jotka tunnet. Toimituksissa taas ajatellaan, että tietynlainen tuntemattomuus lisää luotettavuutta. Uutiset ovat puhdasta tietoa, joiden arvo tulee niitä julkaisevasta lehdestä tai tv-kanavasta, ilman yksittäisen toimittajan mielipiteitä.

Mutta olisiko toimittaja vielä luotettavampi, jos lukija tietäisi tämän olevan naimisissa ison pörssiyhtiön johtajan tai vasemmistovaikuttajan kanssa? Tai että yksi toimittaja on ollut aktiivinen Maan ystävä ja fennovegaani, toinen taas ravaa vapaaehtoisilla maanpuolustuskursseilla ja laulaa kirkkokuorossa?

[…] Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi

via hs.fi

Suomalaiset luottavat tiedotusvälineisiin. Esimerkiksi Janne Matikaisen sosiaalisen ja perinteisen median käyttöä koskevassa tutkimuksessa (josta blogasin aiemmin), väitettiin, että jopa noin 95 prosenttia (vastaajista) luottaa perinteisiin medioihin vahvasti tai vähintään kohtalaisesti. “Sen on pakko olla totta, kun se oli lehdessä!”

Uskottavuus ja luotettavuus perustunevat medioiden institutionaalisuuteen. Esimerkiksi YLE ja Hesari ovat nykyihmisten perspektiivistä olleet olemassa “aina”, siksi ne ovat luotettavia. Mutta mikä on yksittäisen toimittajan rooli?

Helsingin Sanomien tuottaja Pekka Pekkala kirjoittaa: “Toimituksissa taas ajatellaan, että tietynlainen tuntemattomuus lisää luotettavuutta. Uutiset ovat puhdasta tietoa, joiden arvo tulee niitä julkaisevasta lehdestä tai tv-kanavasta, ilman yksittäisen toimittajan mielipiteitä.”

Ajatella. Toimittaja on pyyteetön ja puolueeton (no, ehkä aina vähän enemmän pienen ihmisen asialla) ja välittää objektiivisen näkemyksen maailman tapahtumista. Kissan viikset. Toimittajan aihevalintoja, rajauksia, näkökulmien ja haastateltavien valintoja määrittelevät AINA hänen omat mielipiteensä, arvonsa ja asenteensa. Myös ennakkoluulot. Toimittajatkin kun ovat ihmisiä.

Miksi tätä ei voisi reilusti tuoda esille? Pekkala kysyy, olisiko toimittaja luotettavampi, jos hän toisi taustansa ja sidoksensa julki? Luotettava on ehkä väärä sana, ihminen voi olla läpikiero vaikka pelaisikin avoimin kortein. Sen sijaan toimittajan taustan tunteminen tekisi journalismista läpinäkyvämpää ja ehkä jopa objektiivisempaa. Kuka tietää.

Etsin muuten tuossa taannoin kollegalle ympäristöasioista kirjoittavaa toimittajaa. Lähes mission impossible. Ärsyttävää, että esimerkiksi Ylen ja Hesarin nettisivuilta ei löydy toimittajien yhteystietoja saati sitä, mistä aihealueista he ovat kiinnostuneita. Maikkarin sivuilla osa toimittajista pitää omalla nimellään ja kuvallaan blogia, joten sieltä voi bongata tietyn aihealueen toimittajia.

Miksei medioiden nettisivuille voisi tehdä lyhyitä esittelyjä kaikista toimittajista kuvan ja yhteystietojen kera? Samassa yhteydessä voisi lyhyesti myös mainita taustat: kiinnostuksen kohteet, mahdolliset sidokset ja jääviydet. Vai pelkäävätkö toimittajat tämänkaltaista julkisuutta?

Advertisements

Revolverihaastattelu on journalismiksi puettua populismia

(Ajankohtaisen kakkosen lähetys 8.12. poistuu Areenasta 7.1.! Juttu Helsingin säästöistä on kohdassa 16:15.)

Revolverihaastatteluksi kutsutaan tiukkaa kysymys-vastaus-haastattelua, jonka tarkoitus on lähinnä saada haastateltava häkeltymään ja paljastamaan enemmän kuin oli tarkoitus.

Onnistuneet revolverihaastattelut ovat harvassa, itse en edes muista sellaista nähneeni. Sen sijaan useimmiten ärhäkkä toimittaja aiheuttaa myötähäpeän tunteen: eivät asiat ole noin mustavalkoisia!

Viime viikon Ajankohtaisessa kakkosessa (8.12.) oli Juha Granathin juttu niin sanotusta Pajusen listasta. Helsinki tahtoo säästää 10 miljoonaa euroa luopumalla vähäisemmälle käytölle jääneistä kiinteistöistä, mukana kouluja ja päiväkoteja. Erään ystäväni Facebook-statuksessa oli juttuun liittyvä kommenttiketju, jossa ilakoitiin: “Kerrankin joku pisti kunnolla Pajuselle kampoihin.” Koska kaupunginjohtaja Pajunen on haastatteluissa yleensä varsin hillitty, pakkohan tuo oli katsoa.

Juttu oli piinallista katsottavaa. Pajunen kyllä selvästi ärsyyntyi kysymyksistä, mutta piinallisuus johtui toimittajasta, joka jankkasi ja keskeytti Pajusen useamman kerran. Ei siinä mitään, jos kysymykset olisivat olleet teräviä, mutta ei. Jutussa esimerkiksi kerrottiin, että samaan aikaan kun mietitään päiväkotien lakkautuksia, kaupunki aikoo rakentaa 36 miljoonalla helikopterikentän ja huvivenesataman Hernesaareen. “Kumpi on tärkeämpi, helikopterikenttä vai lasten leikkikenttä?”

Voi taivahan talikynttilät. Jos toimittaja yhtään viitsisi mennä pintaa syvemmälle, hän ei tekisi tällaisia tarkoitushakuisia rinnastuksia. Mitä hän oikein kuvitteli Pajusen vastaavan?

Granathin haastattelema kaupunginvaltuutettu, kommunistien Yrjö Hakanen kertoi, että Helsingillä on pitkäaikaistalletuksina säästössä yli 800 miljoonaa euroa ja että kaupungin liikelaitokset tekevät tänä vuonna yli 250 miljoonan euron liikevoiton. Näihin verrattuna 10 miljoonan euron säästöt kiinteistöistä luopumisesta tuntuvat pieniltä. Miksi toimittaja ei olisi voinut asiallisesti selvittää, mihin kaupunki aikoo rahansa käyttää ja onko todella tarpeellista luopua näistä kiinteistöistä ja palveluista? Minua ainakin olisi kiinnostanut tietää.

Suomalainen revolverihaastattelu on journalismiksi verhottua populismia. Mutta palveleeko tällainen populismi journalismia?

Suomalainen viestintätutkimus, osa II. Huokaus.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan kirjastossa julkistettiin tänään Viestinnän tutkimuskeskus CRC:n tutkimus Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla. Sen oli laatinut VTT Janne Matikainen ja rahoittanut Helsingin Sanomain säätiö.

En ole vielä ehtinyt lukea raporttia ajatuksen kanssa läpi, mutta muutama huomio itse tilaisuudesta (josta löytyy Twitter-raportti tagilla #CRCsome):

Sosiaalinen media tuntuu olevan käsitteenä tutkijoille hankala ja kiusallinenkin, turhan arvolatautunut. Tilaisuudessa keskusteltiin pitkään siitä, onko tämä nyt oikea termi vai mikä olisi parempi. (*haukotus*) Sosiaalisella medialla tarkoitettiin tämän tutkimuksen puitteissa sellaisia verkkosovelluksia (esim. YouTube, Wikipedia, Flickr), joiden muotoa ja sisältöjä käyttäjät itse rakentavat.

Yksi tutkimustulos oli muun muassa se, että suomalaiset käyttävät selvästi eniten perinteisen median verkkosivuja (iltapäivälehdet, YLE, MTV3, Helsingin Sanomat), joskin Facebook oli tässä viiden kärjessä kakkosena. Sen sijaan sitä ei selvitetty, miten näitä sivustoja käytetään tai kuinka paljon aikaa niillä vietetään. Mikä olisi mielestäni ollut relevanttia.

Toinen tulos oli se, että suomalaiset eivät juurikaan luota sosiaalisen medioiden sivustoihin. Uutislähteenä. Tätä yleisöstä kommentoitiinkin tiukasti, että kysymyksenasettelu on ollut todellä hölmö: eihän sosiaalisen median tarkoitus olekaan toimia ensisijaisena uutislähteenä.

Kolmanneksi tutkijan mielestä sosiaalinen media on pohjimmiltaan kaupallista liiketoimintaa. Hän pelkää, että some-palveluista tulee kasvottomia vallankäyttäjiä, jotka ohjailevat käyttäjämassoja käyttäytymään halutulla tavalla (s. 93).

Ja niin edelleen.

Mitä pidemmälle tilaisuus eteni, sitä vahvemmaksi kävi tunne, että tutkija ei ole saanut ilmiöstä nimeltä Sosiaalinen media oikein kunnon otetta. Tietysti oikein on, että tutkija suhtautuu tutkimuskohteeseensa neutraalisti ja tarpeeksi etäisesti, mutta miten voi tutkia aihetta, jonka mekanismeja ei tunne kunnolla? Pikaisen googletuksen perusteella Matikainen ei näytä olevan kovin aktiivinen some-palveluissa, ainakaan avoimella profiililla.

Johtuiko sitten U35:n luentosalin tukahduttavan ummehtuneesta ilmasta ja paikasta piippuhyllyllä vai omista puuduttavista kokemuksistani samasta luentosalista, mutten oikein jaksanut keskittyä. Vai olisiko voinut johtua siitä, että tutkija Matikainen sai sosiaalisen median kuulostamaan joltain ihan muulta kuin mihin aktiivisena käyttäjänä olen tottunut?

Edellisen postaukseni kommenteissa Emilia Palonen kirjoitti, että akateeminen kustantaminen on kriisissä. Tämä jäi mietityttämään minua kovasti. Meillä on tietysti tämä pienen kielialueen ongelma, väittävät, että pitää olla tarpeeksi lukijoihin menevää, että kannattaa julkaista omalla kielellä. Ja tutkijoiden aikataulu- ja opetuspaineet, hankalat rahoitusjärjestelmät ja apurahat… Helppohan se on täältä ei-akateemiselta puolelta vaatia parempaa tutkimusta, kun reunaehdot ovat todellisuudessa varsin karut.

Mitä tilalle? Jo aiemmin siteeraamani Suomen innovaatiojärjestelmän kansainvälinen arvio kehottaa tylysti karsimaan yliopisto- ja amk-verkkoa, lakkauttamaan ja yhdistämään laitoksia ja unohtamaan keinotekoiset alueellisuusvaatimukset. Jos tällä tavoin jäisivät parhaat palat jäljelle, parantaisiko se tutkimusta? Entä, jos esimerkiksi yliopistojen aloituspaikkoja karsittaisiin reilusti? Koulutettaisiin vähemmän mutta parempia?

Suomalainen viestintätutkimus. Itkeäkö vai nauraa?

Luin kirjan. Esa Väliverrosen toimittaman kokoelman Journalismi murroksessa (Gaudeamus 2009), tuoretta suomalaista viestintätutkimusta, siis. Kirjassa pohditaan talouden vaikutusta median toimintaan ja journalistisen työn muutosta, lukijalähtöisyyttä. Analysoidaan rikosuutisia ja tunteita ja lehtikuvia. Referoidaan tutkimushankkeita ja projekteja ja keskeneräisiä väitöksiä.

Kirja näyttää ulkoasua myöten täsmälleen samalta kuin tenttikirjat, joita pänttäsin noin vuosikymmen sitten viestinnän laitoksella Helsingin yliopistossa. Kas kummaa, kirjoittajat ovat vanhoja tuttuja: Risto Kunelius (onko viimeisen 10 vuoden aikana julkaistu suomalaista viestintätutkimusta käsittelevää kirjaa, johon Kunelius ei olisi kirjoittanut?), Mervi Pantti, Jaana Hujanen, Juha Herkman… Sisältökin aiheutti déjà vu:n, tämä on nähty ennenkin. Monta kertaa.

Suomalainen viestintätutkimus on kaamean pölyistä. Se reagoi hitaasti ja tutkii asioita, jotka tapahtuivat monta vuotta aiemmin. Esimerkiksi Erja Kolarin teksti Toimittajasta tuottajaksi. Sanomalehden toimitustyö muutoksessa perustuu hänen käsikirjoitusvaiheessa olevaan väitöskirjaansa. Haastatteluaineisto on valmistunut vuonna 2005 (s. 166). Jos väitöskirja valmistuu sanotaan vaikka ensi vuonna, haastattelut ovat jo viisi vuotta vanhoja. Ja mitä kaikkea viidessä vuodessa on tapahtunut esimerkiksi internetin ihmemaan sosiaalisissa verkoissa! Tuore väitös tuskin ottaa lainkaan kantaa siihen, miten Twitterit ja muut ovat jo väistämättä muuttaneet toimittajan työtä.

Mistä päästäänkin aasinsiltaa pitkin kirjan mielenkiintoisimpaan ja ällistyttävimpään lukuun. Tutkijat Ari Heinonen ja David Domingo kirjoittavat otsikolla Blogit journalismin muutoksen merkkeinä. He asettavat tekstilleen viitekehyksen heti ensimmäisessä kappaleessa (s. 68):

“Weblogit (sic) ovat […] epäilemättä kiinnostava viestinnällinen käytäntö mutta eivät välttämättä erityisen kiinnostava ilmiö journalismin kannalta.”

Okei, myöntävät sentään sivulla 83, että ilmiö vaikuttaa journalismiinkin.

Tutkijat puhuvat siis pääasiassa weblogeista, valottavat niiden historiaa ja toteavat (s. 74), että “[s]uomessa arvioitiin100 000 blogin rajan ylittyneen vuoden 2005 aikana.” Vuonna 2005! Ja kirja on julkaistu tänä syksynä.

He tekevät sinänsä ihan kiinnostavan jaottelun erilaisten mediamaailmaa sivuavien blogien välille (kansalaisblogit, jollaiseksi tämänkin luokittelisin, yleisöblogit, journalistiblogit ja mediablogit), mutta teema jää vähän puolitiehen.

Tekstissä pistää silmään viitteettömyys. Yleensä akateemisessa tekstissä vilahtelee lähdeviitteitä pahimmillaan joka toisen lauseen perässä, mutta tässä kirjoituksessa viiteitä on harvakseltaan ja tuoreimmat lähdeteokset ovat vuodelta 2005. Esimerkiksi sivulla 74 lukee: “Vaikka uutisblogien osuus koko kirjosta on suhteellisen pieni, arvioiden mukaan ne keräävät peräti 43 prosenttia blogiyleisöstä.” Missä viite? Kuinka monta prosenttia on ‘suhteellisen pieni’? Kuinka suuri on koko blogiyleisö?

Pohtivat kirjoittajat hieman tulevaisuuttakin (s. 87): “Viime vuosina juuri weblogit ovat olleet kuvaavin ja kiehtovin esimerkki siitä, miten viestintäasetelmat muuttuvat, kun välineet kehittyvät ja ihmiset alkavat tottua uusiin viestintäkäytäntöihin. Mutta jo tällä hetkellä on olemassa muitakin tätä samaa ilmentäviä sovelluksia: tekstiviestit, mikroblogit, multimediaviestit, wiki-julkaisut, vertaisverkot ja niin edelleen.”

Että sillä lailla. Tutkijat niputtavat mikroblogit ja multimediaviestit! Ovat sentään kuulleet puhuttavan wiki-julkaisuista ja vertaisverkoista, mutteivät vahingossakaan erehdy määrittelemään, mistä on kyse. Olen luullut, että käsitteiden määrittely on eräs akateemisen tutkimuksen kulmakivistä.

Pakko siteerata tähän vielä kirjasta tehtyä arvostelua. Journalisti on arviossaan suopea. Arvostelija päättää tekstinsä mahtipontisesti:

”Journalismi murroksessa” panee pohtimaan journalismin asemaa globaalissa maailmassa, joka hahmottuu pienelle ihmiselle juuri median avaamien ikkunoiden, tekstien ja kuvien kautta. Tämän takia median vastuuta on mahdotonta liioitella. Tämä on myös syynä siihen, että diktaattorit Mussolinista Hitleriin ovat valtaan päästyään ensi töikseen ottaneet median haltuunsa. Nykyään talousmaailma yrittää saada talutusnuoraansa median, eivätkä sen päämäärät ole yhtään jalompia kuin diktaattorien.

Vetivät sitten Hitler-kortinkin mukaan. Talouselämä = uusi Hitler? Apua!

Olen muuten menossa huomenna yliopistolle Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla -tutkimusraportin julkistamistilaisuuteen. Saa nähdä, itkeäkö vai nauraa sen jälkeen. Vai huokaista.