Suomalainen viestintätutkimus. Itkeäkö vai nauraa?

Luin kirjan. Esa Väliverrosen toimittaman kokoelman Journalismi murroksessa (Gaudeamus 2009), tuoretta suomalaista viestintätutkimusta, siis. Kirjassa pohditaan talouden vaikutusta median toimintaan ja journalistisen työn muutosta, lukijalähtöisyyttä. Analysoidaan rikosuutisia ja tunteita ja lehtikuvia. Referoidaan tutkimushankkeita ja projekteja ja keskeneräisiä väitöksiä.

Kirja näyttää ulkoasua myöten täsmälleen samalta kuin tenttikirjat, joita pänttäsin noin vuosikymmen sitten viestinnän laitoksella Helsingin yliopistossa. Kas kummaa, kirjoittajat ovat vanhoja tuttuja: Risto Kunelius (onko viimeisen 10 vuoden aikana julkaistu suomalaista viestintätutkimusta käsittelevää kirjaa, johon Kunelius ei olisi kirjoittanut?), Mervi Pantti, Jaana Hujanen, Juha Herkman… Sisältökin aiheutti déjà vu:n, tämä on nähty ennenkin. Monta kertaa.

Suomalainen viestintätutkimus on kaamean pölyistä. Se reagoi hitaasti ja tutkii asioita, jotka tapahtuivat monta vuotta aiemmin. Esimerkiksi Erja Kolarin teksti Toimittajasta tuottajaksi. Sanomalehden toimitustyö muutoksessa perustuu hänen käsikirjoitusvaiheessa olevaan väitöskirjaansa. Haastatteluaineisto on valmistunut vuonna 2005 (s. 166). Jos väitöskirja valmistuu sanotaan vaikka ensi vuonna, haastattelut ovat jo viisi vuotta vanhoja. Ja mitä kaikkea viidessä vuodessa on tapahtunut esimerkiksi internetin ihmemaan sosiaalisissa verkoissa! Tuore väitös tuskin ottaa lainkaan kantaa siihen, miten Twitterit ja muut ovat jo väistämättä muuttaneet toimittajan työtä.

Mistä päästäänkin aasinsiltaa pitkin kirjan mielenkiintoisimpaan ja ällistyttävimpään lukuun. Tutkijat Ari Heinonen ja David Domingo kirjoittavat otsikolla Blogit journalismin muutoksen merkkeinä. He asettavat tekstilleen viitekehyksen heti ensimmäisessä kappaleessa (s. 68):

“Weblogit (sic) ovat […] epäilemättä kiinnostava viestinnällinen käytäntö mutta eivät välttämättä erityisen kiinnostava ilmiö journalismin kannalta.”

Okei, myöntävät sentään sivulla 83, että ilmiö vaikuttaa journalismiinkin.

Tutkijat puhuvat siis pääasiassa weblogeista, valottavat niiden historiaa ja toteavat (s. 74), että “[s]uomessa arvioitiin100 000 blogin rajan ylittyneen vuoden 2005 aikana.” Vuonna 2005! Ja kirja on julkaistu tänä syksynä.

He tekevät sinänsä ihan kiinnostavan jaottelun erilaisten mediamaailmaa sivuavien blogien välille (kansalaisblogit, jollaiseksi tämänkin luokittelisin, yleisöblogit, journalistiblogit ja mediablogit), mutta teema jää vähän puolitiehen.

Tekstissä pistää silmään viitteettömyys. Yleensä akateemisessa tekstissä vilahtelee lähdeviitteitä pahimmillaan joka toisen lauseen perässä, mutta tässä kirjoituksessa viiteitä on harvakseltaan ja tuoreimmat lähdeteokset ovat vuodelta 2005. Esimerkiksi sivulla 74 lukee: “Vaikka uutisblogien osuus koko kirjosta on suhteellisen pieni, arvioiden mukaan ne keräävät peräti 43 prosenttia blogiyleisöstä.” Missä viite? Kuinka monta prosenttia on ‘suhteellisen pieni’? Kuinka suuri on koko blogiyleisö?

Pohtivat kirjoittajat hieman tulevaisuuttakin (s. 87): “Viime vuosina juuri weblogit ovat olleet kuvaavin ja kiehtovin esimerkki siitä, miten viestintäasetelmat muuttuvat, kun välineet kehittyvät ja ihmiset alkavat tottua uusiin viestintäkäytäntöihin. Mutta jo tällä hetkellä on olemassa muitakin tätä samaa ilmentäviä sovelluksia: tekstiviestit, mikroblogit, multimediaviestit, wiki-julkaisut, vertaisverkot ja niin edelleen.”

Että sillä lailla. Tutkijat niputtavat mikroblogit ja multimediaviestit! Ovat sentään kuulleet puhuttavan wiki-julkaisuista ja vertaisverkoista, mutteivät vahingossakaan erehdy määrittelemään, mistä on kyse. Olen luullut, että käsitteiden määrittely on eräs akateemisen tutkimuksen kulmakivistä.

—

Pakko siteerata tähän vielä kirjasta tehtyä arvostelua. Journalisti on arviossaan suopea. Arvostelija päättää tekstinsä mahtipontisesti:

”Journalismi murroksessa” panee pohtimaan journalismin asemaa globaalissa maailmassa, joka hahmottuu pienelle ihmiselle juuri median avaamien ikkunoiden, tekstien ja kuvien kautta. Tämän takia median vastuuta on mahdotonta liioitella. Tämä on myös syynä siihen, että diktaattorit Mussolinista Hitleriin ovat valtaan päästyään ensi töikseen ottaneet median haltuunsa. Nykyään talousmaailma yrittää saada talutusnuoraansa median, eivätkä sen päämäärät ole yhtään jalompia kuin diktaattorien.

Vetivät sitten Hitler-kortinkin mukaan. Talouselämä = uusi Hitler? Apua!

—

Olen muuten menossa huomenna yliopistolle Sosiaalisen ja perinteisen median rajalla -tutkimusraportin julkistamistilaisuuteen. Saa nähdä, itkeäkö vai nauraa sen jälkeen. Vai huokaista.