Toimittajat töissä Facebookissa?

Töissä Facebookissa

Journalisti 2/2010 • 28.1.2010
Katri Porttinen

pdf PDF

Tähän päivään asti olen ajatellut, että toimittaja voi harjoittaa ammattiaan ilman vakavaa paneutumista sosiaaliseen mediaan.

Mutta uusi aika on koittanut. Esimerkiksi Yleisradio on nykyään sitä mieltä, että yleisö ei enää vain passiivisena kuuntele tai katsele, vaan heiluu päivät pitkät netissä tuottamassa omaa sisältöään – ja siksipä siellä on toimittajienkin oltava.

Yle onkin laatinut oman Sosiaalisen median strategiansa, jonka mukaan Yle näkyy sosiaalisessa mediassa myös työntekijöidensä kautta. Nykyään ei siis esimerkiksi riitä, että Ylen ohjelmilla on vaikkapa omat Facebook-sivunsa, vaan myös Ylen toimittajien on syytä käydä sivuilla keskustelemassa, luomassa suhdetta yleisöön ja mieluiten vielä avaamassa aktiiviselle verkkokansalle omia työprosessejaan.

Ylen mielestä perinteinen tiedonvälittäjä-toimittajakin voi verkkoaikana uudistaa journalistista ilmaisua, esimerkiksi tekemällä muistiinpanoja verkkoon jo infossa istuessaan tai vaikka tapahtumasta juttukeikalta. Jälkimmäistä kutsutaan liverapoksi, joka tarkoittaa lyhyiden, reaaliaikaisten merkintöjen sarjaa esimerkiksi Qaikussa.

Verkossa siis istuu intohimoinen yleisö ilmeisesti vain odottamassa toimittajien puolivalmiita muistiinpanoja tiedotustilaisuuksista!

Eikä tässä vielä kaikki: Ylen mielestä infossa istuva journalisti ehtii aivan hyvin kertoa kuulemastaan myös esimerkiksi Facebook-tilapäivityksellä tai Twitterissä. Tiedonhankinnan ja muun jutunteon ohessa siis kaikki vain näppäilemään niitä tweetejä eteenpäin!

Iltapuhteeksi voi sitten vielä mainostaa työnantajalleen tekemiään juttuja ja ohjelmia FB-statuksessaan.

 

Rupesi hymyilyttämään. Oikeastaan vähän nolottamaankin kirjoittajan puolesta. Journalistin toimittaja Porttinen on selvästi tuohduksissaan, että YLE tohtii oikein strategian perusteella vaatia työntekijöiltään uudenlaisia työtapoja. Että tähän saakka hän on kuvitellut voivansa tehdä töitä ilman paneutumista sosiaaliseen mediaan. Tuohtumuksesta kielivät tietyt lauserakenteet, kuten “Yleisradio on nykyään sitä mieltä…” tai “myös Ylen toimittajien on syytä käydä sivuilla keskustelemassa…”.

Mielestäni YLEn sosiaalisen median strategia on loistava. Vaatii rohkeutta ja todellista uskoa tulevaisuuteen, että kansallinen mediatalon rohjake rohkenee lähteä uudistamaan journalistisia työ- ja ajattelutapoja, joita kuitenkin taidetaan edelleen pitää jollain tapaa “pyhinä”.

Esimerkiksi toimittajan ajattelumalliin ei kuulu tiedon jakaminen. Omia juttuaiheita ja lähteitä suojellaan kuin intiimeimpiä salaisuuksia. Kerran eräs ex-kollega oli saanut vinkin, että kannattaa olla Helsingin käräjäoikeuteen päin yhteydessä tiiviisti, sieltä on tulossa eräs todella iso juttu käsittelyyn. Kollega ei hiiskahtanutkaan muille vaan helli tietoa korviensa välissä. Kävi sitten niin, että juttu pöllähti julkisuuteen kollegan ollessa sairaslomalla, emmekä me siis saaneet julkaistua skuuppia, sen teki kilpaileva toimitus.

Toimittajat ovat työntekijöitä konservatiivisimmasta päästä, mutta olen varma, että muutos on tulossa. Mediatalot, toimitukset ja lehdet ovat jo Facebookissa ja Twitterissä. Twitter- tai Qaiku-raportoinnit seminaareista ja tapahtumista ovat arkipäivää. Uudet journalistiset työskentelymetodit ovat tuloillaan: Qaikussa on käynnissä avoimen journalismin kokeilu, jossa Tietoviikkoon laaditaan juttua avoimella yhteistyöllä, siis laajan joukon kesken keskustelemalla.

Tulevaisuudessa tiedon jakaminen on valtaa, pelkällä tiedon omistamisella ei ole enää arvoa. Tämän toivottavasti myös kolmekymppinen toimittaja Porttinenkin hoksaa. (Tai sitten tämä hänen kirjoituksensa oli provokaatio, jonka nielaisin syötteineen päivineen. 😉

Advertisements

Virkamiesjulkisuuteen ei toimitusjohtajalla ole asiaa

Toimittajan tärkeimpiä tehtäviä on etsiä haastateltavia, jotka sopivat käsiteltävään aiheeseen ja näkökulmaan. Omassa toimituksessani lähdettiin aina etsimään tutkijaa tai virkamiestä – oli aihe melkein mikä tahansa. Minkä tieteenhaaran tai viraston edustaja sopisi nyt kommentoimaan tätä tai tuota? Omat taiteenlajinsa olivat tietenkin onnettomuusuutiset (haastateltavina pelastusviranomaiset ja mahdolliset silminnäkijät) sekä politiikka (haastateltavina poliitikot, mukana usein myös katugallup).

Tutkijat, virkamiehet, viranomaiset, poliitikot, kansalaiset. Yhteiskunnan koko kirjo?

Ei. Listasta puuttuvat yrityselämän edustajat.

Irtisanomisia, tuotannon ulkomaille siirtämisiä ja muita suuren kokoluokan ikäviä asioita lukuun ottamatta yrityselämän edustajat pääsevät valtamediassa ääneen yllättävän harvoin. – Valtamedialla tarkoitan tässä nyt Hesaria, Maikkaria, Yleä, iltapäivälehtiä jne. Kauppalehti, Talouselämä ja muut vastaavat ovat toki asia erikseen.

Miksi?

Toimittajakunnassa tuntuu olevan vallalla ajatus, että jos yrityksen edustaja saa puheaikaa mediassa, hän ajaa vain ja ainoastaan omaa etuaan ja myy yrityksensä tuotteita. Johtajan suusta ei tule muuta kuin myyntipuhetta. On silkka mahdottomuus, että johtaja voisi ottaa kantaa yhteiskunnalliseen asiaan. Sehän olisi törkeää ja itsekästä puuttumista kansalaisten asioihin. Yrittää vain myydä omaa ratkaisuaan tähänkin ongelmaan. Sietäisi hävetä. (Jorma Ollilaa lukuun ottamatta. Sanoi Ollila mitä tahansa, se uutisoidaan lähes aina.)

Myönnän ajatelleeni kuta kuinkin tähän tapaan itsekin. Jos joskus tulikin haastateltua jonkin yrityksen edustajaa, eikö vain jutussa ollut vähintäänkin yksi virkamies tai tutkija vastapainona. Ettei menisi mainostamisen puolelle. Sen sijaan saatoin rakentaa jutun pelkän tutkijan puheiden ympärille. Enkä minä edes kyseenalaistanut koko asiaa, näin kaikki muutkin toimivat. 

Tämä näkyy laajemminkin mediassa käytävässä julkisessa keskustelussa.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on muutama kolumnipaikka, jonne ulkopuoliset toimijat voivat lähettää tekstejään: pääkirjoitussivun Vieraskynä (kirjoitukset ovat muun pääkirjoitusmateriaalin seassa) sekä Sunnuntaidebatti. Kun selailee kirjoituksia, yrityselämän edustajia saa etsiä suurennuslasilla. Sunnuntaidebatissa näkyy alkuvuonna 2009 olleen muutama; huhtikuun 2009 jälkeen äänessä näkyvät olleen vain tutkijat, poliitikot, papit ja opettajat.

Tässä unohtuu eräs tärkeä seikka.

Kukaan meistä ei ole objektiivinen (toimittajien ja uutisten objektiivisuudesta blogasin aiemmin). Jokainen meistä vetää kotiin päin, meillä jokaisella on tietty agenda, jota haluamme viedä eteenpäin. Poliitikoilla tämä on osin läpinäkyvää mutta se on yleisesti hyväksyttyä. Mutta myös tutkijoilla ja virkamiehillä on omat vaikuttimensa. He haluavat tuoda esiin tärkeiksi kokemiaan asioita, edistää ehkä uuden apurahan saamista tai uuden lain läpimenoa. Vaihtoehtoisten energiamuotojen tutkijalla saattaa olla lihava osakesalkku täynnä bioenergia-alan yritysten osakkeita. Kuinka pyyteetön ja puolueeton hän on antaessaan julkisuuteen lausuntoja, että tuulivoima on hyvä juttu?

Totta kai yritysten tärkein tehtävä on myydä tuotteitaan ja palveluitaan ja johtajilla ja muilla yrityksen edustajilla on opettelemista, ettei keskustelu lipsahda myyntipuheen puolelle. Mutta monella yrityksellä on myös sellaista tietotaitoa, joka voisi viedä keskustelua eteenpäin ja tuoda uudenlaista ajattelua.

Jos yrityksen edustajat pääsevät vain harvoin ääneen, voiko uutisointi tai mediassa käytävä julkinen keskustelu olla tasapuolista?

EDIT. Lienee kohtuullista lisätä vielä loppuun oma lehmäni ojassa. Työskentelen nykyisin “tiskin toisella puolella” eli viestintätoimistossa ja  toimenkuvaani kuuluu ansaitun julkisuuden rakentaminen asiakkaillemme. Toisin sanoen järjestämme asiakkaille esimerkiksi tapaamisia toimittajien kanssa tai tilaa kolumnipalstoilla. Kyse ei ole mainonnasta (=maksettu julkisuus) vaan keskustelusta toimialan trendeistä laajemmasta näkökulmasta.

Tässä työssä yrityselämän edustajia kohtaan tunnettu epäluuloisuus on käynyt ilmi todella selvästi. Jos asiakkaana on vaikkapa toimitusjohtaja, voi melkein pitää työvoittona jo sitä, että saa toimittajan kuuntelemaan asian loppuun. Sen sijaan jos asiakkaana on jonkin julkisen tai kolmannen sektorin organisaation edustaja, julkisen puheenvuoron saaminen on huomattavasti helpompaa.

Joukkovoimalla tulevaisuuteen

Huikea päivä.

Osallistuin tänään innovaatiojunamatkalle. Qaikussa toisiinsa tutustunut lähes 50-päinen joukko matkasi Helsingistä Ouluun ja takaisin. Nyt istun paluumatkalla voipuneena, mutta ehkä jonkin verran viisastuneena.

Joukkovoimaa. Jokainen meistä oli mukana, koska me halusimme lähteä, ei siksi, että työnantajamme olisi käskenyt. Jokainen toi mukanaan kokemuksensa ja tietotaitonsa, toiveensa ja unelmansa. Nämä yhdistämällä ratkoimme erilaisia pähkinöitä ja ongelmia ja saimme jotain ehkä aikaankin. Pari päivää tässä mennee ennen kuin alkaa selvitä, mitä oikein saimme aikaiseksi.

Aikamoisen digitaalisen jalanjäljen olemme joka tapauksessa synnyttäneet! Perästä kuuluu…

Aiemmin olen blogannut siitä, että innovaatiot eivät kiinnosta toimittajia. Onneksi on poikkeuksia – meilläkin oli matkassa yksi. Tänäkin vuonna Innovaatiojournalismin seura Finjo jakaa Innovaatiokide-palkinnon kuluneen vuoden parhaimmasta innovaatioaiheisesta jutusta. Oheisessa videoklipissä Finjon puheenjohtaja Jyrki Alkio kertoo, miksi innovaatioista pitää puhua. Ja toisessa klipissä viime vuoden voittaja, Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Perttu kertoo ajatuksistaan. (Juu, oma lehmä ojassa, minä haastattelin.)

Toivo elää kuitenkin.

Toimittajilta on suhteellisuudentaju hukassa

Toimittajat tykkäävät liioitella. Jos uutistapahtuma ei ihan täytä kaikkia kohun kriteerejä, vedetään varmuuden vuoksi ihan pikkuisen mutkia suoriksi, liioitellaan hiukan ja tasoitetaan näin matkaa lööppeihin. “Jo kuudes suomalainen kuoli sikainfluenssaan“. Marraskuun 11:nnen jälkeen ei uusista kuolemista ole uutisoitu. Vertailun vuoksi: kausi-influenssa tappaa satoja vuosittain (vrt. esim. Google-haku).

Suhteellisuudentaju tuntuu olevan toimittajilta hukassa. Toinen esimerkki:

Seuraan tiiviisti korkeakulttuuria käsittelevää uutisointia. Usein otsikoissa on raha, kuinka paljon siihen ja tuohon käytetään verorahoja. Kirjoittelua ja etenkin uutisten yhteydessä käytävää keskustelua leimaavat kovin usein sensaatiohakuisuus ja vastakkainasettelu. Voi sitä itkun ja hammastenkiristelyn määrää. Satsaus korkeakulttuuriin on aina pois tavalliselta kansalta. Muistelen, että Hesarinkin sivuilla toimittaja toisensa perään itki Töölönlahden makasiinien perään, kun musiikkitaloa alettiin rakentaa.

Hesarissa oli tänään mielestäni aika veikeä aukeama, jossa oli valtion tämän vuoden budjetti esitettynä graafisesti eri kokoisia pallukoina (muoks. ohessa linkki maksulliseen digilehteen; juttu on sivulla A8-9: http://www.hs.fi/nakoislehti/2010/01/09/ ). Pallukoita tutkimalla selvisi monta mielenkiintoista seikkaa. Muun muassa se, että valtio eli opetusministeriö kuluttaa tänä vuonna taiteeseen ja kulttuuriin kaikkiaan 383,56 miljoonaa euroa. Raha jaetaan mm. teattereille, orkestereille, museoille ja kirjastoille. (Nämä toimijat toki saavat tukea myös kunnilta.)

Samaan aikaan toisaalla, eli sosiaali- ja terveysministeriössä, jaetaan tänä vuonna veteraanitukea 365,6 miljoonaa euroa. Reilulle 60 000 elossa olevalle veteraanille siis jaetaan kuntoutustukea lähes saman verran kuin kaikille kulttuuritoimijoille yhteensä!

Sotaveteraanien tukeminen on totta kai tärkeää, pidettäköön heistä hyvää huolta. Mutta kulttuurin saamasta rahasta ja tuesta kitiseminen on lähinnä naurettavaa. Suomi tukee kulttuuria pöyristyttävän pienellä summalla. Piste.

Kunpa uutiset taustoitettaisiin huolellisemmin ja asetettaisiin oikeaan kontekstiin ja mittakaavaan!

Tosin kohuotsikoita olisi sitten huomattavasti vaikeampi laatia.

Voi sentään.

(Oikeaan kontekstiin asetettu uutisointi voisi sitä paitsi hillitä näitä “kansan syviä rivejä” – ainakin ajan mittaan. Sikainfluenssastahan kohistiin keskustelupalstoilla ja väärät huhut rokotteen vaikutuksista levisivät räjähdysmäisen nopeasti. Tänään erehdyin lukemaan Hesarin keskustelusivulta Lappeenrannan laulukilpailua koskeneen uutisen ja sitä seuranneen keskustelun. En tiedä, mitä sanoa. Paha mieli tuli.)