Jorma Ollila: "Suomalaisen journalismin taso ei häikäise"

Osallistuin Finjon järjestämään Innovaatiokide 2010 -palkinnon jakotilaisuuteen viime viikolla. Palkinnon parhaasta innovaatioaiheisesta journalistisesta jutusta jakoi itse Jorma Ollila. Vauhtiin päästyään Ollila oli puheessaan hauska ja paikoin hyvinkin teräväsanainen, tähän tapaan:

“Suomalaisen journalismin taso ei häikäise. Huiput erottuvat selvästi.”

“Startupit ovat Suomen kasvun avaimia; kuitenkaan pienten yritysten arki ja haasteet eivät näy mediassa.”

“Sosiaalinen media on lisännyt toimittajien paineita tehdä parempaa journalismia.”

Ollila ihmetteli, mikseivät pienyritykset kiinnosta toimittajia. Usein ensimmäinen kysymys yrittäjälle koskee sitä, kuinka paljon voittoa yritys tekee. Esimerkiksi Amazon.com oli tappiollinen ensimmäiset kymmenen vuotta. Tappioilla tai voitoilla ei yrityksen alkutaipaleella ole suurta merkitystä, mutta toimittajat eivät tunne pienyritysten arkea tarpeeksi tehdäkseen mielekkäitä kysymyksiä. Ollilan mukaan toimittajia laiskistaa se, että olemme pieni kielialue ja kilpailu ei ole ollenkaan niin kovaa kuin vaikkapa angloamerikkalaisella journalismin kentällä. Kaiken kaikkiaan Ollila toivoi toimittajilta lisää kunnianhimoa. (Tero Lehto kirjoittaa Tietokoneessa samasta aiheesta ja Jyrki Alkio Talouselämässä.)

Sattuipa sitten niin, että heti tilaisuuden virallisen osuuden päätyttyä raivasin tieni Ollilan luo, esittelin itseni ja pyysin, josko voisin tehdä Finjon nettisivuille lyhyen videohaastattelun koskien hänen ajatuksiaan innovaatiojournalismista. Ollila häkeltyi, kieltäytyi vedoten siihen että oli jo sanonut kaiken sanottavan ja että kiirekin on jo toiseen tilaisuuteen. Salamannopeasti viereeni ilmestyi myös Nokian viestintähenkilö, joka napakasti ilmoitti, että on tapana lähettää kysymykset etukäteen, tällainen ex tempore -haastattelu ei nyt käy.

Jälkikäteen sitten kuulin useammankin kommentin: “Se oli rohkea veto.”

Paikalla olleet oikeat toimittajat nimittäin tiesivät, että haastattelupyyntöni oli jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan. Ollilan ja toimittajien välillä on viestintäammattilaisilla vahvistettu muuri, jonka läpi pääsee vain virallista tietä, etukäteen tarkasti sopien. Siksi kukaan ei edes yritä horjuttaa status quota, siinäkään tapauksessa, että haastattelu ei koske Nokian tai Shellin asioita.

Tilanteella on tietysti omat taustansa (kukapa ei muistaisi vaikkapa hartiakohua; Yliopisto 7/1999), mutta jäin pohtimaan, kuinka ristiriidassa Ollilan puheet ja todellisuus sitten ovatkaan.

Ollila kaipaa rohkeutta ja kunnianhimoa, mutta ei ole ainakaan itse valmis muuttamaan vakiintuneita käytäntöjä. Toimittajat puolestaan tietävät, ettei kannata edes yrittää.

Mikä avuksi?

"Kuka saa määritellä, mikä on uutinen?"

Edellinen merkintäni Ylen kumisaapasuutisoinnista kirvoitti ajatuksia herättävää keskustelua niin täällä blogissa kuin Facebook-profiilissani. Esitetyt ajatukset jäivät sen verran askarruttamaan, että jatkan keskustelua uuden otsikon alla.

Susanna Kokkola kirjoitti edellisen kirjoituksen kommenteissa: “Kuka saa määritelllä, mikä on oikea, perinteinen uutinen?”

Vastaus kysymykseen pitäisi olla ainakin jokaiselle (uutis)toimittajalle itsestään selvä.

Uutisen määrittely, se, mikä asia kerrotaan ja miksi, on yksi toimittajan päätehtävistä ja velvollisuuksista. Itse asiassa toimittaja käyttää aikamoista valtaa päättäessään, mitä kerrotaan ja mitä ei. Uutisen tunnistaminen ja määrittely eivät ole yksiselitteisiä asioita. Yksikään oppikirja ei voi aukottomasti opettaa, kuinka se tehdään. Käytännössä sen oppii vain tekemällä.

Ainakin akateemisen toimittajakoulutuksen saaneet toimittajat ovat taatusti törmänneet Galtungin ja Rugen uutiskriteereihin. Se on lista sääntöjä, jotka hahmottelevat ja antavat suuntaviivoja sille, miksi jokin asia on uutinen ja jokin toinen taas ei. Uutiskynnyksen ylittää esimerkiksi tapahtuma, joka on yllättävä, negatiivinen ja tapahtuu lähellä. Tulipalo Helsingin keskustassa uutisoidaan, Oslon keskustassa tapahtuva vastaava jäänee sen sijaan kertomatta (ellei kyseessä ole esim. jonkin museon arvokasta kokoelmaa uhkaava suurempi palo).

Tähän asti kaikki lienee selvää. Mutta Kokkola jatkaa: “Kaikki ns. vakavat uutiset eivät näet kosketa ja kiinnosta läheskään kaikkia ihmisiä, miksi ne siis pitäisi arvottaa jotenkin tärkeämmiksi?” 

Ensimmäinen reaktioni tähän oli närkästys, joka muuttui hämmennykseksi. Ei olisi tullut aiemmin mieleeni ryhtyä kyseenalaistamaan ns. kovien ja pehmeiden uutisten tärkeysjärjestystä. Tunnustaudun jonkin sortin uutiskonservatiiviksi, jolle “vakavat”, yhteiskunnallisesti merkittävät aiheet ovat ilman muuta tärkeämpiä kuin vaikkapa yksittäisten ihmisten (lue: julkkisten) tekoset. Sillä ei kai kukaan väitä vakavissaan, että Suomeen kinttuaan korjauttamaan lennähtänyt pallopoika olisi jollain tapaa yhteiskunnallisesti merkittävä henkilö ja hänen operaationsa yhteiskunnallisesti merkittävä tapahtuma. Vai?

Uutiskäsitys ja uutiskriteerit ovatkin selvästi muuttumassa, minkä tämä Beckham-uutisointikin osoittaa. Eikä Yle tietenkään voi ummistaa silmiään tältä kehitykseltä. Sinänsä Galtungin ja Rugen uutiskriteerit ovat jo melkoisen pölyttyneet, sillä ne on laadittu jo vuonna 1965. Joten päivitystä tarvittaisiin, kipeästi. (Kenen vastuulla? Tutkijoiden vai toimittajien?)

Mutta tarvitaan myös journalistista ryhtiliikettä. Nyt nimittäin tuntuu siltä, että osalta toimittajistakin on kadoksissa uutisen taju. Iloisesti sotketaan onnettomuudet, politiikka, julkkikset ja human intrest -tyyppiset jutut suloiseksi sekamelskaksi, jota kutsutaan yhteisnimittäjällä “uutiset”. Johtuisiko paljon puhuttu journalismin rappio osittain tästä? Että ei osata erotella olennaisia ja epäolennaisia juttuja toisistaan vaan arvotetaan ne samalla tavalla, paketoidaan samalla tavalla ja työnnetään samasta tuutista ulos?

En vaadi, ettei julkkisjuttuja ja ihmislähtöisiä human interest -juttuja pitäisi tehdä. Niille on varmasti lukijansa ja katsojansa ja ne ovat omalla tavallaan tarpeellisia. Mutta pitääkö niitä kutsua uutisiksi?

 

Usko ja luottamus Yleisradion uutisjournalismiin koetuksella

Kumisaappaalla voi astua lätäkköön

Jalkineisiin on kehitetty monenmoisia kosteuden kestäviä pinnotteita, jotka ovat syrjäyttäneet vanhan perinteisen kulkupelin, kumisaappaan. Mutta vielä löytyy koulukunta, jonka mielestä vain ehjillä kumisaappailla pärjää kevään loskassa ja lätäköissä.

Jokapäiväisessä käytössä kumisaappaat eivät ole enää kovin yleisiä, mutta kyllä kumisaappaita vielä jonkin verran käytetään ja korjataan, kertoo lahtelainen suutarimestari Tuomo Rokka.

– Juuri vietiin yhdet paikattavana olleet pois. Kevään mittaan niitä taas tulee.

Paikkauksen yleisin ongelma on se, että saapas on niin huonossa kunnossa, että sitä ei enää voikaan paikata.

[…]

via yle.fi

Seuraan Twitterissä YLE Uutisia. Ylen nettisivujen Twitter-synkronointi toimii usein tahmeasti ja hitaasti, aika usein uutinen on ollut jo hyvän aikaa Ylen nettisivuilla kun se vasta tupsahtaa Twitter-virtaan. Esimerkiksi viime torstaina (11.3.) uutinen akateemikko Leena Palotien kuolemasta oli Ylen netissä 10.40, Ylen Twitterissä vasta tuntia myöhemmin.

No, yhtä kaikki, Twitter toimii päivittäisessä uutisseurannassa ihan ok. Etenkin jos seuraa Ylen lisäksi muita välineitä, pysyy ihan hyvin “päivän päällä”.

Mutta tänä aamuna jysähti: löysin aamulla informaatiovirrasta veret seisauttavan uutisotsikon: “Kumisaappaalla voi astua lätäkköön“. Painokoneet seis ja etusivu uusiksi.

Tästä en ehtinyt edes kunnolla toipua, kun tuli lisää tuutin täydeltä: “Seuraa Beckhamin saapumista suorana“. Julkkisjalkapalloilija tulee Suomeen jalkaoperaatioon ja siellä ovat sitten toimittajat tiitterinä vastassa kännykkäkamerat tanassa, jotta saadaan Yle Turun Facebook-sivulle “suoraa livestriimiä” loukkaantuneesta urheilijasta.

Kun menee Yle Uutisten Twitter-sivulle, rupeaa suorastaan huimaamaan: mitä uutistykitystä: “Pyörillä on taipumus kadota Oulussa”. “Matematiikka voi olla hauskaa”. “Jalkapallo ei lisääkään sydänkohtauksia katsomossa”.

Jollakin taitaa olla siellä Ylen deskissä nyt uutiskriteerit hakusessa.

Onko tv-uutisilla tulevaisuutta?

Ajatus iski syystä tai toisesta tänään kun seurasin uutisointia Yle-maksufarssista. En ole naismuistiin katsellut tv-uutislähetystä. En puoli yhdeksältä Yleltä, en Maikkarin kympin uutisia. En mitään.

Olen kyllä erinomaisen perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä seuraan keskeisiä tiedotusvälineitä sekä Twitterissä että Facebookissa (jos kohta Ylen ja Hesarin uutiset päivittyvät sinne toisinaan jopa tunnin viiveellä) ja selailen satunnaisesti lehtien verkkosivuja. Lisäksi luen paperista Hesaria, josta saan taustoittavampaa tietoa ajankohtaisista aiheista. Illalla lähetettävä “pääuutislähetys” tuntuu jo valmiiksi vanhentuneelta.

Onko perinteisellä tv-uutisformaatilla tulevaisuutta? Siis tiettyyn kellonaikaan tiettyyn muotoon puettu seremonia, jossa ankkuri lukee uutissähkeitä ja juttujuontoja ja väliin leikataan sähkekuvaa joko itse kuvatusta tai kansainväliseltä kuvatoimistolta tulleesta kuvamateriaalista.

Kuten mainitsin, painetun lehden vahvuutena ovat taustoittavat, pidemmät jutut sekä mahdollisuus myös keveämpään, lifestyle-tyyppiseen uutisointiin (ja sarjakuviin). Tv-uutisformaatissa kovin pitkät jutut ja taustat eivät ole mahdollisia, sitä varten ovat ajankohtaisohjelmat ja -makasiinit. Kepeät elämäntapajutut tuppaavat telkkariin vietyinä aiheuttamaan enempi myötähäpeää.

Kuinkahan pieleen menee, jos ennustan, että rituaalinomaiset uutislähetykset katoavat televisiosta jossain vaiheessa ja uutisjutut siirtyvät pelkästään nettiin? (Ja tässä, tunnustan, koen jonkinmoista syyllisyyttä tohtiessani puhua tällaisia ääneen: olenhan entinen tv-uutistoimittaja…)

Esimerkiksi Ylen toimittaja voisi jatkaa juttujen tekemistä kuten ennenkin, mutta television sijaan juttu julkaistaankin vain netissä siitä kirjoitetun jutun kera (niin kuin jo nyt useimmiten tapahtuu). Raskaasta uutislähetyskalustosta voitaisiin luopua kokonaan ja voimavaroja voitaisiin siirtää sisältöön. Skuuppeihin, oikeaan uutishankintaan. Uutislähetyksen teko on oikeastaan hirveää rahanhaaskausta: muutaman lähetyksen tekemiseen vaaditaan valtavasti kalustoa, studiotilat ja tekninen henkilökunta. Aikamoinen satsaus, kun ajattelee, että heti lähetyksen jälkeen koko juttu on jo vanhaa tavaraa…

Vai tarvitsemmeko televisiouutisia myös jatkossa? Miksi?

Keskustelu jatkuu myös Qaikussa: http://www.qaiku.com/go/625x/

Nyt kaikki sankoin joukoin uutislähetystä tekemään!

SuomiTV aloittaa uutislähetykset

Katsojat otetaan mukaan uutisten tekemiseen

Julkaistu 03.03.2010

Teksti Santtu Parkkonen

 

 

SuomiTV:n vastaava päätoimittaja Tomi Lindblom haluaa tuoda katsojien tekemän aineiston ruutuun.

SuomiTV:n vastaava päätoimittaja Tomi Lindblom haluaa tuoda katsojien tekemän aineiston ruutuun.

TELEVISIO SuomiTV aloittaa uutislähetykset maanantaina 15. maaliskuuta. Uutisia tarjoillaan kolmesti päivässä, kello kuudelta, seitsemältä ja kahdeksalta illalla. Tähän asti kanavalla on ollut ainoastaan Kohti uutisia -ohjelma puoli kahdeksalta.

Kilpailijoista SuomiTV aikoo erottautua ottamalla katsojat mukaan uutisten tekemiseen.

– Tuomme katsojien aineiston vahvasti ruutuun. Pyrimme siihen, että uutisissa olisi päivittäin katsojien tuottamaa aineistoa, kanavan uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaava päätoimittaja Tomi Lindblom sanoo.

Kanavan uutiset noudattavat yhtenäistä linjaa kanavan muun sisällön kanssa.

– Poikkeamme muista kuvankäytössä. Pyrimme välttämään rajuja ja ahdistavia kuvia. Kaikki ohjelmamme, myös uutiset sopivat lapsille.

Nettiuutisten suhteen kanavalla ollaan maltillisia.

– Siihen nähden, että teemme ohjelmaa valtakunnan verkkoon, meillä on hyvin pieni uutistoimitus, vain 10 henkeä. Voimavaroja on vähän ja ne täytyy keskittää pitkälti televisioon.

– Panostamme verkossa niihin vuorokaudenaikoihin kuin meillä on kanavalla ohjelmaa. Hyödynnämme netissä mahdollisimman pitkälti samaa sisältöä kuin lähetyksissä, Lindblom sanoo.

Säätietojen välittämisestä SuomiTV on tehnyt sopimuksen Ilmatieteen laitoksen kanssa. Sopimus tuo takaisin tv-ruutuun muun muassa meteorologit Lea Saukkosen ja Anja Häkkisen.

Valtakunnallinen uutuuskanava SuomiTV aloittaa sitten uutislähetykset. 10-henkisellä tiitterällä tiimillä hoidetaan kolme lähetystä päivässä. Tiimi on ainakin osittain rautaisen ammattimainen, vastaava päätoimittaja Tomi Lindblom on työskennellyt mm. pitkään toimittajana MTV3:lla, uutisankkuriksi pestattu Sari Helin puolestaan on pitkän linjan yleläinen.

SuomiTV mainostaa itseään perhekanavana, ja Lindblomin mukaan uutisetkin sopivat myös perheen pienimmille. Oi, miten ihanaa, tätä olen odottanut: että voidaan vihdoinkin koko perhe kokoontua television ääreen katsomaan uutisia! (Tämä oli sarkasmia.)

Uutismaailma on siitä ei-niin-jännittävä, että oli kanava ykkönen, kakkonen, kolmonen tai nelonen, uutisaiheet noudattelevat kuta kuinkin samaa linjaa, mitä nyt joku joskus skuuppaa välillä. Jokainen toimitus käyttää samaa ulkomaista kuvamateriaalia ja etenkin ulkomaan uutisjutut tuppaavat näyttämään ihan samanlaisilta. Riippuu lähinnä toimittajan kyynisyyden asteesta, kuinka paljon hänen Lähi-itä-juttunsa eroaa naapurikanavan vastaavasta tekeleestä.

Miten siis erottua kilpailijoista?

SuomiTV on päättänyt luottaa kansalaisiin. Sen lisäksi, että SuomiTV:n uutiset todennäköisesti kunnostautuvat väkivaltaa ja muita ikäviä asioita kuvaavien eufemismien laatimisessa, he kuvittavat uutisjuttunsa katsojien kotivideoilla. Tai onnettomuuspaikalla otetulla suttuisella, pimeällä ja pomppivalla kännykkävideon pätkällä. Tai päästävätkö he kansalaistoimittajat tekemään ihan omaa hutkivaa journalismia? Kuulkaa, ilmainen vinkki: muuttakaa lähetyksenne nimi suoraan “Hauskoiksi kotivideoiksi” niin saatte takuulla enemmän katsojia.

Toivottavasti nuo olivat vain pikkuisen liian pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä, mutta vakavasti puhuen: onko siellä toimituksessa mietitty loppuun saakka esimerkiksi uskottavuutta ja luotettavuutta? Kun kansalaiset päästetään osallistumaan ohjelman tekoon, lopputulemana on usein tahatonta komiikkaa, à la Kansanradio.

Nelonen aloitti toimintansa vuonna 1997 (ajatella, siitä on noin kauan!), enkä vieläkään oikein osaa pitää kanavan uutislähetyksiä eturivin uutisjournalismina – vaikka varsin pätevää porukkaa sielläkin on töissä. Monella vanhemmalla ihmisellä on samanlaisia vaikeuksia suhtautua MTV3:n uutisiin, vaikka ne sentään käynnistettiin jo vuonna 1981.

Ehkä olen vain turhan konservatiivinen ja ennakkoluuloinen. Ehkä SuomiTV:llä on käsissään menestyskonsepti. Pian nähdään.

SIlti suupieli vetäytyy vinoon hymyyn: yllä oleva lyhyt juttu on julkaistu Metro-lehden nettisivuilla otsikon “Viihde” alla.

Kuka nostaisi toimittajan hännän – ellei toimittaja itse

25.2.2010 klo 16:26

Onko journalisteilla syytä juhlaan?

Kaikkiaan kahdeksantoista ihmistä yhdeksästä eri tiedotusvälineestä sonnustautuu kuukauden kuluttua parhaimpiinsa ja lähtee MTV3:n televisioimaan gaalaan jännittämään, kilahtaisiko heille tänä vuonna 7500 euron arvoinen Suuri Journalistipalkinto. Ilonpilaamisen uhallakin on pakko kysyä: kiinnostaako tämä todella tavallisia suomalaisia? Ja onko suomalaisella medialla ylipäätään syytä pirskeisiin?

 

“Suurten” journalismipalkintojen mekanismi on näppärä: toimittajat pääsevät tekemään juttuja toimittajista toimittajille. Ja koska toimittajat sattuvat olemaan töissä media-nimisessä työpaikassa, palstamillimetrit ja sekuntit julkisuudessa ovat taattuja. Siis toki edellyttäen, että palkinto on tarpeeksi suuri. Ja että sen ympärille rakennetaan tv-gaala.

Kai niitä palkintoja jaellaan yhdellä sun toisella työpaikalla. “Viikon asiakaspalvelija”. “Vuoden palomies”. Ja niin edelleen. Eipä siinä mitään. Kai se on jokin perusinhimillinen tarve tulla palkituksi ja kiitetyksi julkisesti, edes työporukan kesken. Lämmittäähän se. Mutta että pompöösi tv-gaala koko kansan pällisteltäväksi?

Suurelliset juhlagaalat ovat perinteisesti kuuluneet taide- ja viihdemaailmaan. Oscarit, Emmyt, Venlat, Finlandiat ja mitäniitänyton. Taiteilijat ovat vähintäänkin puolijulkkiksia, jotka elävät julkisuudesta ja julkisuudessa. Heitä (tai no, pintajulkimoita ainakin) seurataan lehtien palstoilla muutenkin ja gaalat ovat kirsikka kermakakun päällä, glamoröösia pintaliitoa jota joskus, myönnettäköön, on ihan hauska katsella.

Tähän joukkoon toimittajat ovat tunkeutuneet.

Mutta kun toimittajat ovat ihan tavallisia ihmisiä, eivät esiintyvän julkisuuden ammattilaisia. Joutuessaan sanomaan julkisesti jotain moni toimittaja menee ihan puihin ja lukkoon ja sitä on kaikkea muuta kuin hohdokasta katsoa.

Kenen päämääriä se palvelee, että joku toimittaja nostetaan hetkeksi rivistä ja nimetään kaiken kansan silmien alla “vuoden toimittajaksi”? Onko tarkoitus rakentaa tähtitoimittajakulttia? Hesarin päätoimittajaksi ja kustantajaksi vastikään nimetty Mikael Pentikäinenkin totesi viimeisimmän Journalistin haastattelussa, kun häneltä kysyttiin syytä lehden fyysiseen ohentumiseen, että “[j]oidenkin kirjoittajien, bränditoimittajien, poistuminen kyllä näkyy”.

Bränditoimittaja? Tähtitoimittaja? Parantuuko journalismi sillä, että osa sen tekijöistä nostetaan tällä tavoin jalustalle? Eikö vähän pienempi mittakaava riittäisi?

P.S. Suomen Kuvalehden Jari Lindholmille: Ei, eivät Twitter ja muut ole “jyräämässä perinteistä mediaa”. Haastamassa kyllä, mutta tarve jäsennellylle ja toimitetulle aineistolle voi edelleen hyvin. Kriisi tai haaste on ennen kaikkea jakelukanavissa. Hyvä sisältö voittaa viime kädessä aina.