Ilkeys on toimittajan hyve?

Minulla oli aikoinaan erittäin ilkeä ja ikävä kollega. Siinä, että hän oli ilkeä, inhottava ja töykeä meille työkavereille, ei liene mitään kummallista, näitä luonnonoikkuja löytynee turhan monelta muultakin työpaikalta. Mutta tämä kyseinen henkilö oli ilkeä myös haastateltavilleen.

Esimerkiksi kerran hän haastatteli erästä kunnallishallinnon virkamiestä. Henkilö oli ensimmäistä kertaa haastateltavana ja joutui saman tien televisioon. Kollega aloitti haastattelun, mutta keskeytti sen saman tien huudahtamalla, että ”älä puhu paskaa”. Tämän jälkeen hän kertoi virkamiehelle, miten tämän piti vastata kysymyksiin, ja haastattelu otettiin uusiksi. Valmiissa jutussa katsoja näki itkuun purskahtamaisillaan olevan virkamiehen, joka ääni väristen antoi lausuntonsa. Journalismin riemuvoitto?

Kollega itse oli tietenkin tyytyväinen: taas oli pistetty yksi virkamies ojennukseen. (Hän oli ojentanut virkamiehiä sen verran, että oli saanut porttikiellon useammankin tahon lehdistötilaisuuksiin.)

Toinen tapaus: törmäsin kerran Facebook-statukseen, jossa henkilö (kaverin kaveri) kertoi jotakuinkin näin: ”Tämänpäiväinen haastateltavani kertoi minun olleen hankalin toimittaja, jonka kanssa hän on koskaan ollut tekemisissä.  Päätin, että se oli kohteliaisuus”. Statusta oli käynyt tykkäämässä useampi henkilö.

Eivätkä nämä ole ainutlaatuisia tilanteita. ”Se on poliitikko, ei sille tarvi olla ystävällinen”-asenne leimaa aika monta muutakin toimittajatuttua.

Toimittajalla on monessakin suhteessa melkoisen paljon valtaa. Haastattelutilanteessa hän voi suhtautua haastateltavaan esimerkiksi uteliaasti, ennakkoluuloisesti, ystävällisesti tai ilkeästi ja omalla asenteellaan kirvoittaa tietynlaisia reaktioita. Juttua tehdessään toimittajalla valta (ja vastuu) päättää, millaisen kuvan hän haastateltavasta antaa. Millaisin adjektiivein kuvailee, millaisilla verbeillä kehystää sitaatit, millaiset kuvat valitsee. Hän voi sanavalinnoillaan ohjata jutun vastaanottajan tulkintaa ja reaktioita.

Tämän tuosta ja taas törmää juttuihin, joista toimittajan asenne paistaa läpi. Hyvä esimerkki on Nalle Wahlroos (tähän viittasinkin hiljattain). Jos Wahlroosista on tehty jokin juttu, se hyvin usein kuvitetaan otoksella, jossa hän virnistää omahyväisesti, tähän olen törmännyt ainakin Helsingin Sanomissa ja iltapäivälehdissä. Tällainen kuvakäytäntö luo väistämättä kuvan röyhkeästä elitististä, mikä saattaa olla totta – mutta yhtä totta lienee se, että hän on fiksu ja menestynyt. Korrektimpaa olisi siis valita neutraalimpia lehtikuvia.

Pitääkö journalistin olla ilkeä ja hankala ja suhtautua haastateltavaan lähtökohtaisesti vähintäänkin epäilevästi? Onko se ainoa tapa saada uskottavuutta ja tunnustusta vastaanottajan silmissä? Tai muiden toimittajien?

En tarkoita, että toimittajan pitäisi tehdä ritatainolat ja ryhtyä bestikseksi jokaisen haastateltavansa kanssa. Ei, kaikkea muuta. Kyllä kriittinen ja haastava voi olla vaikka olisi ystävällinen. Tai edes kunnioittaisi vastapuolta.

Advertisements

Journalismilla ei ole enää lisäarvoa

“Toimittaja” on tulevaisuudessa (ellei jo nyt) matalapalkka-ammatti. Toimittajille ei kannata maksaa kovinkaan suuria summia, sillä kenellä tahansa on nykyään pääsy sellaisille tiedon lähteille, jotka takavuosina olivat toimittajien yksinoikeutta. Laajat verkostot ja jakelukanavat ovat niin ikään olleet perinteisesti toimitusten omaisuutta, mutta katso: ei tarvitse kuin avata intternetti ja jakelukanavat ovat avoinna sille joka niitä haluaa käyttää. Toimittajilla ei – erikoistoimittajia lukuun ottamatta – ole sellaista osaamista ja ekspertiisiä, josta työnantajan pitäisi maksaa. Kun yksi toimittaja lähtee, hänet on helppo korvata toisella. Tulijoita nimittäin riittää.

Medialiiketoiminnan analyytikko Robert G. Picardonin essee “Why journalists deserve low pay” antaa ajateltavaa. Picardon on sitä mieltä, että toimittajan työ sellaisena kuin me sen nykypäivänä tunnemme ei voi enää tulevaisuudessa toimia. Selkeitä perusteluita lukiessa ei voi muuta kuin olla samaa mieltä.

Itse luulen, että lähitulevaisuudessa toimittajuus jakautuu kahtia: 1) tiedon lapioijat, jotka kauhovat nettiin lyhyitä sähkeuutisia; 2) tutkivat journalistit, jotka tekevät omaa uutishankintaa. Mutta riittääkö se? Picardon kirjoittaa:

[J]ournalists cannot continue to report merely in the traditional ways or merely re-report the news that has appeared elsewhere. They must add something novel that creates value. They will have to start providing information and knowledge that is not readily available elsewhere, in forms that are not available elsewhere, or in forms that are more useable by and relevant to their audiences. Finding the new formula of practice, functions, skills, and business model will not be easy, but the search must be undertaken.

Journalismin olisi siis tuotettava jonkinlaista lisäarvoa. Mutta miten journalismin arvoa mitataan? Laatu? Sivistysnäkökulma? Voiko niitä edes mitata?

 

Miksei nykyisin edes puhuta sivistyksestä?

 

P.S. Törmäsin Picardonin tekstiin selatessani Innovaatiojournalismin seuran Finjon uutta blogisivustoa. Kannattaa käydä kurkkaamassa!