"Leikkaa-liimaa-journalismia? Ei ainakaan meillä!"

Muutama linkki, olkaa hyvät:

Tiedote

Tiedotteen pohjalta tehty uutinen

Julkaisun toimituspolitiikka

Suosittelen lukemaan etenkin tuon viimeisen.

Ilmeisesti on sitten niin, että huolellinen ja oivaltava journalismi on niin kallista, että nykypäivänä vain harvalla kustantajalla / julkaisijalla on siihen varaa.

Hyvän tiedotteen tunnistaa toki siitä, että sen voi hyödyntää tehokkaasti. Mutta itse toivoisin toimituksen jatkavan siitä, mihin tiedote jää. Ehkä yksi arvokas ulkopuolinen näkökulma lisää?

 

 

Advertisements

Toimittajien Facebook-sokeudesta, osa II

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin keväällä.

Luettuani tuoreen Talouselämän (26/2010) on pakko palata aiheeseen. Lehden kannessa seisoo näyttävästi: “Facebook-huuma menee ohi”. (Juttua ei löydy vielä verkosta, linkitän sen tähän kun se julkaistaan online-versiona. Päivitys 29.8.: Juttu ei tähän mennessä ole ilmestynyt Talouselämän nettisivuille. Tuskinpa siis enää ilmestyykään.)

Olen tottunut lukemaan Talouselämästä hyviä, huolellisesti laadittuja ilmiöjuttuja ja analyyseja (ja Pekka Seppäsen mahtavia kolumneja), joten odotukset olivat korkealla; kuvittelin jutun käsittelevän esimerkiksi sitä, kuinka Facebook arkipäiväistyy ja kuinka se ja muut sosiaalisen median palvelut ovat muuttaneet arkikäyttäytymistämme. Tai sitten ajattelin sen olevan kriittinen juttu käyttäjien tietojen keräämisestä ja tietojen myymisestä mainostajille; että kuinka ihmisistä tulee varovaisempia ja huolellisempia käyttäjiä ja ihan kaikkea ei FB-profiilissa enää paljasteta.

En ollut uskoa silmiäni.

Yli miljoona suomalaista on jo luonut profiilinsa Facebookiin. Seuraavaksi he haluavat sieltä pois.

Talouselämän toimituspäällikkö Hanna Rajalahti on tehnyt jutun haastattelematta ainuttakaan asiantuntijaa. Korjaan, hän käyttää arjen asiantuntijoita, omia kavereitaan, joita siteeraa etunimillä. “Kaverini Pia kertoi...”

Hän kirjoittaa, kuinka Facebook on tehnyt jotain oikein, kun “arviolta yli miljoona suomalaista on luonut kolmessa vuodessa profiilinsa naamakirjaan. […] Facebookissa on kuitenkin vasta vähemmistö. Neljä miljoonaa suomalaista tulee edelleen toimeen ilman digitaalista minää.

Facebook-käyttäjätilastoa ylläpitävän Facebakers-sivuston mukaan Suomessa on tällä hetkellä (tätä kirjottaessani) lähes 1,9 miljoonaa suomalaista.

Lähes tuplasti enemmän.

Rajalahti kertaa jutussaan Audi-Kiesin ja minikaivuri-Mutasen tapaukset ja kertoo, että jotakuta hänen ystävistään on Facebookissa lähestytty vähän liian tunkeilevilla viesteillä. Toimittaja muistuttaa, että on sosiaalisesta mediasta hyötyäkin, sosiaalista hyötyä ja ammatillista hyötyä.

Eniten tänä vuonna Facebookista on hyötynyt Container Finance, joka sai Facebook-ryhmän avulla murrettua ay-liikkeen vallan helmikuun satamalakon aikana.

Juttu päättyy näin: “Google-haut sille, miten Facebookista pääsee eroon, kasvavat nopeammin kuin Facebook-profiilien määrä. [lähde?] Toukokuussa Quit Facebook -päivän aikana eroryhmään liittyi 37 135 tulevaa entistä käyttäjää.

37-tuhatta FB-käyttäjää on murto-osa (0,00007 %) koko palvelun käyttäjämääristä (yli 507 miljoonaa). Esimerkiksi omista ystävistäni ei tainnut yksikään poistaa profiiliaan ko. päivän seurauksena.

Mitä sitten?

Tästä olisi voinut alkaa jutun “virallinen osio”, jossa olisi haastateltu asiaa tuntevia ja pohdittu sitä, miten helppoa tai vaikeaa oman profiilin ja omien jälkien poistaminen on netin erilaisista palveluista. Mutta ei.

Juttu olisi mennyt ehkä kepeänä kolumnina Talouselämän nettisivuilla, mutta että arvostetun talouslehden kansijuttu?

Olkoonkin, että Facebook on trendikäs ja kiinnostava ja ärsyttävä, on se jo sen verran arkipäiväinen, että kyllä siitä (ja koko sosiaalisesta mediasta) jo tässä vaiheessa pitäisi pystyä kirjoittamaan analyyttisempia juttuja.

Media muokkaa kansallista identiteettiämme vinoon

Suomi on sitten paras. Tai keskiviikkoaamun tuoreempien tietojen mukaan ainakin toiseksi paras.

Facebookissa kävi eilen kuhina kun kaverini kilvan kommentoivat uutista. Osa peukutti ja oli kovasti innoissaan, osa muistutti korkeista väkivalta- ja itsemurhatilastoista, mielenterveysongelmista, eriarvoistumisesta… Ja niin edespäin. Niin ikään verkkokeskusteluissa (esim. Hesarissa) kansa oli kyynistä: on mitattu vääriä asioita, ei ole otettu huomioon sitä eikä tätä. Että tervetuloa vaan tutkijat tänne meille tutustumaan tavallisen suomalaisen arkeen. Ei oo helppoa, ei. Nih.

Tavallisen suomalaisen arki. Millaisia me olemme me suomalaiset?

Arki on harmaata kituuttamista. Ostovoima on huono, leipäjonot pitenevät. Palvelut ovat huonoja. Yksittäisiä ihmisiä pompotetaan virastoissa luukulta luukulle. Olemme kännissä viikonloppuisin. Me loukkaannumme ojaanajossa ja jos emme kuole tuttavamme puukottamina, niin kaulakiikussa viimeistään, mielenterveytemme lopullisesti menettäneinä. Hyljättyinä jonkin laitoksen käytäville.

Eikö niin?

Nimittäin tällaisesta suomalaisuudesta me saamme lukea päivittäin. Viikonlopun jälkeen luemme lehtien pikku-uutisia, joihin on huolella kirjattu joka ikinen kuluneen viikonlopun ojaanajo ja kännitappo. Etusivun uutisia tehdään kurjuudesta: laitostuneista vanhuksista, heitteille jätetyistä mielenterveyspotilaista ja pahoinvoivista lapsista.

On totta, että median tehtävänä on nostaa esiin ongelmia ja tuoda julki myös vähäosaisten ääni. Käytännössä on ihan tavallista ja sallittua, että puolueetonkin media on kallellaan vähäosaisiin päin ja pitää heidän puoliaan. Mutta kun se tuppaa unohtumaan, että kyse on aika pienestä joukosta, usein yksittäistapauksista (joskin toki yksikin tapaus on liikaa). Suurimmalla osalla meistä asiat ovat oikeastaan ihan hyvin.

En missään nimessä ole sitä mieltä, ettei yksinäisestä vanhuksesta tai turvaverkon ulkopuolelle pudonneesta mielenterveyskuntoutujasta pitäisi kirjoittaa. Ehdottomasti: epäkohdat pitää nostaa esille ja niistä pitää keskustella.

Kaipaan jälleen suhteellisuudentajua. Voisiko ajatella, että tämän suomalaiset voivat huonosti -diskurssin rinnalle otettaisiin myös hyvinvointidiskurssi. Se ei tarkoita sitä, että kerrotaan näyttävästi kuinka hyvätuloisia ja hyvinvoivia maamme eturivin yritysjohtajat ovat, vaan sitä, että tehtäisiin enemmän juttuja ruohonjuuritason onnistumisista. Esimerkiksi siitä, että pieni start up -yritys on keksinyt tavan tehdä tämä tai tuo vielä vähän paremmin. Tai että kunnassa x on onnistuneesti muutettu lasten päivähoito ja vanhusten palvelut saman katon alle.

Ei ole mikään ihme, että tavallinen suomalainen suorastaan loukkaantuu hyvinvointipuheista. Kun päivästä toiseen aamutokkurassa laskee aamulehden pikku-uutisista edellispäivän kuolinsaldoa, alkaa sitä pitää suomalaisuuden koko kuvana. Kännitaposta tulee normi. “Tällaisia me suomalaiset olemme.”

 

Kadonnutta medialukutaitoa metsästämässä

Media_httpwwwmarmaifi_yudii

Pirteää syksyn alkua! Lomantäyteinen ihana heinäkuu on taasen vaihtunut ilmastoituun toimistoon. Soimaan hieman itseäni etten jaksanut tai ehtinyt tai muistanut päivittää blogia loman aikana; moni blogaajakollega näyttää olleen ahkera kesäkuumillakin… Hatunnosto heille!

Mutta jotta ette ihan tätäkään blogia unohtaisi, asiaan:

Eilen Aamulehti julkaisi tuossa kuvassa näkyvän puhdistusainemainoksen sivuillaan. Markkinointi&Mainonnan mukaan lehden puhelinvaihde oli tukkeutunut, kun hämmästyneet lukijat olivat raportoineet painovirheestä ja puuttuvista uutisista.

Mainos on mielestäni hauska ja myös ilmeisen onnistunut: se sai ihmiset puhumaan aiheesta, se herätti tunteita. Mutta miksi monelta jäi huomaamatta, että kyseessä on mainos? Vaikka sivun laidassa luki “ilmoitus”?

Etenkin naistenlehdissä ovat yleistyneet advertoriaalit, toimitetun aineiston kaltainen materiaali. Lehden välissä saattaa olla jopa monisivuinen, näyttävästi taitettu sivukokonaisuus, jonka yläkulmaan on toki merkitty, että kyseessä on ilmoitus. Sivuilla sitten julkkisstylisti tai -meikkaaja kertoo “haastattelussa”, kuinka “L’Orealin tuotteilla syntyy kuuma syyslook helposti”.

Jos siis osa mediankuluttajista ei tunnista edes Tolu-mainoksen kaltaista juttua mainokseksi, kuinka he osaavat erottaa advertoriaalit toimitetusta aineistosta? Semminkin kun esimerkiksi kosmetiikka-advertoriaalien käsittelytapa ja kieli ovat lähes yksi yhteen toimitettujen kosmetiikkaesittelyjen kanssa.

Medialukutaidon pitäisi kuulua vahvasti koulujen opetusohjelmaan, jos ei omana oppiaineenaan, niin sitten edes äidinkielen osana. Mikähän lienee tilanne 2000-luvulla? Ainakaan 90-luvulla yläasteella tai lukiossa moista ei opetettu lainkaan.

Vaikka tähän nyt kuuluisi todeta, että kotoahan tämäkin asia pitäisi alun perin oppia, vanhempien vastuulle en medialukutaidon oppimista jättäisi. Nykyvanhemmat kun eivät edes osaa lapsiensa hampaita hoitaa