Kannattaako yleisöä ihan oikeasti aktivoida osallistumaan uutistyöhön?

Istuin viime viikolla Ylen ja Aalto-yliopiston järjestämässä Spot On – Locative Media -seminaarissa, jonka tarkoituksena oli valottaa erilaisia tapoja, joilla paikkatietoa voisi hyödyntää journalismissa.  Seminaarin yleisannista on mielestäni hyvä blogaus täällä, joten en mene nyt siihen sen enempää kuin että totean seminaarin keskittyneen enempi paikkatietopalveluihin kuin journalismiin.

Päivän ensimmäisen pääpuheenvuoron pitäjä, freelancertoimittaja ja ”digistrategisti” Kevin Anderson piti kuitenkin raikkaan puheenvuoron, joka herätti jos jonkinmoisia ajatuskulkuja.

Anderson puhui aluksi informaatiotulvasyndroomasta (IOS, Information Overload Syndrome): aivomme vastaanottavat yhä enemmän tietoa päivässä. Esimerkiksi Twitterissä viserretään tällä hetkellä noin 90 miljoonaa tweettiä päivässä, 800 joka sekunti. Kunnianarvoisa Wall Street Journal tuotti vuosikymmen sitten 22 000 artikkelia vuodessa. Nyt juttuja syntyy 21 000 – puolessa vuodessa. Andersonin mukaan tämä tyhmistää meitä. Kun tietoa tulee yhä enemmän, ihmiset eivät jaksa enää syventyä ja keskittyä monimutkaisiin uutisjuttuihin. He eivät ymmärrä kontekstia, eivät syitä ja seurauksia. Tämän vuoksi erilaiset julkkis- ja rikosuutiset ovat niin suosittuja: niissä on selkeä tarina, alku ja loppu, hyvikset ja pahikset. Niitä on yksinkertaisesti helppo ymmärtää.

”We are not serving our audience better – we are causing information overload!”

Onkohan kukaan pohtinut tätä näkökulmaa mediatalojen kehitysseminaareissa? Tohdin epäillä. Nimittäin sen verran hanakasti tunnutaan lukijoita kosiskeltavan mukaan journalistiseen uutistyöhön: ”Olitko paikalla? Lähetä kuva!” julistetaan yhden jos toisenkin uutissaitin etusivulla. Hesarin Oma Kaupunki -sivusto julkaisee lukijoiden omia uutisia, SuomiTV kehottaa katselijoita lähettämään ”omia uutisiaan” ja niin edelleen.

Sosiaalinen media on nyt päivän sana ja ihmisiä halutaan osallistaa. Tulkaa mukaan, tehdään yhdessä!

Ja niinpä ”omat uutiset” ovat sitten tyyliä ”Vadelmankeruureissu Kangasalla” tai ”Törkeää, roskakatokseemme oli viety nojatuoli ja televisio”.

Minusta tämä on mennyt ihan pöljäksi. Miksi toimittajat ulkoistavat oman osaamisensa ja ammattitaitonsa kansan syville riveille? Ei keskiverto mediankuluttaja ymmärrä uutiskriteereistä, lähteiden käytöstä, siteeraamisesta, tiedonlouhimisesta ja analysoinnista. Ulkoistavatko lakimiehet päätöksentekonsa yleisölle? ”Äänestäkää, kuinka monta vuotta linnaa tälle kaidalta polulta poikenneelle sällille pistetään!” Tai lääkärit: ”Ottakaa kantaa: intuboidaanko vai ei?”

Liioittelu liioitteluna, mutta vakavasti puhuen: tämä yleisön tuottama tuuba on silkkaa uutissaastetta. Juu, ne jutut voi jättää lukematta, mutta otsikot pomppivat silmillemme uutissivustojen etusivuilla, linkkeinä Twitterissä tai otsikkoina Amppareissa. Eli ennen kuin ne voi jättää omaan arvoonsa, ne ovat jättäneet jälkensä verkkokalvoillemme. Käytännössä kuormittaneet aivojamme.

Kevin Anderson totesi, että journalismin pitäisi keskittyä relevanssiin, merkityksellisyyteen. Olen samaa mieltä. Sosiaalinen media antaa ihmisille välineet osallistua ja tehdä yhdessä. Siihen ei mielestäni tarvita journalismia tai mediataloja hääräämään. Uutistoimittajat keskittykööt siihen, mihin heidät on koulutettu: tuottamaan merkityksellisiä sisältöjä.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että lukijat tai inhimilliset näkökulmat pitäisi hylätä.

Advertisements

Iltalehti ei jaksanut tarkistaa pelottelulööppinsä taustoja

Media_httpstaticiltal_qmhmt

“Hurja väite: Suomeen kylmin talvi 1000 vuoteen!” julistaa Iltalehti torstaisessa lööpissään. Äärimmäiset sääilmiöt ovat äärimmäisen kiinnostavia myös lukijoiden mielestä: iltaan mennessä uutispätkä oli jaettu Facebookissa yli 20 000 kertaa ja se oli myös Iltalehden luetuin uutinen.

Olin parhaillaan googlettamassa päivällä näkemääni lööppiä kun sain viestin blogiani seuraavalta Tero Vilkesalolta: uutista kannattaisi penkoa hieman tarkemmin, sillä kyse on enempi vähempi huuhaasta, joka on mutkien, väärinkäsitysten ja liioittelun kautta päätynyt puolalaisesta blogista suomalaisen iltapäivälehden kohuotsikoksi.

Käytännössä Tero oli tehnyt jo mittavan selvitystyön, jota seuraavassa referoin:

Iltalehti mainitsee uutisensa olevan peräisin eWorldPost.com-sivustolta. Kyseinen internet- ja web-ilmiöihin (ei siis varsinaisesti ”perinteisiin” uutisiin) keskittynyt sivusto viittaa nimeltä mainitsemattomiin ”puolalaisiin meteorologeihin”, joiden mukaan Pohjois-Eurooppaa lämmittävä Golfvirta on pysähtymässä, osasyynä Meksikonlahden öljyvuoto.

Tero halusi selvittää asiaa lisää, joten hän ryhtyi puolankieltä taitavana googlaamaan puolalaisia nettisivuja. Hän löysi 10.9. päivätyn blogimerkinnän (käännetty G. Translatella), jonka mukaan väite ydintalvesta on täyttä puppua.

Kyseisestä blogista selvitää, että talvinen tarina alkaa mitä todennäköisimmin 9.9. puolalaiselta Globalna Świadomość (“Globaali tietoisuus”) –nettisivustolta (käännös). Kyseisessä jutussa on haastateltu italialaista fyysikkoa Gianluigi Zangaria, joka väittää Meksikonlahden öljyvuodon tukahduttaneen Golfvirran, mikä tulee aiheuttamaan ydintalven.

Globaali tietoisuus -nettisivustoon voinee kuitenkin suhtautua varauksella, sillä Teron mukaan huomattava osa sivuston aiheista liittyy huuhaa-tietoon, kuten ufojen olemassaolon todistamiseen. Zangari puolestaan tuntuu olevan väitteineen yksin ja hänen kesäkuussa julkaisema öljyvuotoa koskeva raporttinsa on levinnyt (jälleen Googlen mukaan…) lähinnä blogosfäärissä. Ei esimerkiksi tieteellisissä julkaisuissa.

Zangarin haastattelu päätyi seuraavana päivänä myös puolalaiselle Wolne Media (”Vapaa media”) –sivustolle (käännös). Sivuston mottona on ”Sano SEIS massamedian manipulaatiolle”.

Aihe alkoi kiinnostaa laajemminkin Puolassa: radioasema TOK FM haastatteli 10.9. puolestaan puolalaista meteorologia Michał Kowalewskia, joka kertoi sen, mikä on yleisesti tiedossa: JOS Golfvirta hidastuisi tai pysähtyisi kokonaan, Eurooppa jäähtyisi huomattavasti. Kowalewski kuitenkin totesi haastattelussa, että pysähtymisellä pelotteleminen on liioittelua.

Lopulta sitten Puolan suurin sanomalehti Gazeta.pl (10.9.) revitteli iltalehtimäiset otsikot: ”Tiedemiehet varoittavat: Meitä odottaa vuosituhannen talvi”. Otsikon alla oli juttu, joka oli koottu sekä Zangarin että Kowalewskin yllä mainituista haastatteluista.

On erittäin todennäköistä, että eWorldPost.com-sivusto, jota siis Iltalehti lainasi, on napannut uutisensa puolalaisesta Gazetasta harrastamatta sen kummemmin lähdekritiikkiä. Eikä Iltalehti viitsinyt harrastaa lähdekritiikkiä sen vertaa.

Tämä oli siis tiedonvälitysversio rikkinäisestä puhelimesta, tiedättehän leikin?

Kuinkahan moni muu lukemistamme ja Facebookissa kavereillemme suosittelemistamme ”uutisista” on rikkinäisen tiedonvälityksen hedelmä?

***

Olin tänään erittäin mielenkiintoisessa Spot On – locative media -seminaarissa, josta blogaan vähän myöhemmin kunhan saan ajatuksiani ja muistiinpanojani kasaan. Pääpuheenvuoron pitäjä, freelance-toimittaja Kevin Anderson puhui aluksi informaatiotulvasta: koska tietoa on yksinkertaisesti liikaa ja esimerkiksi uutispäivityksiä tulee jatkuvasti, ihmiset eivät enää jaksa ymmärtää tai keskittyä syventäviin, laajoihin uutisjuttuihin. Siksi helppojen viihdetarinoiden arvo nykyjournalismissa on kasvanut. Meille tarjotaan tissejä ja pelotellaan ydintalvella, koska emme jaksa keskittyä muuhun.

Apua.

P.S. Terolle vielä suurkiitos juttuvihjeestä!

Ilmainen idea mediatalojen liiketoimintamalliksi

A-lehdet vaatii, ettei yritykselle työskentelevä freelancer saa kertoa omasta työstään saamista palkkioista kenellekään muille kuin pakottavissa tilanteissa viranomaisille. Talon uuteen avustajasopimukseen sisältyy myös vaatimus, ettei avustaja saa tehdä toimeksiantoja A-lehtien kilpailijoille ilman yhtiön erikseen antamaa suostumusta.

Journalistiliitto kehottaa välttämään A-lehtien uuden ja vanhan sopimuksen allekirjoittamista.

Aiemman sopimuksen tapaan freelanceria vaaditaan luovuttamaan A-lehdille kaikki työnsä tekijänoikeudet ilman eri korvausta. Nyt joitakin freelancereita on kehotettu lisäämään itse sopimukseen maininta, että luovutus koskee takautuvasti myös aikaisempia toimeksiantoja.

Uudessakin sopimuksessa freelancer vastaisi kaikista luovuttamansa materiaalin käytöstä johtuvista A-lehtiin kohdistuvista korvausvaatimuksista, elleivät ne johdu A-lehtien itsenäisesti tekemistä muutoksista.

A-lehdet tahtoo, etteivät free-toimittajat paljasta palkkioitaan muille. Paitsi viranomaisille jos on ihan pakko. Aika härskiä. Näin ulkopuolisena tulee mieleen, että moisen vaateen takana on vain ja ainoastaan suunnitelma leikata palkkioita. Surullisinta on, että vaikka Journalistiliitto kehottaa välttämään moisen sopimuksen allekirjoittamista, aina löytyy toimittaja, joka nimensä sopimukseen raapustaa.

Sillä tulijoita riittää. Mediatalothan tästä hyötyvät ilmaisen (työharjoittelijat) tai lähes ilmaisen (opintojen ohella työskentelevät, tarvittaessa töihin tulevat) työvoiman muodossa. Tällaisessa massassa on sekin hyöty, että se ei tunne oikeuksiaan. Ei sitä, miten lomaoikeuksia kertyy, mikä on palkkiotaso tai ruokatunnin pituus. Ne ovat onnellisia, että saavat curriculumiinsa merkinnän “Yle” tai “Sanoma”.

Itse aloitin aikoinaan eräässä toimituksessa kesätoimittajana ja jatkoin siitä sitten syksyllä freelancerina. Työskentelin opintojen ohella tyytyväisenä 2-3 kertaa viikossa, aamu- ja yövuoroista kertyi mukavat lisät joten palkalla tuli opiskelija mukavasti toimeen. En edes osannut epäillä palkkioni suuruutta, kunnes sitten kerran työtunteja kirjatessani satuin lainaamaan kollegani palkkataulukkoa kun oma oli jäänyt kotiin.

Se näytti oudolta. Samaan aikaan kesätoimittajana aloittanut kollega sai lähes kymmenen prosenttia suurempaa tuntipalkkaa täsmälleen samasta työstä. Nostin tietty asiasta metelin jonka seurauksena kaikkien freetoimittajien palkkiot tarkistettiin ja nostettiin samansuuruisiksi, mutta uskomattominta oli selitys alhaisemmalle palkalleni: kollegani teki enemmän vuoroja viikossa ja sai siis “ahkeruuslisää”. (Tekemäni työn jäljessä ei saamani palautteen perusteella ollut moitteen sijaa.)

Siinä toimituksessa en sitten enää pitkään viihtynytkään.

Samankaltaisia tarinoita olen kuullut muiltakin, osa todella törkeitäkin. Kun (free)toimittajia kohdellaan kuin nimetöntä massaa, he eivät sitoudu työnantajaansa. Se vaikuttaa väistämättä asenteisiin: se kyynistää ja myös laiskistaa. Miksi tehdä juttua yhtään sen paremmin kuin on pakko?

Nyt sitten otsikon lupaamaan liiketoimintaideaan:

Mitäpä, jos mediatalo ryhtyisi maksamaan avoimesti kunnollisia palkkioita free-toimittajille? Sana kiertäisi nopeasti ja jopa synnyttäisi kilpailua: mediatalo voisi valita kiinnostavimmat ja parhaimmat jutut. Tämä nostaisi välstämättä myös juttujen tasoa, eikö? Ja kun jutut olisivat parempia, se houkuttelisi myös lukijoita. Mikä houkuttelisi myös mainostajia. –> Liikevaihtoa, voittoa, rahaa, vielä parempaa journalismia!

En viitsi odotella tämän ideanpoikasen kanssa Uutisraivaaja-kilpailun voittoa, vaan tarjoan sen tässä nyt ilmaiseksi ilman konsulttipalkkiovaateita. Jääpähän mediataloille enemmän rahaa freelancereille maksettavaksi… 😉

Kuulisin mielestäni argumentteja puolesta ja vastaan! Onko ihan tuulesta temmattua ajatella, että palkkiotason nosto parantaisi myös laatua?

Topiikki tarjoilee uudenlaisen uutiskattauksen

Kokeilenpa uudenlaista tapaa blogata: videohaastattelu tekstin kera. Tapasin Topiikin päätoimittajan Otto Utin viime viikolla ja nappasin Bambuser-pätkän puhelimellani. Kyllä tuosta selvää saa, vaikka Oton ääni saisi kuulua kovemmin ja kuvan laatu olla vähemmän nykivä.

****

Syyskuun alussa julkistettu Topiikki kulkee Utin mukaan Huffington Postin ja Daily Beastin jalanjälkiä: se on uutissivusto, joka kokoaa päivän tärkeimmät uutiset eri lähteistä. Mukana on uutisia kotimaasta ja ulkomailta, painotus on kovissa uutisissa eli taloutta ja politiikkaa. Viihde ja urheilu pääsevät mukaan vain, jos niillä on jotain yhteiskunnallista merkitystä. Jonkinlainen hienostunut ja toimitettu versio Ampparit.com-sivustosta, siis.

Lyhyen käyttökokemuksen perusteella itseäni ilahduttaa etenkin “Laajakulma“-osio, jossa on valittu yksi tärkeä puheenaihe ja siihen sitten on linkitetty useampia näkökulmia eri lähteistä. Mielestäni tämä on uudenlaista palvelujournalismia tai ehkä ennemminkin palvelumediaa: nykyisinhän ongelmana ei ole pääsy tiedon lähteille. Ongelma on mielekkään tiedon seulominen kaiken kuonan keskeltä. Laajakulman kaltainen palvelu säästää uutiskuluttajalta googlauksen vaivan, kun olennaisimmat aihetta käsittelevät jutut löytyvät yhdestä paikasta.

Topiikissa on lisäksi debattiosio, jossa vakikolumnistit vuorollaan kirjoittavat näkemyksiään maailman menosta. Huomattavan monella kirjoittajalla on kytköksiä politiikkaan, onneksi puoluekirjo on laaja. Se, mikä erottaa Topiikin muista uutiskeskustelusivuistoista, on kommentointi omalla nimellä. Pisteet siitä. Se ehkä verottaa keskusteluun osallistujien määrää, mutta korvautuu toivottavasti laadulla. Keskustelusivusto on saanut mallia Qaikusta eikä ihme, taustalla on sama tekijä.

Utti tekee työn toistaiseksi itse, käsityönä. Hän ei siis kirjoita uutisia, vaan kokoaa päivän uutispaketin seuraamalla eri uutislähteitä. Tarkoituksena on joskus tulevaisuudessa ostaa free-toimittajilta laajoja, analyyttisia juttukokonaisuuksia sekä palkata oma toimittaja. Ennen sitä Topiikin on kuitenkin vakuutettava sekä uutisten kuluttajat sekä mainostajat. Pelkkä uutispuuro ei riitä hengenpitimiksi.

 

(Edit: Ilmeisesti taas RSS-syöte rikki, kuten myös kävijälaskuri, ties mikä muu. En tiedä, toimiiko kommentointi. Ärsyttävää.)

Sanomalehti on menneen talven lumia

Suomalaiset haluavat yhä lehtensä paperilla

9.9.2010 0:00

 

 

 

Helsingin Sanomat

 

Suomalaiset luottavat yhä paperilehtiin, kertoo kansallinen mediatutkimus.

Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat purjehtivat sanomalehtien listan kärjessä. Iltapäivälehdet menettivät hiukan lukijoita, ja Seura tönäistiin kymmenen suosituimman aikakauslehden listalta.

Merkitseviä menetyksiä kokivat Seuran lisäksi Työ Terveys Turvallisuus -lehti, Me-lehti, City-lehti ja Ilta-Sanomat TV-lehti.

“Verkossa olemme saaneet lisää lukijoita”, sanoo markkinointijohtaja Kari Mononen IS:stä.

Mediatutkimus ei selvitä verkon lukijamääriä mutta tietää, että painettujen sanomalehtien ja niiden verkkosivujen yhteislukijamäärästä viidennes lukee vain verkkosivuja.

[…]

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi

via hs.fi

Olivat sitten Helsingin Sanomissa keksineet hätäpäissään vetävän otsikon – Suomalaiset haluavat yhä lehtensä paperilla – vain peittääkseen sitä tosiasiaa, että Hesarilla on tänä vuonna noin 11 000 lukijaa vähemmän kuin viime vuonna. Lukijamäärän lasku oli armollisesti jutussa jätetty mainitsematta, jos kohta se on taulukosta omin silmin havaittavissa.

Jutussa todetaan, että “Mediatutkimus ei selvitä verkon lukijamääriä mutta tietää, että painettujen sanomalehtien ja niiden verkkosivujen yhteislukijamäärästä viidennes lukee vain verkkosivuja.”

Viidennes lukee VAIN verkkosivuja. 20 prosenttia. Se on minusta aika paljon se. Veikkaanpa, että seuraavassa kansallisessa mediatutkimuksessa tuo luku on vieläkin suurempi. Olen itse kallistumassa sille näkökannalle, että paperisen sanomalehden lähtölaskenta on jo alkanut.

Osaan tosin minäkin nauttia kiireettömistä sunnuntaiaamuista ja aamulehden lukemisesta ja olen joskus ylistänyt paperisen käyttöliittymän nerokkuutta, mutta nykyisin arki-Hesari jää käytännössä lukematta ja lentää usein koskemattomana paperinkeräykseen. Luen uutiset tuoreeltaan päivän mittaan verkosta – lehtien nettisivuilta, Facebook-ryhmistä ja Twitter-kanavista. Aamulla lehteen painetut uutiset ovat jo eilisiä. Miksi minä niitä enää lukisin?

Enkä minä suinkaan ole ainoa ajatuksineni – ainakaan omassa tuttavapiirissäni.

Mediatalot ovat kuitenkin havahtuneet todellisuuteen, ja tuollaisten epätoivoisten otsikkojen taustalla tehdään hartiavoimin töitä: tieto- ja viestintäteollisuuden strategisen huippuosaamisen keskittymän (SHOK) eli Tivitin uusi ohjelma Next Media kokoaa yhteen harvinaisen laajana rintamana tärkeimmät media-alan toimijat. Ohjelman tarkoituksena on miettiä media-alan arvoketjut uusiksi, suomeksi käännettynä yritykset miettivät yhteistuumin, mistä saadaan rahat liiketoimintaan tulevaisuudessa. Luulen, etteivät mediapomotkaan enää sanomalehteen usko, sillä ohjelmassa pistetään paljon paukkuja mm. sähköisiin lukulaitteisiin.

Onko se sitten huono asia, että paperinen sanomalehti kenties lakkaa joskus olemasta? Sillä eihän se vaikuta sisältöön. Näkisin jopa päin vastoin: kun paperinvalmistus-, paino- ja logistiikkakulut jäävät pois, rahaa jää enemmän itse journalismiin. Vai ajattelenko liian yksioikoisesti?

Otsikosta vielä. “Suomalaiset haluavat…” Eihän noin voi väittää. Ei tutkimus ottanut mitään kantaa suomalaisten haluihin tai motivaatioihin.

 

Edit: Olenpa aiemmin epäillyt myös tv-uutisten tulevaisuutta 🙂

 

Edit 2: Edellisen blogaukseni rss-syöte saattaa olla rikki. Ko. kirjoitusta ei myöskään ole kuulemma päässyt kommentoimaan, on antanut vain virheilmoituksen. Toivottavasti ongelma on vain yksittäisen kirjoituksen, kurjaa, jos tämä koko blogi on jollain tapaa hajalla. Seuraan tilannetta.

Onko sillä merkitystä, mitä puoluetta toimittaja äänestää?

KOLUMNI

7.9.2010

 

 

 

Journalistien pyhä tehtävä on paljastaa tietoja, aikomuksia, kätkettyjä asenteita. Journalisti tonkii poliittisia roskalaatikoita työkseen, mutta itsensä ja kollegoidensa kohdalla häneen iskee äkillinen kainous.

Toimittajat eivät grillaa toisiaan kätketyistä asenteista ja epäjohdonmukaisuuksista. Mediakritiikkiohjelmissa yksittäisiä toimittajia kiusataan varsin harvoin: yleensä kritiikin kohde on kanava tai lehti taikka yhtiö tai sen ylin johto. Journalisti ei aseta kyseenalaiseksi kollegansa luotettavuutta.

Käsi ylös, jos olette tavanneet sitoutumattoman valtamedian edustajan, politiikan ammattilaisen, joka kertoisi avoimesti poliittisen kantansa. Tunnemme joitakin tapauksia, koska he ovat olleet ehdokkaina vaaleissa.

Asia erikseen ovat tietysti puoluelehtien harvalukuiset toimittajat, joita säilytetään ahtaissa häkeissään kuin viimeisiä merinorsuja tai eksoottisia jyrsijöitä.

Tiedotusvälineitten normaalin käytännön mukaan organisaatio ei voi asettua yhden ehdokkaan taakse. Sitä pidetään loukkauksena lehden sitoutumattomuudelle, arvovallalle ja uskottavuudelle – paitsi eräissä osissa Pohjanmaata ja Keski-Suomea. Eduskunta-, EU- ja kuntavaaleissa käytäntö on ainoa mahdollinen.

[…]

Hei toimittaja, ketä kannatat?

Helsingin Sanomat | hs.paakirjoitus@sanoma.fi

via hs.fi

EVA:n johtajan Matti Apusen kirjoitus Helsingin Sanomissa on saanut tänään vipinää ainakin Facebook-kavereideni keskuudessa. Linkkiä ja peukkuja on jaettu ahkerasti: Apunen kirjoittaa asiaa.

“[T]ulisiko lukijan tietää, keitä tiedotusvälineissä on töissä? Keitä ovat ne vakavailmeiset nuoret ihmiset, jotka käyttävät tiedotusvälineen koko voimaa kirjoittaessaan tuomiokolumnin ministerin typeryydestä tai keski-ikäisten mieskansanedustajien kategorisesta naurettavuudesta? Keitä ovat nämä poliittisen raadollisuuden yläpuolelle asettuneet puujumalat?”

Puujumala = toimittaja? Noh, kärjistyksestä syntyy mehukas juttu, mutta tosiaan, millä oikeudella toimittajat nostavat itsensä poliitikkojen ja muiden vallakkaiden yläpuolelle? Eikö heillä ole omia mielipiteitä, asenteita, ennakkoluuloja?

Joku päätoimittaja totesi joskus jossain haastattelussa (tämäntyyppiset viittaukset ovat blogissa aina paikallaan ;), että onhan se vähän noloa, kun media kirjoittaa itsestään. Tämän henkilön mukaan media ei voi harjoittaa kovin laajamittaista ja uskottavaa itsekritiikkiä – sitä paitsi ketä tavallista ihmistä nyt oikeasti kiinnostaa mediakentän sisäiset asiat? Eihän valtion viraston tai yrityksen konttorinkaan sisäisistä asioista, työtavoista, arvoista ja etiikasta nyt tavata kirjoittaa (ellei nyt sitten ole työpaikkakiusaamista tai muuta negatiivista).

Hän saattoi unohtaa, että media käyttää valtaa. Eikä se valta ole ihan vähäistä. Demokratioissa on tapana, että vallankäyttäjät alistuvat julkiselle arvostelulle. Miksi media tekisi tästä poikkeuksen? Miksi medialla on oikeus olla näennäisesti puolueeton? Eikö olisi reilumpaa, että me tietäisimme toimittajien mielipiteet ja arvot? Vai pelätäänkö toimituksissa, että moinen toiminta rapauttaisi valtaa?

Facebookissa heitettiin ajatus: “Jokohan ensi eduskuntavaaleissa nähtäis juttu, jossa YLE tai HS-toimitus testaisi joukolla omaa vaalikonettaan?”

Lieneekö aika moiseen kypsä?

(Blogasin tätä teemaa sivuten jo viime syksynä: http://outi.posterous.com/puolueettomia-objektiivisia-uutisia-ei-ole-ol )

 

(Edit 12.9.: Tämän blogauksen rss-syöte on ilmeisesti rikki eikä myöskään kommentointi toimi. Posterous ei ole vielä kertonut, missä vika. )