"Merkintöjä mediasta" viettää 1-vuotissynttäreitään

“POKS” sanoo Deutz Rosén korkki. Kilistän lasia ja onnittelen itseäni. Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen blogaukseni. Olin käynyt Markkinointiviestinnän viikolla ja saanut paljon uusia ajatuksia. Siitä se sitten lähti. Blogi oli aluksi kokeilu, tarkoituksena oli selvittää, mitä blogaaminen oikein on, miten homma toimii, onko sillä oikeasti mitään vaikutusta.

On sillä.

Tasan viisikymmentä kirjoitusta myöhemmin, kävijätilastoja selaillessani ja kommenttejanne lueskellessani, voin vain todeta, että blogaamisella voi vaikuttaa. Juttuja on luettu (tai ainakin sivulla on käyty kääntymässä) yli satatuhatta kertaa (ei, en edes kuvittele kilpailevani lifestyleblogien kanssa). Blogia on siteerattu muissa blogeissa ja ainakin kahdesti Yleisradion ohjelmissa. Olen saanut kannustusta virtuaalisesti ja naamatusten. Kaikkein mahtavinta on ollut juttujen synnyttämä keskustelu, joissa itsekin on saanut uutta ajateltavaa kun olen joutunut perustelemaan – tai muuttamaan – mielipiteitäni. Kaikin puolin on ollut hauskaa ja mielenkiintoista, ajattelinkin siis jatkaa kokeilua vielä toistaiseksi, kiitos teidän lukijoiden. 🙂

Seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti myös muita blogeja. Harvoin tulee kommentoitua, vähän useammin sentään jaeltua linkkejä mainioihin postauksiin. Listaan tähän nyt omia suosikkejani, ennen kaikkea itselleni, jotta muistaisin ehkä vähän useammin käydä vierailulla:

Ensiksikin ahkerasti blogaavat mahtavat kollegani Susanna, Jukka ja Juha. Viisaita sanoja ja ajatuksia viestinnästä, sosiaalisesta mediasta, PR:stä ja sen mittaamisesta, pieniä ja välillä suuriakin havaintoja maailmasta.

Sitten muita satunnaisessa järjestyksessä:

Katleena Kortesuon Ei oo totta; Katleenan tuore postaus levisi hurjan nopeasti sosiaalisessa mediassa aina perinteiseen lehdistöön (HS, SK) saakka. Osoitus vaikuttavasta blogaamisesta!

Tuomo Björkstenin Havaintovihko; teräviä huomioita mediamaailmasta

Tuija Aallon “Tuhat sanaa“; Pirkka Aunolan Posterous; Sari Veikkolaisen Posterous; Ylessä on töissä guruja!

Uusi kultakausi; ryhmäblogi, jossa on viisaita ja mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta yhteiskunnasta, demokratiasta ja tulevaisuudesta

Kulutusjuhla; Mari Koistinen kirjoittaa kiihkottomasti ja asiantuntevasti arjesta ja kuluttamisesta

Mediablogi; Matti Lintulahti bongaa mielenkiintoisia trendejä ja media-aiheisia juttuja maailmalta

Tanja Aitamurron Mitä uutta Piilaaksossa -teknologiablogi Hesarissa on sydäntä lähellä

Ja onhan noita muitakin. Päivitän listaa matkan varrella.

***

Mitä tuohon blogien “vaikuttavuuteen” tulee, eilisessä seminaarissa (postaukseni sieltä) eräs 70-luvulla päätoimittajana vaikuttanut herrahenkilö (joka ei itseään esitellyt enkä häntä tunnistanut) kommentoi, että hän ei kyllä mitään blogeja lue. Ne ovat kuulemma täynnä roskaa eikä niillä ole mitään merkitystä. Niissä ei synny kunnon keskustelua eivätkä amatöörikirjoittajat osaa kirjoittaa journalististen sääntöjen mukaan.

Samaisessa seminaarissa kuulin tarinan Googlesta: Google ei kuulemma viitsi juuri perinteisiä viestimiä enää lähestyä. Jos heillä on jotain uutta tulossa, he kutsuvat tärkeimmät blogaajat vierailulle ja kertovat uutisensa heille. Blogaajat tietävät ja tuntevat talon ja osaavat kirjoittaa relevantteja juttuja, jotka leviävät netissä salamannopeasti.

Mielenkiintoista olla mukana näkemässä ja kokemassa, mihin tämä Suomessa kehittyy.

Kippis! 🙂

 

 

Innovaatiojournalismi ei innosta?

Helsingin Sanomain Säätiö on jakanut tähän mennessä reilun miljoonan erilaisiin stipendeihin, joilla on kannustettu työelämässä jo kannuksensa hankkineita toimittajia astumaan epämukavuusalueelle. Siis lähtemään ulkomaille opiskelemaan. Ensi vuoden stipendiaatit on kuulemma jo valittu ja nimet julkistetaan marraskuun puolella.

Säätiön asiamies Ulla Koski kertoi tänään Sitran järjestämässä miniseminaarissa, että hakijamäärä oli edellisvuodesta vähentynyt ja Stanfordin yliopiston innovaatiojournalismin koulutusohjelmaan hakeneiden määrä oli suorastaan romahtanut. Kun hakijoita vielä viime vuonna oli ollut 15, tänä vuonna kolmea paikkaa tavoittelee viisi kandidaattia.

Stanfordin koulutusohjelman käyneitä olen tavannut Innovaatiojournalismin seuran järjestämissä tapahtumissa, ja oikeastaan kaikki kuulemani kommentit itse koulutuksesta ovat olleet positiivisia: mahtava kokemus, avasi silmiä, oppi uutta, pääsi verkostoitumaan ja niin edelleen. Näin myös tämänpäiväisessä seminaarissa, jossa Matti Posio Aamulehdestä, Jukka Perttu Helsingin Sanomista ja JP Manninen Kalevasta kertoivat kokemuksistaan.

Miksi uudet kokemukset eivät kiinnosta toimittajia? (Tätä sivusin jo edellisessä kirjoituksessani.)

Tai tarkemmin: miksi innovaatiojournalismi ei kiinnosta? (Tästä kirjoitin noin vuosi sitten.)

Voisiko syynä olla se, että innovaatiojournalismilla ei ole oikein kunnon brändiä? Tässä samaisessa Sitran seminaarissa Helsingin yliopiston viestinnän proffa Hannu Nieminen totesi, että hän oli yrittänyt ottaa selvää, mitä se innovaatiojournalismi oikein on ja törmännyt sitten ainakin neljään eri määritelmään:

1) journalismia innovaatioista: siis esimerkiksi tieteen popularisointia tai puhtaita uutisia esimerkiksi uudesta teknologisesta innovaatiosta

2) innovaatioita journalismissa: uudenlaisia tapoja tehdä ja tuottaa journalismia, Nieminen mainitsi esimerkiksi WikiLeaksin.

3) journalismia innovaatiopolitiikan välineenä: asianajojournalismi

4) journalismia innovaationa itsessään: ammattitaito, ammattietiikka, asenne, tapa tuottaa journalismia

Nieminen pohti, että innovaatiojournalismi on helposti asianajojournalismia, siis sellaista, jolla pyritään esimerkiksi edistämään kansallista kilpailukykyä, tuottavuutta ja tehokkuutta. Tämä on hänen mielestään väärin, silloin journalismia ja sen onnistumista mitataan journalismin ulkopuolisilla tavoitteilla ja väärillä argumenteilla, kuten juurikin esimerkiksi kilpailukyvyn kasvuprosenteiila.

Niemisen mukaan journalismin tulisi kilpailukyvyn edistämisen sijaan edistää “hyvää elämää”, sosiaalista ja kulttuurista hyvinvointia. Sillä “ilman hyvää elämää ei ole myöskään kilpailukykyä”.

Mielestäni tuo pätee kyllä toisinkin päin…

Nieminen viittasi vielä Erkki Kauhasen ja Elina Nopparin vuonna 2007 Sitralle laatimaan raporttiin, jossa nämä ehdottavat innovaatiojournalismin tilalle termiä tulevaisuusjournalismi.

Mitenkähän on, kiinnostuisivatkohan toimittajat tulevaisuusjournalismista, jos kerran innovaatiojournalismi ei tunnu kelpaavan?

Toimittajat eivät halua olla edelläkävijöitä

Journalists are obsessed with everything new when they should be obsessed with relevancy.”

En ole varma onko tuo nyt sanasta sanaan mitä toimittaja Kevin Andersson sanoi taannoisessa seminaarissa (josta kirjoitin aiemmin), mutta noin muistikirjassani lukee. Ajatus liittyi laajemmin informaatiotulvaan ja siihen, että toimittajien pitäisi keskittyä määrän sijasta laatuun.

Lause on jäänyt vaivaamaan mieltäni. Olen Anderssonin kanssa eri mieltä.

Amerikkalaistoimittajana Andersson toki viittaa maanmiehiinsä, mutta mielestäni tilanne Suomessa on toinen. On meillä toki kourallinen edelläkävijoitä (markkinointikielellä early adaptors), jotka todellakin suhtautuvat uusiin ilmiöihin, ajatuksiin ja teknologiaan ennakkoluulottomasti ja jopa innokkaasti. Suurin osa heistä on laitehulluja, tiedättehän, niitä härpäketestien tekijöitä, jotka tänään testaavat pesukoneita ja huomenna älykännyköitä ja antavat niille tähtiä tekniikkalehden sivuilla.

Kuitenkin suurin osa suomalaistoimittajista suhtautuu kaikkeen uuteen vähintäänkin epäluuloisesti. Jos keskivertotoimittajalle antaa juttuvinkin vaikkapa jostain uudesta, nousevasta trendistä, todennäköinen vastaus on “no joo, ihan kiinnostava aihe, mut emmä tiedä, tota on vaikee myydä eteenpäin toimituspäällikölle”. On paljon helpompaa uida enempi valtavirrassa ja tehdä juttua vasta sitten, kun joku toinen toimittaja on tehnyt omansa ensin.

Jostain syystä edelläkävijyys yhdistyy usein uuden teknologian nopeaan omaksumiseen.

Siinä toimittajat tai toimitukset eivät ainakaan ole kunnostautuneet. Harvassa toimituksessa on otettu käyttöön uusinta tekniikkaa. Toimittajana ollessani (vielä muutama vuosi sitten) oma tietokoneeni oli mallia “pöytä” ja näyttö mallia “kuvaputki”. Työsuhdekännykästä saattoi vain haaveilla. Juttukeikoilla piti aluksi käyttää omaa puhelinta jos piti tavoitella haastateltavaa tai selvitellä lisätietoja. Vasta asiasta metelin nostettuamme saimme toimitukseen muutaman “reportterikännykän”, jotka olivat useamman vuoden vanhoja nokialaisia ja joissa akku ei kestänyt muutamaa tuntia kauempaa. Meidän talossa työsuhdekännykän saivat ilmeisesti vain rivitoimittajia tärkeämmät.

Sen mitä toimittajatutuilta olen kuullut, eipä meno sen kummempaa tänäkään päivänä ole. Tavallista toimittajaa varustetaan harvoin työsuhdepuhelimella. Ja jos sellainen on, se on mahdollisimman vaatimaton malli.

Lounastin hiljattain erään entisen kollegani kanssa. Hän kertoi, että toimituksessa pyritään nykyisin ottamaan sosiaalista mediaa ja uusia trendejä haltuun, on Facebook-ryhmää ja Twitteriä ja sen sellaista. Hyvä juttu sinänsä. Kaverini kysyi jo lopetellessamme, että kuule, kerro nyt, mitä ne älykännykät oikein on. Kun niistä puhutaan niin paljon.

Kaivoin laukustani tuolloin käytössäni olleen iPhonen ja näytin hänelle Facebookit ja Angrybirdsit. Hän oli vaikuttunut ja totesi, ettei ikinä ole tällaista puhelinta nähnyt saati pitänyt kädessään.

Herätys, toimitukset!

Jos toimittajilla ei ole mahdollisuutta edes tutustua uusimpiin tuuliin – oli kyse sitten teknologiasta, uudesta palvelusta tai jostain muusta, miten he voivat uskottavasti kirjoittaa niistä? Eikö toimittajien kuitenkin pitäisi olla edelläkävijöitä? Ideani Uutisraivaaja-kilpailuun: ostetaan koko voittosummalla älykännyköitä ja e-lukulaitteita ja muita härpäkkeitä suomalaisiin toimituksiin!

Vai olenko liian yksioikoinen ajatellessani, että toimittajien pitäisi tuntea uusinta teknologiaa? Pitäisikö toimittajien olla edelläkävijöitä – vai heijastaa kansan syvien rivien tuntoja?

"Uutisia katsoo muutkin kuin vanhat korput, joilla ei ole huumorintajua!"

Hämmentävä tämä tapaus Kimmo Wilska. Ylen englanninkielisten uutisten ankkuri päätti taannoisessa päivälähetyksessä irrotella ja oli juovinaan kaljaa suoraan pullosta ravintoloiden anniskeluoikeuksia käsittelevän sähkeen päätteeksi. Yle reagoi välittömästi antamalla Wilskalle potkut. Tai kauniimmin sanottuna freelancerina työskennelleen toimittajan palveluksia ei enää jatkossa käytetä.

Ei liene yllättävää, että Wilskalle perustettiin välittömästi Facebookiin faniryhmä, jossa on tätä kirjoittaessani yli 40 000 jäsentä. Kommenteissa haukutaan Yle lyttyyn, usutetaan ihmisiä irtisanomaan tv-lupansa ja tietenkin ylistetään Wilskaa: “eikö yle oikein ymmärrä että tällainen huumoripitoinen loppukevennys vaan lisää noita katsojalukuja… kuka nyt aina jaksaa kattoa totista uutistenlukijaa joka ei uskalla tehdä mitään potkujen pelossa. hyvä Kimmo, näytit että uskallat tehdä jotain hauskaakin… häpeällistä toimintaa yleltä

Myönnän. Vaikka vitsi oli kehno, kaljoittelu nauratti minuakin. (Tosin pistän sen edellisviikonlopun Nizzan-reissun aiheuttaman väsymyksen piikkiin. Osittain. Osittain minulla on huono huumorintaju.) Ylen reaktio on minusta kuitenkin hätävarjelun liioittelua, varoitus olisi riittänyt. Tai vaikka määräaikainen ankkurointikielto.

Se mikä minua kuitenkin hämmentää eniten, on yleisön reaktio. Wilskan pilaa paheksuvia sekä yleläisiä pidetään tiukkapipoisina kukkahattutäteinä joilla on rautatanko poikittain takapuolessa. “Yleläiset: ottakaa se kiristävä vanne päästä pois ja kanki sieltä takapuolesta. Miksi elämän pitää aina olla niin vakavaa?!

Niin. Miksi kaiken pitää olla aina niin vakavaa?

Vakavuus ei mielestäni ole ongelma ainakaan nykypäivän televisiossa, sen verran sieltä tuupataan meille hassunhauskaa perseilyä ja vain vähäistä aivotoimintaa vaativaa tositeeveetä.

Heitän vastakysymyksen: miksi kaiken pitää olla aina kevyttä ja hauskaa? Pitääkö kaiken aina vain viihdyttää?

Maailmassa tapahtuu myös vakavia asioita, eivätkä uutiset ole viihdeformaatti, vaikka Kympin uutisten myötähäpeää aiheuttavat loppukevennykset saavat jotkut ehkä niin kuvittelemaan. (“Otatko Pirjo torttusi mieluummin kuivana vai kosteana?”)

Wilska pelleili yksinkertaisesti väärässä paikassa.

(Sitaatit ja otsikko poimittu Wilskaa tukevan FB-faniryhmän seinältä.)