Mahtuuko journalismi tablettiin?

Olen viime aikoina miettinyt tabletteja monista eri näkökulmista. Tarkoitan siis lukulaitteita, Buranalle ei ole viime aikoina ollut käyttöä. Hah.

Huhtikuun aikana olen osallistunut useampaankin tilaisuuteen, jossa on pohdittu lukulaitteiden mahdollisuuksia niin käyttäjän kuin sisällöntuottajienkin (mediatalojen) vinkkelistä.

Pari viikkoa sitten istuin Fjord Kitchen -tilaisuudessa, jossa kuultiin Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden, Teknarin ja Guardianin näkemyksiä iPad-julkaisemisesta. Finjon Jarmo Lahti, Jyrki Alkio ja Håkan Mitts ovat jo ansiokkaasti referoineet tilaisuuden antia, joten ei siitä sellaisenaan enempää.

Samana päivänä, ennen Fjordin tilaisuutta, kuuntelin Tivitin kevätseminaarissa Next Media -ohjelman saavutuksia ja tavoitteita. Esimerkiksi maksullisten sisältöjen julkaisutapoja kehittävässä eReading-hankkeessa tutkitaan lukijoiden fysiologisia reaktioita, miten he kokevat ja tuntevat sähköisten sisältöjen käyttämisen. Tein tilaisuudesta liveraporttia Qaikuun, Next Median osuus on siellä loppupuolella.

Ei tämä tablettikeskustelu nyt oikein vakuuta, monestakin syystä.

1) iPad, iPad, iPad

Keskustelu on niin kovin laitekeskeistä. Tarkemmin: iPad-keskeistä. Ja sitä vaivaa vaihtoehdottomuus. Julkaisuja tehdään nimenomaan nyt iPadille. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että Apple ehti taulutietokonemarkkinoille ensin ja paketoi tuotteensa applemaisen houkuttelevaan kuoreen. Kieltämättä ensihipaisu iPadilla oli hurmaava ja sai minutkin janoamaan omaa tablettia. Odottelen kuitenkin vielä sopivaa Android-versiota. Applella on kuitenkin edelleen markkinajohtajuus ja siksi tietysti iPadille on houkuttelevaa tehdä sisältöä.

Apple on suljettu ympäristö. Ja Apple vahtii omaa pesäänsä tarkasti. Ratkaisematta on esimerkiksi se, kuka omistaa lukijatiedot. Apple, jonka Appstoresta käyttäjä lataa julkaisun? Mainostaja, joka mainostaa julkaisussa? Vai kenties julkaisija itse?

2) Formaattiongelma

Mediatalojen yksi tärkeimmistä huolenaiheista tuntuu olevan formaatti, se, miten parhaiten saadaan se painettu lehti tungettua tablettiin. Että toimisiko ihan perus-pdf-versio painetusta lehdestä vai lisättäisiinkö matkareportaasiin vähän lisää valokuvia niin että saadaan vähän lisäarvoa. Sisällysluettelot, taitto, layout – iPad-julkaisu muistuttaa painettua lehteä. Kovin pitkälle eivät perinteiset julkaisijat ole päässeet.

Ainoastaan Teknari on edes koettanut miettiä jotain muuta. Sen painolastina ei olekaan painettua emolehteä vaan Teknarin brändiä tukee samanniminen Maikkarilla pyörivä tv-ohjelma. Teknari nojaa vahvasti visuaalisuuteen ja videoihin.

3) Lisää mainospaikkoja

Mainosmyyjät ja mainostajat hierovat pieniä karvaisia käsiään ja näkevät päiväunia iPadin – korjaan: tablettien – uudenlaisista mainosmahdollisuuksista. Vähän lisämyyntiä tuotesijoittelusta tuolta, vähän enemmän lisämyyntiä täältä. Uskon, että Kioskedin ja Thinglinkin kaltaiset palvelut tulevat mullistamaan tuotesijoittelun ja mainosmyynnin. Nämä palvelut toimivat varmasti tablettiympäristössä erinomaisesti.

Samalla (kyynisesti) epäilen, että etenkin tablettimuotoiset sisustus- ja muotilehdet muuttuvat vielä voimakkaammin pelkiksi mainoskatalogeiksi. Häviääkö laadukas naistenlehtijournalismi (sellaistakin löytyy toisinaan esim. Gloriasta ja Oliviasta)?

4) Journalismi hukassa

Keskittyminen laitteisiin, formaattiin ja mainostamismahdollisuuksiin on hävittänyt keskusteluista sisällön. Ja journalismin. Tablettijulkaisuja ei kehitetä journalismin ehdoilla vaan laitteiden ja mainostajien.

En ole vielä nähnyt keskustelua siitä, millaiset julkaisutavat ja jutut sopisivat tabletteihin parhaiten. Miten tablettien visuaaliset mahdollisuudet pystyisivät tukemaan perinteistä journalismia. Millainen sisältö palvelisi lukijaa parhaiten. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa tablettijulkaisun toisaalta painetusta lehdestä, toisaalta nettisivuista ja mobiilisovelluksesta.

Mitä sitten?

Uskon tabletteihin. Uskon, että erilaiset taulutietokoneet ja lukulaitteet ovat tulevaisuudessa merkittävässä roolissa kotien viihdekeskuksissa. Mutta ennen kuin näin tapahtuu, mediatalojen pitäisi pystyä astumaan ulos omista laatikoistaan ja unohtaa ne perinteiset painotuotteet.

Tabletti on jotain ihan muuta kuin selattava lehti. 

Tabletti vaatii toisenlaista kerrontaa ja kuvatarinaa. Kosketusnäyttö sallii erilaisia selaustapoja ja julkaisun sisäisiä jaotteluita. Pitääkö sisältö esimerkiksi jäsentää perinteisen sisällysluettelon mukaisesti vai toimisivatko erilaiset kuvakkeet paremmin?

Mielestäni tablettijulkaisun pitäisikin olla enemmän tv-ohjelma tai “ohjelmatarjotin” kuin painettu julkaisu. Tabletin voima on kosketuksessa (merkittävä ero perinteisiin nettisivuihin), kuvassa (varsinkin liikkuvassa kuvassa) sekä interaktion mahdollisuudessa.

Siksi sähköistenkin mediatalojen kannattaisi olla kiinnostuneita tableteista. Ylen ja Maikkarin pitäisi olla tekemässä omia iPad-uutis- ja ohjelmajulkaisujaan. Yle tekee jo maanmainiota betasivustoa. Mitenköhän se toimisi tabletissa…?

Voisin jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä on syytä lopettaa blogaus tähän ja aloittaa (toivottavasti!) keskustelu.

Mutta loppuun vielä nykytilannetta kuvastava pikkuesimerkki.

Fjordin tilaisuudessa oli Teknarin esiintymisvuoro. Pekka Kaidesoja yritti iPadillaan avata Teknarin nettisivua. Se ei auennut, sillä sivusto on tehty Flashilla. Jota siis Applen laitteet eivät tue.

Antikliimaksi.

Advertisements

Miksi siitä innovaatiojournalismista nyt pitää jatkuvasti kohkata?

Innovaatiojournalismin seura Finjo (jonka sihteerinä toimin) jakoi vuosittaisen Innovaatiokide-palkintonsa parhaasta innovaatioaiheisesta jutusta viime tiistaina.

Ylidiktaattorina toimi Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri, hän valitsi voittajaksi Satakunnan Kansan toimittajan Anneli Kallioniemen tekemän jutun Kasvihuoneiden sähköntarve voidaan puolittaa ledivaloilla. Onnittelut!

Kallioniemen voittopuheen voi kuunnella ja katsella Vimeossa (krediitit Jarmo Lahdelle, lisää videoita mm. tilaisuudessa käydystä paneelikeskustelusta Finjon sivustolla).

Puhe on aseistariisuvan rehellinen. Kallioniemi ilmoittautuu maalaistoimittajaksi, joka tekee juttuja eteen tulevista mielenkiintoisista ilmiöistä ja asioista. Hän ei miellä harjoittavansa innovaatiojournalismia, vaikka kirjoittaakin esimerkiksi paikallisista yrityksistä, niiden tekemistä keksinnöistä ja siitä, miten nämä keksinnöt parantavat elämisen ja olemisen laatua.

Mielestäni juuri tuo utelias asenne ja tapa tehdä juttuja eteen tulevista mielenkiintoisista asioista on innovaatiojournalismia par excellence.Tuula Teerikin kehotti toimittajia: “Tehkää enemmän juttuja sellaisista asioista, jotka kiinnostavat teitä itseänne!”

Mutta eivätkö nuo itse asiassa ole jo toimittajana olemisen perusedellytyksiä?

Tuli sitten vain mieleeni, että mutkistammeko me asioita liikaa puhumalla innovaatiojournalismista. Tutkija Maria Lassila-Merisalo muistutti innokidetilaisuudessa pitämässään puheenvuorossa, että “innovaatio” on yksi nauretuimmista sanoista toimittajien keskuudessa. Samaa olen itsekin todennut aiemmissa innovaatiopostauksissani. Että jos liika innovaatiokohkaus sitten vain karkottaa suurimman osan toimittajista kauas pois?

No, en nyt sentään ole seuraa lakkauttamassa, semminkin kun sen puitteissa pääsee tapaamaan erittäin mielenkiintoisia ihmisiä mielenkiintoisissa paikoissa, kuten vaikkapa Fjord Kitchenissä (Jyrki Alkion postaus tapahtumasta täällä, aion itsekin siitä kirjoittaa vielä kunhan nyt kerkiän). Näkisinkin asian oikeastaan toisin päin: niin kauan kuin toimittajat ilkkuvat innovaatioille, niin kauan niistä täytyy puhua ja pitää esillä. Yhdistys pyrkii myös muistuttamaan, että journalismin arvoista elämää löytyy myös vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolelta. Kuten startup-maailmasta.

Innovaatiokidekilpailu puolestaan on väline, joka osaltaan pyrkii madaltamaan kynnystä: käytännössä ihan miltä tahansa elämän osa-alueelta voi kirjoittaa juttuja innovatiivisesti, uudesta näkökulmasta oivaltaen.

Siinä vaiheessa kun innovaatioista kirjoittaminen on toimittajakunnan mielestä luontevaa ja normaalia ja itsestään selvää, siinä vaiheessa yhdistyksen tehtävän voi katsoa olevan täytetty.

Siihen saattaa kulua jonkin verran aikaa. 😉

 

P.S. Blogini lukijatilastot kertovat karua kieltään: niitä blogauksia, joiden otsikoissa on sana “innovaatio”, on luettu suhteessa vähiten eikä linkkejä ole juurikaan jaettu eteenpäin sosiaalisessa mediassa…

 

Media, joka kykenee synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, on tulevaisuuden menestyjä

Helsingin Sanomain Säätiön Uutisraivaaja-kilpailussa jatkoon päässeet julkistettiin hiljattain. Kymmenen mielenkiintoista ideaa saa jatkokehittelyyn pienen alkurahoituksen ja voittaja julistetaan syyskuussa. Ehdokkaisiin voi tutustua täällä. Onnea ja menestystä kaikille!

Myönnettäköön, että osallistuin itsekin. Oli kai lähinnä oikeus ja kohtuus, ettei ideani kantanut pidemmälle, sillä keksin sen vain paria päivää ennen deadlinea ja mietin perusteluja ja projektin nimeä kuumeisesti vielä varttia ennen kilpailun sulkeutumista. En päässyt yhteenkään järjestäjäorganisaation tarjoamaan etukäteistapahtumaan, en kysellyt mielipiteitä muilta saati tehnyt googletusta kummempaa taustatyötä.  Toisaalta, ellen olisi osallistunut, olisi se harmittanut suunnattomasti.

Avaudun nyt sitten jälkikäteen.

Ideani oli muuttaa toimittajan ja toimitusten työnkuva päälaelleen, luoda konsepti toimituskulttuuri 2.0:sta. Tausta-ajatukseni oli se, että toimittajat eivät ole enää tiedon välittäjiä ja suodattajia. Meillä kaikilla median kuluttajilla on pääsy lähestulkoon kaikkiin samoihin lähteisiin kuin toimittajillakin, kiitos internetin ja Wikileaksin kaltaisten palveluiden. Kun aikaisemmin tiedon kaivaminen, levittäminen ja jakaminen oli toimittajien yksinoikeus, sosiaalisen median erilaiset työkalut ovat tehneet niistä jokamiehen oikeuden. Tätä taustaa vasten nykyinen, suljettu toimituskulttuuri ja yksisuuntainen julkaiseminen ovat auttamattomasti vanhanaikaisia toimintamalleja.

Olen kuitenkin monesti painottanut, että toimittajia tarvitaan tulevaisuudessakin, ehkä enemmän kuin koskaan. Toimittajien rooli vain tulee muuttumaan. Näkisin, että toimittajista tulee tiedon välittäjien sijaan tiedon fasilitoijia (anteeksi, en keksi parempaa termiä).

Tämä vaatii myös ympäröivän toimituskulttuurin muutosta ja julkaisutoiminnan painopisteen siirtymisen yhä voimakkaammin verkkoon. Mallissani toimitustyö on avointa ja tapahtuisi pitkälle kunkin median julkisessa verkkoyhteisössä. Toimitusten päivittäistä työtä ohjaavat päivälistat (yksinkertaistettuna päivälista on kalenteri, johon on merkattu päivän tapahtumat; tiedotustilaisuudet, oikeuden istunnot ja sen sellaiset) olisivat julkisia ja kaikkien nähtävillä. Tekeillä olevat jutut olisivat niin ikään julkisia tiettyyn pisteeseen saakka (toimittaja voisi esim. kirjoitus- ja viimeistelytyönsä tehdä rauhassa). Toimittajat voisivat pyytää apua jonkin asian kaivelemisessa (mikrotyötä, vrt. esim. Digitalkoot), napata juttuvihjeitä, testata näkökulmia ja etsiä haastateltavia verkossa olevasta lukijayhteisöstä.

Koska työ tapahtuisi verkossa, myös online-julkaisujärjestelmiä pitäisi muuttaa vuorovaikutteisemmiksi. ”Lähetä uutiskuva”, ”kommentoi uutista” ja ”jaa Facebookissa” ovat varsin laimeaa yhteisöllistämistä, tällaiset vaikutuskeinot eivät jatkossa riitä. Toimituksilla pitäisi olla verkossa yhteisöjä, joihin kirjautumalla lukijat pääsisivät osallistumaan ja vaikuttamaan toimituksen työhön edellä kuvatulla tavalla. Ja tässä olisi myös mahdollisuus uudenlaiseen ansaintamalliin, eli yhteisön jäsenyys maksaisi tietyn summan kuukaudessa / vuodessa.

Esimerkiksi MTV3:n uutistoimituksella on Facebookissa varsin vahva läsnäolo. Nettitoimituksessa on erillinen FB-työvuoro, jonka aikana toimittaja herättelee ja ruokkii keskustelua päivän tapahtumista sekä myöskin kerää kommentteja tekeillä oleviin juttuihin. Maikkari on valinnut Facebookin (sillä siellä liikkuu jengiä), mutta se voisi hyvin perustaa vahvan yhteisön myös omille, varsin suosituille sivuilleen – ja saada näin omiin käsiinsä yhteisön hallinnan ja kehittämisen (jotka ovat nyt tietenkin Facebookin käsissä).

Väitän, että tulevaisuudessa ei menesty media, joka takoo eniten skuuppeja (joilla perinteisesti mediatalot ovat kilpailleet. Mutta lukijalle sillä ei ole juurikaan merkitystä, mistä hän juttunsa ensin lukee). Tulevaisuudessa menestyy se, joka onnistuu luomaan ympärilleen vahvan, sitoutuneen yhteisön.

Voi olla, että tämä oli turhan suurellinen hahmotelma Uutisraivaaja-konseptiin. Jatkoon päässeistä ideoista Uutispalvelu Huuhkaja sekä Faktat kuntoon ovat ehkä lähinnä omia ajatuksiani, joskin kompaktimpia ja hiotumpia. Siksi pidän peukkuja erityisesti näille kahdelle projektille!