Viestintäihmisillä on hauskempaa #elonmerkki

Journalismi ja viestintä ovat kolikon kaksi eri puolta. Molempien on tarkoitus puhutella ihmistä, lukijaa, kuluttajaa, vain näkökulma on eri. Motiivi on loppujen lopuksi sama: tarkoitus on myydä. Yritys myy tuotettaan tai palveluaan, journalisti näkemystään maailmasta. Keinotkin ovat yllättävän samanlaiset: tarinat purevat. 

Tai näin ainakin olen kuvitellut.

Olen istunut niin journalismiseminaareissa kuin viestintäseminaareissakin, kuten tämänpäiväisessä Elonmerkissä. Seminaari kuin seminaari näyttää ulkoisesti melko lailla samalta, mutta tunnelma vaihtelee. 

Journalismiseminaarissa tunnelma on yleensä huolestunut ja synkkä: media on kriisissä, netti murentaa tulopohjaa ja lukijat kaikkoavat. Seminaari keskittyy erittelemään syitä: miten tähän nyt on jouduttu. Pääpuhuja saattaa kertoa paikallislehden kokeilusta, jossa lukijoita on osallistettu ja joka on mennyt aika kivasti.

Viestintäseminaarin tunnelma on toinen. Toki synkkiä pilviä on viestitätaivaallakin: sosiaalinen media on jotakin, jota perustiedottaja ei nyt vaan vieläkään ihan tajua. Mutta viestintäväki tulee seminaariin, jotta se saisi vaikuttua.

Elonmerkissä kuultiin useampikin puheenvuoro, josta jäi päällimmäiseksi “vau”. Fjordin Christian Lindholm puhui sympaattisesti ja sydämellä intohimosta. Paneelikeskustelussa Yleisradion Atte Jääskeläinen puhui vakuuttavasti uutisdesignista. Aalto-yliopiston yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki sai strategisen innovaatiotyön kuulostamaan niin yksinkertaiselta ja innostavalta, että sitä on pakko kokeilla kotona. “Tee eri asioita kuin muut tai tee samoja asioita mutta eri tavalla kuin muut.

Ja sitten vielä Rovion Peter Vesterbacka, Mr. Mighty Eagle.Twitteristä bongattua: Röyhkeä. Supermenestyjä. Nero. Ylpeä. Mielipiteitä jakava, mutta yhtä kaikki: vaikuttava. Vaikka tämän päivän design-teema ei aina omaan maailmaan iskenytkään, tapahtumasta jäi hyvä pohjavire. 

Kuka nostattaisi tunnelmaa journalistileirissä? Ovatko kaikki journalismin edelläkävijät ja idolit edelleen watergatelaisia? 

 

Erittäin rankasti kärjistäen: viestintäihmisillä on hauskempaa kuin toimittajilla. Viestintä ja journalismi eivät ole kolikon kääntöpuolia vaan kaksi eri kolikkoa.

Jotain tekemistä on toki rahallakin: mukavasti pärjäävän yrityksen viestintäosastolla on todennäköisesti moninkertaiset resurssit verrattuna keskiverotoimitukseen. Pitäisikö tilanteen olla toisinpäin?

 

 

 

 

 

Kohti ongelmanratkaisujournalismia #elonmerkki

Maailma on mennyt yhä hullummaksi. Pirstaleisemmaksi. Kuka enää tietää, mikä on totta ja mikä ei. Painettu sanomalehti ja puoli yhdeksän uutiset eivät ole enää Totuus.

Uutisjournalismi on perinteisesti mässäillyt katastrofeilla ja syönyt pienempiä onnettomuuksia välipalaksi. Päivä toisensa jälkeen saamme silmilllemme onnettomuuksia ja ongelmia.

“Kun asiat menevät hyvin, eihän siinä ole mitään kerrottavaa”, Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja Atte Jääskeläinen totesi Elonmerkki-seminaarin paneelikeskustelussa.

Niinpä. Myönteisyys on antiuutiskriteeri.

Jääskeläinen kuitenkin kertoi huomanneensa, että nykyisin ei ole tavatonta, että myös myönteisiä asioita tapahtuu yllättäen. Ja yllättävyys, äkillisyys, on yksi tärkeimmistä uutiskriteereistä. Esimerkiksi hän nostaa Rovion. Vihaisten lintujen voittokulku pääsi tapahtumaan aika yllättäen. Tai ainakin niin, että toimittajat eivät ole sitä huomanneet.

Jääskeläinen jatkoi, että tässä alkaa kyllä uutistoimijana olla kiinnostusta löytää jotain positiivistakin. Hän peräänkuulutti ratkaisujournalismia pelkkien ongelmien esittelyn sijaan.

Ongelmakeskeisyyteen tarttui myös Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuessaan lehtikonseptien ulkoasu-uudistuksesta (erillinen blogaus Freyn loistavasta esityksestä täällä). Hänellä oli aika vaikuttava esimerkki: Yhden maaliskuisen viikon aikana Kauppalehdessä esitettiin 66 ongelmaa ja 45 ratkaisua. Vertailun vuoksi: yhden huhtikuisen viikon aikana Bloomberg Business Weekissä esitettiin 2 ongelmaa, 21 ratkaisua. Helmikuisessa Fast Companyssa 0 ongelmaa, 17 ratkaisua. 

Ongelmia (sic) on jo otsikkotasolla.

Sen sijaan, että otsikoidaan “Geeniruoka pelottaa”, voitaisiin sanoa “Näin syöt oikein”. Tai “Yrityksissä tikittää aikapommi” voisi olla “Yrityksen valta kannattaa vaihtaa nyt”. Helppoa, kun sen hoksaa!

Twiittasin Jääskeläisen ratkaisujournalismikommentin ja sain siihen vastauksen: “Ratkaisujournalismia nopeammin yleistyy klikkienkalastelu ja pelottelujournalismi”.

Tämän voi itse kukin tarkistaa vaikkapa Amppareista.

Positiivista on kuitenkin se, että uutishuoneissa on jo herätty siihen, että jotain tarvitsisi tehdä toisin.

Journalismi tarvitsee tarinoita #elonmerkki

Vanha uutiskärki on kuollut. Se, jossa uutisessa kerrotaan ensin tärkein, sitten toiseksi ja kolmanneksi tärkein tieto. Uudessa journalismissa on vain kaksi uutiskriteeriä: yllätyksellisyys ja tunne. Jos lehtijutussa ei ole mitään fiilistä eikä yhtään yllätystä, kukaan ei lue sitä, kertoopa se ihan mistä hyvänsä. Paras tapa välittää tunnetta on tarinallisuus.

Näin kirjoitti toimittaja Tuomo Björksten hiljattain Havaintovihko-blogissaan.

Viestinnän ammattilaisten design-teemaisen Elonmerkki-seminaarin puheenvuoroissa on toisteltu jo melkein kyllästymiseen saakka sanaa “tarina”. Toisaalta toisto on tuonut ahaa-elämyksen: kun puhutaan designista viestinnässä (ja journalismissa), puhutaan itse asiassa varsin usein tarinallisuudesta.

Narratiivinen journalismi ei ole suinkaan uusi keksintö, siitä puhuttiin jo kymmenkunta vuotta sitten yliopistossa. Tarinallisen journalismin kursseista on silti edelleenkin jatkuva kysyntä.

Tarina kiehtoo, tarina koukuttaa, tarinan avulla monimutkainen muuttuu helpommin ymmärrettäväksi.

Tarinallisuus kuitenkin on liian usein päälleliimattua (vaikea talousaihe “elävöitetään” vaikkapa taviksesta kertovalla kainalojutulla) tai muuten vain ylitsepursuavaa ja taitamatonta.

“Tarinallisuus ei ole sitä, että mahdollisimman lyhyessä ajassa kerrotaan mahdollisimman paljon”, Elonmerkissä puhunut Kalevala Korun toimitusjohtaja Laura Lares totesi. 

Tuossa yllä olevassa sitaatissa Björksten toteaa, että jos lehtijutussa ei ole fiilistä, kukaan ei sitä lue. Jutun täytyy siis olla myyvä – lehden täytyy myydä itsensä lukijalle yhä uudestaan yhä paremmilla jutuilla.

Tarinallisuuden tehtävä on siis myydä.

Toimittaja on myyjä.

Journalismi ei loppujen lopuksi hirveästi eroa yritystarinan kertomisesta.

Näin rakennat menestyvän lehtikonseptin #elonmerkki

Tämänhetkisiä mediatrendejä: verkkoidentiteetin hallinta, geolokaatio, blogit, e-lukulaitteet ja niin edelleen. Kuumimpien mediatrendien joukossa ei ole yhtään perinteiseen printtimediaan liittyvää asiaa.

 

Siitä huolimatta printtiin uskotaan ja sitä kehitetään.

 

Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Freyn menestysresepti toimivalle lehtikonseptille:

 

1) Konteksti

 

Lehdentekijä tai lehti ei elä tyhjiössä. Lehdentekijän pitää havainnoida maailmaa ja ymmärtää, millaiseen maailmaan uudenlainen lehti on syntymässä. Voisiko lehti lainata jotakin ympäröivästä maailmasta? Esimerkiksi pelillisyys, leikillisyys, on tällä hetkellä “se juttu”. Millaisia elementtejä lehti voisi lainata peleistä?

 

Lehdentekijän pitää myös ymmärtää, että lukija ei ole enää sivullinen. Lukijalla on yhä enemmän valtaa, ennen kaikkea verkossa.

 

 

2) Identiteetti

 

Lehden pitää olla aina identiteettinsä näköinen ja näkyä kaikissa kanavissa ja yhteyksissä itsensä näköisenä. Pieni ripaus vihreyttä ja yhteiskuntavastuuta ei ole lehtikonseptillekaan ollenkaan pahitteeksi.

 

 

3) Konsepti

 

Ennen kuin tehdään ulkoasuun liittyviä päätöksiä, pitää miettiä konsepti. Lehden asenne, rakenne, koko, materiaalit. Millä tavoin lehti on ainutlaatuinen?

 

 

4) Laatu

 

“Me olemme spedeviihteen luvattu maa. Pahvikulissi-ehe-ehe-huumoria. Aika säälittävää.” 

 

Kun nähdään vähän enemmän vaivaa, on se sen arvoista. Laatu tarkoittaa printtilehdessä sisällön lisäksi materiaalia. Paperi, jolle lehti on painettu, alleviivaa lukukokemusta. Laadukkaalle paperille painettu lehti antaa luvan ottaa hetki omaa aikaa, pysähtyä ja miettiä. Hyvä esimerkki mielenkiintoisesta, uudesta laadusta on Monocle, se on esineenäkin mielenkiintoinen.

 

 

5) Tunne

 

Printti synnyttää tunteen. Tunne liittyy paljolti kuviin ja kuvasuunnitteluun. Kuvan kyky välittää tunteita on ilmeinen. Haasteena on, miten “ikoniset ihmiset”, toimitusjohtajat ja poliitikon, saadaan näyttämään hieman toiselta.

 

Kuvilla on helppo vaikuttaa tunneskaalan ääripäihin: pelko – toivo.

 

 

6) Ongelma vai ratkaisu?

 

Mieti, keskittyykö lehtesi ongelmien esittelyyn vai tarjoaako se ratkaisuja.

 

Kauppalehdessä oli erään maaliskuisen viikon aikana 66 ongelmaa, 45 ratkaisua. Amerikkalaisessa Bloomberg Businessweekissä 2 ongelmaa, 21 ratkaisua. Jos otsikko on “Yrityksissä tikittää aikapommi”, olisiko parempi vaihtoehto “Yrityksen valta kannattaa vaihtaa nyt”?

 

 

7) Näytä äläkä selitä

 

Käytä kuvia.

 

 

8) Varasta

 

Jos naapurilehti on tehnyt hyvä jutun, revi sivu irti, ota mallia, tee parempi.

 

 

9) Kiteytä

 

Maailma on monimutkainen paikka. Ei ole syytä hämmentää liikaa.

 

“It’s a simple task to make things complex, but a complex task to make things simple” (John Maeda)

 

 

Sekoitetaan sopivassa suhteessa.

 

Nautitaan yksin omassa rauhassa, mieluiten punaviinilasillisen kera.

TV-uutiset – palveludesignia parhaimmillaan #elonmerkki

Miksi tv-uutiset ovat designia?

– Uutiset, etenkin Yleisradion puoli yhdeksän uutiset, ovat vuosikymmeniä muotoilleet ja määritelleet ihmisten arkea. Ennalta määrätty kellonaika, harkitut lavasteet, uutisankkurin tasainen ääni ja selkeä selostus päivän tapahtumista ovat tuoneet ihmisten arkeen rutiinia ja tehneet elämästä helpompaa (ts. kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja selittää itse)

– Toisteisuus, toisto, uusinnat. Uusinnat ovat mitä parhainta palveludesignia, etenkin kiireisessä nykymaailmassa. Aina ei voi olla vastaanottimen ääressä kun tapahtuu

– Uutisten ja uutisstudion visuaalisuus ja lavasteet ovat designia vähän perinteisemmässä mielessä

– Tarinallisuus, yksittäisen uutisjutun design: uutiset ovat pienoistarinoita

Erinomainen idea Elonmerkin järjestäjiltä tuoda paneeliin myös henkilö tiskin toiselta puolelta. Toimittaja. Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja ja vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen toi viestintäpitoiseen design-keskusteluun mielenkiintoista journalistista twistiä, erittäin selkeällä tyylillä.

– Jos kohta olen edelleen sitä mieltä, että tv-uutisilla perinteisessä mielessä ei ole tulevaisuutta. 😉 http://outi.posterous.com/onko-tv-uutisilla-tulevaisuutta

Intohimojen tärkeydestä #elonmerkki

“‘Bring me wow!’ on meille hyvin yleinen briiffi”, digitaalisten palveluiden guru, Fjordin Christian Lindholm sanoo. 

Wow on intohimoa. Edelläkävijyyttä, näkemystä. Kun käyttäjä kokee wow-elämyksen, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Wow’sta tulee standardi, jokin, jota ihaillaan ja johon kaikkia seuraajia verrataan. Ajatellaan vaikka taulutietokonetta. Ensimmäisenä mieleen tulee iPad, eikö vain? 

Intohimo tuottaa “sydänbisnestä”, tuotteita tai palveluita, joita ihmiset rakastavat, jotka menevät suoraan sydämeen. Lindholm mainitsee nimeltä esimerkiksi Dropboxin ja Evernoten.

Intohimo on kuitenkin yksinkertaisuutta. Muuten käyttäjä ei luo tuotteeseen tai palveluun suhdetta. Suhde voi olla yllättäväkin: 60% Roomba-robotti-imurin omistajista on antanut imurilleen nimen.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole yksinkertaista. “On erittäin vaikeaa kirjoittaa vähän sanoja”, Lindholm jatkaa.

Intohimot ja yksinkertaisuus – paljon asiaa, vaikuttavuutta, mahdollisimman vähin sanoin.

Pätee kaikkeen viestintään.

Pätee myös journalismiin.

Journalismi on parhaimmillaan sanataidetta, jossa näkyy toimittajan intohimo. 

Wow-journalismia, joka jää vaivaamaan mieleen.

Minulle tulee tältä istumalta mieleen kolme suomalaistoimittajaa, joiden jutuissa näkyy jonkinlainen intohimo; joiden juttujen muotoa ja sisältöä olen ihaillut: Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg, entinen Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen sekä nykyinen Anna-lehden vt. päätoimittaja, Hanna Jensen.

Pitäisi oikeastaan tutkia heidän tekemien juttujen rakennetta ja käsittelytapaa. Sieltä voisi etsiä “täydellisen jutun” reseptiä.

 

Designattua journalismia? #elonmerkki

Design on muodon antamista asioille.

Perinteisesti designilla tarkoitetaan esineiden muotoilua, mutta se on paljon muutakin. Nykyään puhutaan esimerkiksi palvelumuotoilusta ja käyttäjälähtöisyydestä.

“Viestintä on muotoilua ja muotoilu on viestintää”, Helena Hyvönen, Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun dekaani väittää ja jatkaa, että “muotoilu on tarinan kertomista”.

Enpä ole tullut ajatelleeksi, mutta näinhän se on: viestin muoto määrittelee sen, miten hyvin viesti menee perille. Tämä pätee niin kahdenvälisessä viestinnässä kuin yritysviestinnässä ja journalismissakin: viestin on oltava ymmärrettävä.

Pitäisikö siis ryhtyä puhumaan journalismin designista?

Itsestään selvää designjournalismia on esimerkiksi uutisgrafiikka. Yksi kuva on enemmän kuin tuhat sanaa – vanha viisaus pätee tänäkin päivänä. Hyvönen kiittelee esimerkiksi Helsingin Sanomien “budjettikuplia”, muistatteko, sen koko aukeaman graafisen esityksen, jossa eriväriset ja -kokoiset pallukat havainnollistivat sitä, mihin Suomen rahat oikein uppoavat? (Koetan kaivaa linkin.)

Designin historia Hyvösen mukaan on lyhyesti: 1. design for people, 2. design with people, 3. design by people. Muotoilussa on siis edetty siihen pisteesen, että ihmiset tekevät sen itse.

Kuulemma nykypäivän muotisuunnittelu tapahtuu hyvin pitkälle blogeissa: suunnittelijat ahmivat amatöörien ylläpitämiä blogeja hakemassa inspiraatiota.

Kiehtovaa!

Design by people on sukua ajatukselleni medioiden yhteisöllisyyden tarpeesta (http://outi.posterous.com/media-joka-kykenee-synnyttamaan-ja-yllapitama). Medioiden tulisi edes vakavasti harkita, että se osallistaisi lukijoitaan paremmin. “Ei näin ennenkään ole tehty, journalismin ammattilaiset osaavat hommansa ilmankin apua.”

Kuinka monta menestystarinaa on rakennettu tällaisella asenteella?