Miksi EU ei kiinnosta mediaa?

Terveisiä Brysselistä. Vietin kaksi intensiivistä päivää EU:n syövereissä Innovaatiojournalismin seura Finjon järjestämällä reissulla, jossa tutustuimme – yllätys – EU:n innovaatiopolitiikkaan sekä EU-journalismiin ja EU-toimittajan maailmaan.

Hyvin kiehtovaa.

Kotimaasta katsottuna Euroopan unioni on hahmoton möhkäle, joka ainakin suomalaisen median mukaan vie kaikki meidän kunnollisten veronmaksajien rahat Kreikkaan. Tämän muutaman tiiviin päivän perusteella olen valmis muuttamaan käsityksiäni EU:sta. Sen sijaan käsitykseni suomalaisesta mediasta ei tämän reissun myötä kohentunut.

Suomalainen media pimittää EU-aiheita. Tai pimittäminen on väärä sana, suomalaisella medialla ei ole aavistustakaan, mitä tuolla tapahtuu. Meikäläisiä EU-uutisia hallitsevat otsaryppyiset, käsiään vääntelevät sarkozyt ja merkelit, jotka kiitävät kriisikokouksesta toiseen ja jakelevat rahoja kriisimaille. Ikään kuin mitään muuta ei sitten tapahtuisikaan.

Mediat niin kovin mielellään siteeraavat EU-asioissa arvovaltaista Financial Timesia (joka tuppaa saamaan ensimmäisenä EU-skuupit). FT suhtautuu EU:hun erittäin skeptisesti, joten suuri osa näistä laina-artikkeleista ruokkii entisestään negatiivista mielikuvaa.

Eräs EU-virkamies haukkui ohimennen suomalaiset mediat maanrakoon. Hänen mukaansa suomalaistoimittajat ovat keskimäärin surkeita eivätkä he ymmärrä EU:n toiminnasta mitään. He eivät tiedä edes perusasioita, kuten sitä, miten EU-lainsäädäntö toimii tai mikä on komission ja parlamentin suhde.

Ei tämä tosin ole pelkästään suomalainen ongelma. Noin viiden viime vuoden aikana EU:sta kirjoittavien toimittajien määrä on puolittunut. Tutkivaa EU-journalismia ei käytännössä ole, sillä kukaan ei halua sellaista rahoittaa. Tämä on EU-kansalaisen näkökulmasta varsin huolestuttavaa. Rahavirrat Suomen ja EU:n välillä ovat niin valtavia, että on käsittämätöntä ettei suomalaismedia seuraa tarkemmin, mihin ne rahat oikein menevät.

Vierailun EU:ssa, vähintään parlamentissa ja komissiossa, pitäisi olla pakollinen jokaiselle toimittajalle. (No, viihdetoimittajat voidaan ehkä vapauttaa.) Jo pari päivää avaa silmät ihan uudella tavalla. Jokaisella itseään kunnioittavalla uutismedialla pitäisi olla vähintään kaksi kirjeenvaihtajaa EU:ssa. Siitä syystä, että asioita on vain niin paljon, ettei yksi toimittaja kerkiä seurata kaikkea. ”Kustannuskysymys, ei pysty”, argumentoivat toimitukset. Pah. Kyse on paremminkin prioriteeteista: EU ilmeisesti koetaan niin epäkiinnostavaksi, ettei siihen kannata paukkuja tuhlata.

Ei ole mikään ihme, että suomalaisten EU-vastaisuus on kasvanut. Media syöttää meille pelkkää velkakriisiä. Sen, mitä Brysselissä oikeasti tapahtuu, tietävät vain harvat. Ja se on väärin. Eikä tämä tarkoita sitä, ettei saisi kritisoida. Päinvastoin. Mutta pitäisi ensin tutkia ja analysoida, ja kritisoida rakentavasti vasta sitten.

(Tarkoituksena ei tietenkään ole dissata niitä suomalaistoimittajia, jotka nyt työskentelevät EU-kirjeenvaihtajina. Heidän työmaansa vain on niin ylivoimaisen suuri, ettei yksittäinen toimittaja – oli kuinka työteliäs ja fiksu tahansa – pysty käsittelemään kuin murto-osaa aiheista.)

Advertisements

Lopettakaa valitus, Mikael ja Jouko

Yleisradion rahoituksesta päästiin vihdoin ja viimein sopuun. Hyvä niin. Työrauhaa sinne Pasilaan.

Vaan kuinka ollakaan, arvonlisänverolla juuri lyödyssä lehdistössä alkoi hirveä älämölö. “On tämä nyt NIIIIIIIN väärin ja epäreilua.”

Härskeimmälle tielle lähti Aamulehti heti tuoreeltaan pääkirjoituksessaan 15.12.:

Ylen voimakas panostus verkkotoimintaan ei ole kansalaisten etu. Suomessa on jo nyt parisataa ammattitaitoisesti toimitettua verkkosanomalehteä. Ne riittäisivät hyvin.

“Ei ole kansalaisten etu.” Millähän perusteella? Huolestuttavaa on se, että pääkirjoittajan mielestä hyvä mediasisältö on yhtä kuin hyvin toimitettu verkkosanomalehti. Tämä kertoo omaa karua kieltään: Aamulehdessä ollaan ilmeisesti aika pihalla siitä, minkälaisia mahdollisuuksia verkko todella tuo journalismin tekemiseen.

Tänään (18.12.) printti-Aamulehdessä on Taloustutkimuksella pikaisesti teetetty gallup, jonka mukaan “Ylen rooli netissä on kansalaisille epäselvä” (STT:n juttu aiheesta Hesarissa). “Siinäs näette, kyllä Ylen pitää lopettaa tai ainakin supistaa verkkotoimintansa, nih.”

Niin ikään Hesarin Pentikäinen ilahduttaa lukijoitaan objektiivisella ja analyyttisella kirjoituksellaan sunnuntain pääkirjoitussivulla:

Huonoa on myös se, että esitys antaa Ylen jatkaa täydellä vapaudella laajentumista internetissä kaikilla rintamilla. […] Median moniarvoisuuden kannalta se on kuitenkin kohtalokasta. Muiden mediayhtiöiden elintila erityisesti verkossa kaventuu ja suomalaiset riippumattomat toimijat joutuvat kohtaamaan verkon yhä kansainvälisemmän kilpailun liian heikkoina. […] Määrillä mitattuna verkosta on tullut vaivihkaa Ylen päämedia ainakin kotimaan uutisissa.

Ja vielä:

Sopii kuitenkin pohtia, kumpi on oikeasti parempi isänmaalle: moniarvoinen media vai yksi valtiollinen ääni.

Aikamoista hurskastelua.

Semminkin, kun “moniarvoinen” (lue: kaupallinen) media näyttäytyy meille etenkin verkossa “katso kuvat” ja “tätä et tiennyt aiheesta x” -tyyppisin klikkioptimoiduin otsikoin, vailla oikeasti merkittävää sisältöä.

Lehdistön omaa retoriikkaa käyttääkseni: Tätäkö me suomalaiset haluamme?

Suomalaisen kaupallisen median ykkösvihollinen ei ole Yleisradio. Pahin vihollinen on kaupallinen media itse. Mediatalot eivät ole osanneet ottaa haltuun internetin tuomia mahdollisuuksia. Turha nyt on vinkua ja valittaa sitä, että Yle on ollut ketterämpi ja fiksumpi verkkotoimija.

Taustalla toki on varmasti karvas muisto 2000-luvun alusta. Alma ja Sanoma ryntäsivät vauhdilla verkkoon eivätkä selvinneet kuivin jaloin. (Lukekaa aihetta käsittelevä Tomi Lindblomin väitöskirja!) Mutta se on ollutta ja mennyttä, ja median toimintaympäristö on muuttunut sosiaalisen median myötä dramaattisesti. 

Uskon ja väitän, että verkko on tuleva olemaan median pääasiallinen toimintakenttä tulevaisuudessa (tuskinpa Yle siihen muuten niin voimakkasti panostaisi). Siksi HS:n Pentikäisen ja Aamulehden Jokisen kannattaisi nyt lopettaa tuo ihan älytön voihke ja valitus ja sen sijaan kääriä hihat. Yle toimii jo nyt erinomaisesti verkossa. Tehkää itse paremmin! 

Jos osaatte.

Se, mihin kaikkeen Yle todella tarvitsee tuota 500:ttä miljoonaa euroa, on sitten toisen keskustelun paikka.

P.S. Blogin Facebook-sivulla on jo yli 200 seuraajaa, jee! Tervetuloa mukaan, sivu päivittyy hiukan tihempään tahtiin kuin tämä blogi… 🙂

Konservatiiviset toimittajat journalismin uudistumisen esteenä?

Kärsin lokakuussa journalismiähkystä. Se kai kuulostaa tarpeeksi pätevältä tekosyyltä olla päivittämättä blogia noin kuukauteen…?

Kirjoitetaan nyt sitten vähän vanhoista jutuista. Lokakuussa tapahtui paljon inspiroivia kohtaamisia. Olin Johanna Vehkoon ”Painokoneet seis!”-pamfletin julkistustilaisuudessa sekä kävin lounailla toimittajien ja journalismin tutkijoiden kanssa.

Vehkoon kirjasta on kirjoitettu jo kohtuullisen monta arviota ja blogausta, joissa sitä arvioidaan teräväksi ja oivaltavaksi ja ties miksi. Pakko olla samaa mieltä. Luin kirjan yhdeltä istumalta; sujuvasti kirjoitettua tekstiä oli ilo lukea. Innostukseni kasvoi sivu sivulta: ihanaa, että joku ajattelee asioista (=journalismista) samalla tavalla kuin minä. 

Idealistihan Vehkoo on, mutta hän perustelee silti vastaansanomattoman järkevästi, miten journalismi on ajautunut tähän alennustilaan jossa nyt ollaan (klikkijournalismia, katso kuvat, määrä korvaa laadun jne.) ja mitä sille pitäisi tehdä: ihanteellisen journalismin ei oikeastaan pitäisi olla bisnestä ollenkaan. Sen rahoitus onkin sitten toinen juttu. 

Vehkoo esittää kymmenen kohdan listan, jolla journalismi pelastetaan. 

1. Herätkää!

(Toisin kuin kuvittelisi, monissa toimituksissa ollaan edelleen aika pihalla, mitä tuo intternetti ja sosiaalinen media merkitsevät journalismille.)

2. Takaisin juurille: mitä journalismi on?

(Hyvä kysymys. Journalismin perimmäinen tarkoitus ei ole viihdyttää.)

3. Ensin sisältö, sitten vasta bisnes

4. Sanomalehtien sisältöremontti: uutinen on kuollut

(Erittäin tärkeä pointti. Uutistapahtumilla ei yksinkertaisesti voi enää rahastaa – saamme tietoa tapahtumista ihan ilmaiseksi esimerkiksi sosiaalisen median kanavista. Sen sijaan analyysilla ja taustoituksella, asioiden asettamisella kontekstilla, voi pärjätä.)

5. Tehdään journalismista taas tarpeellista ja välttämätöntä

6. Vain laadulla voi kilpailla

7. Digitaalinen edellä, printti perässä

8. Erikoisala on toimittajan tärkein pääoma

9. Avointen ovien toimitukset

(Päivälistat ja agendat avoimiksi!)

10. Epäonnistumisen taito

(Toimittajatkin ovat ihmisiä.)

Erityisesti kohta kahdeksan pistää miettimään. Kuten Vehkoo kirjoittaa, toimituksissa on pyritty hankkiutumaan eroon erikoisosaajista ja tilalle on tullut yleistoimittajia, jotka pystyvät (tai siis joiden edellytetään pystyvän) tekemään juttuja ihan mistä vain taivaan ja maan väliltä. Mikä arvo on toimittajalla, joka ei ymmärrä pintaraapaisua enempää juttunsa kohteesta? Tässäpä olisi paikka toimittajakoulutuksen remontille – tämä aihe on minulla ns. hautumassa, kirjoitan siitä kunhan kerkiän.

Toimittajien pitäisi olla asiantuntijoita. Ei jokapaikanhöyliä.

Täysin puolueettomaan ja objektiiviseen arviooni ei suinkaan vaikuta se, että löysin myös itseni kirjasta, viimekeväinen ”En klikkaa roskaotsikoita” -kampanjani oli päässyt mukaan esimerkkinä yleisön vaatimuksesta hyvää journalismiin. Kieltämättä olen sitaatistani varsin ylpeä. 🙂

***

Itse julkistustilaisuus 6.10. Päivälehden museossa Helsingissä oli niin ikään kiinnostava, Vehkoon esityksen lisäksi siellä oli paneeli, jossa journalismin tulevaisuudesta keskustelivat Vehkoon johdolla Helsingin Sanomien tuore(ehko) päätoimittaja Riikka Venäläinen, Ylen internetstrategiapäällikkö Tuija Aalto ja Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että Helsingin Sanomat on saanut varsin konservatiivisen nuoren (vm. -71) naispäätoimittajan. Venäläinen suhtautui vähintäänkin epäilevästi kaikkeen, mikä liittyi sosiaaliseen mediaan.  Crowdsourcingista (josta olen kirjoittanut taannoin mm. tämän pätkän) hän oli sitä mieltä, että ”suurin osa ihmisistä ei halua osallistua” ja että ”kyllä toimittajan työ on tulevaisuudessakin toimittajan työtä”. ”Mitä siitä tulisi, jos lukijat itse tekisivät lehden? Mitä virkaa toimittajilla sitten enää on?” ”Sitä paitsi onhan lukijat otettu mukaan lehdentekoon jo kauan sitten.”

Niin. Katugallupeihin ja ”lukijan kuva”-palstoille.

Joko Venäläinen oli tarkoituksella provokatiivinen tai sitten hän vain toi ilmi sen, kuinka pihalla toimittajat keskimäärin ovat edelleen sosiaalisen median toimintalogiikasta. Eli siis että kyse ei todellakaan ole siitä, että toimittaja ulkoistaisi työnsä lukijoille. Jokin Venäläisen esiintymisessä sai minut vakuuttumaan, että kyllä hän taisi ihan tosissaan olla.

Mielikuvani sai vahvistusta hiukan myöhemmin, kun lounastin erään Helsingin Sanomien toimittajan kanssa. Mielestäni hän kuuluu Hesarin edelläkävijävähemmistöön, mutta pääsi kuitenkin yllättämään konservatiivisehkolla suhtautumisella sosiaalisen median hyväksikäyttöön ja lukijoiden osallistamiseen.

”Ei kannata”, oli johtopäätös siitä, pitäisikö joukkovoima todella valjastaa uutistyöhön. Toimittaja muistutti, että crowdsourcingista kohkaavat ovat varsin pieni vähemmistö, ja suuri yleisö ei todellakaan ole kiinnostunut minkäänlaisesta osallistumisesta. ”Miksi edes pitäisi? He maksavat siitä, että me teemme heille lehden.” Resurssejakin se vaatisi paljon ylimääräisiä, ei voida toimittajia velvoittaa kaiken muun ohella vielä kuuntelemaan yleisön mielipidettä. Ja niin edelleen.

Suomalaistoimittajien konservatismi jaksaa kyllä kummastuttaa. Eikö toimittajien pitäisi olla edelläkävijöitä ja innostua kaikesta uudesta? Miksi ei uskalleta kokeilla? Onko kyse vain tietämättömyydestä: ei ihan ymmärretä, mitä se crowdsourcing oikeastaan on?

No, jotain hyvääkin: Hesari on kunnostautunut datajournalismissa ja ottanut lukijoita mukaan tulkitsemaan mm. sisäpiirikauppoja.

Ja uudistihan Hesari sosiaalisen median ohjeensakin.

 

Olisitte vaihtaneet edes kuvan, Iltalehti!

Iltalehti tänään, 11.10.2011:

Iltalehti1

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011101114548242_uu.shtml

 

Ja Iltalehti lähes tasan vuotta aiemmin, eli 23.9.2010:

Iltalehti2

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2010092312393860_uu.shtml

Tästä jälkimmäisestä “uutisesta” tein hiukan kaivelutyötä lukijani avustuksella ja kävi ilmi, että metsään mentiin: http://outi.posterous.com/iltalehti-ei-jaksanut-tarkistaa-pelotteluloop

 

Olisitte vaihtaneet edes valokuvan…

Objektiivisesta journalismista läpinäkyvään journalismiin #2011mvv

Markkinointiviestinnän viikko oli ja meni, enkä ehtinyt kuin yhteen paneelikeskusteluun. Se oli sarjassamme “pakko nähdä”, aiheena “Sosiaalisen median käyttö journalistisessa työssä” ja keskustelemassa toimittajat Jussi Pullinen Hesarista, Maija Paikkala STT-Lehtikuvasta, Teemu Karenius MTV3:lta (terveisiä vain ala-asteen luokkakaverille!) ja osa-aikafree Jani Timonen. – Olen nimittäin juuri menossa kouluttamaan samaisesta aiheesta, joten ideoita sitten piti lähteä hakemaan.

Toimittajat olivat kovin samanseuraisia: kaikki käyttivät sosiaalisen median välineitä, joku vähän ahkerammin, joku vähän vähemmän. Kaikki pitivät sosiaalista mediaa hyvänä toimittajan työkaluna, joskin pelisäännöt ja toimintatavat ovat vielä hioutumatta. Ja niin edelleen, ei mitään uutta, ainakaan somea työkseen seuraavalle.

Sen sijaan Jani Timosella oli muutama ajatushelmi, joita jäin aidosti miettimään.

Sosiaalinen media sallii toimittajien jälleen erikoistua

Silloin joskus ennenvanhaan kun ei toimittajilla ollut niin kiire, heillä oli aikaa erikoistua, useimmiten oman kiinnostuksen mukaan. Nykyään erikoistuminen on harvinaista – ainakin uutistoimituksissa – ja toimittajat ovat muuttuneet yleistoimittajiksi, jotka pystyvät raapaisemaan jutun aiheesta kuin aiheesta. Periaatteessa kai tehokasta, mutta jälki on sitten kovin rosoista ja epätäsmällistä. Ylilyöntejä ja virhetulkintoja sattuu päivittäin.

Sosiaalisen median kanavissa toimittajan on mahdollista kerätä joukko seurattavia, jotka puhuvat toimittajaa kiinnostavasta asiasta, oli se sitten luomuruoka, brittiautot tai eurokriisi. Kustannustehokkaasti, nopeasti, helposti. Aihe voi olla kuinka rajattu tahansa, mutta kokoamalla vaikkapa Twitteriin itselleen listan seurattavista brittiautofaneista pääsee aikamoisen lähdekirjaston äärelle, ja pikku hiljaa näkemys aiheesta alkaa syventyä.

Sosiaalinen media tekee journalistisesta prosessista läpinäkyvän

Objektiivisia uutisia ei ole olemassakaan, vaikka se onkin huolella hellitty myytti. “Minuun ei mikään vaikuta”, ylpeilee tähtitoimittaja. Yeah, right. Tiedämme, ettei se ole totta. Vaikutumme ja vaikutamme itse muihin joka ikinen päivä.

Timonen totesi, että crowdsourcing ja muut yleisön osallistamistavat yleistyvät tulevaisuudessa ja se tietysti herättää kysymyksen tästä objektiivisuudesta. Timonen heitti, että voitaisiinko jo vihdoin lakata puhumasta objektiivisesta journalismista, jota ei siis ole, ja ruveta sen sijaan puhumaan läpinäkyvästä journalismista.

Siis että toimittajat voisivat myöntää ja tuoda esille ne tahot, jotka ovat juttuun vaikuttuneet. Sosiaalisen median työkalut antavat tähän oivat mahdollisuuden, kuka tahansa pystyy seuraamaan ja jäljittämään jutun lähteitä.

Erinomainen ajatus.

***

Muutama muu huomio:

STT:n Paikkala totesi, ettei Twitter ole ainakaan hänelle tuonut hyötyjä, “siellä ei ainakaan meille (kotimaantoimittajille) ole vielä oikein mitään sisältöä”. Entäpä jos asetelman kääntäisi toisin päin: voisivatko kotimaantoimittajat ja vastaavat ruveta tuottamaan sisältöä itse, palvelemaan lukijoitaan tällä tavalla? Kun ensin antaa, sitä rupeaa sitten saamaankin…

Toinen huomio: keskustelussa käytiin läpi näitä uutistapahtumia, joissa Twitterin (ja FB:n) rooli uutislähteenä on ollut merkittävä: Libyan kansannousu, Japanin maanjäristys-tsunami-ydinkatastrofi sekä kotimaisista mm. Sellon ampumatragedia. Moni keskustelijoista totesi, että heille oli suunnaton hyöty some-työkaluista ja omista verkostoistaan näissä uutistapahtumissa.

Jussi Pullinen (muistaakseni) totesi mielestäni viisaasti: ei riitä, että katastrofin hetkellä klikkaa Twitterin auki. Ei sieltä silloin mitään löydy. Omat verkostot on rakennettava huolellisesti ennen kuin voi edes kuvitella pääsevänsä uutisten lähteille.

Sosiaalisessa mediassa henkilökohtainen suhde on kaikki kaikessa. Myös toimittajille.

 

 

 

Olivia sorsastaa!

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan “co-creators”, miten tuon nyt suomentaisi… Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa – ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

  • Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
  • Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa – huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
  • Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää “mikroblogia” eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
  • Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen “uutta juuri nyt” -tyyppinen katsaus.
  • Sivustolla ei pääse keskustelemaan “vapaasti”, eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena “uutisdeskinä”, jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille – ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. 😉

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen – tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

 

 

 

Journalismin myyteistä

Tämä Pekka Pekkalan kolumni hs.fi:ssä on nyt liian herkullinen huomiotta jätettäväksi, joten kommentoidaanpa nyt näitä journalismin “myyttejä”.

Lukuohje: myytti ja myytinmurtaja ovat kolumnista, kommentit omiani.

 

Myytti: Sanomalehtien levikkien lasku johtuu journalismin laadun heikkenemisestä. Jos tehtäisiin parempia juttuja, lehtien levikkilasku pysähtyisi.

Myytinmurtaja: Suomalaiset lukevat internetin ansiosta uutisia enemmän kuin koskaan. Eikö niitäkin pitäisi lukea vähemmän, jos laatu on niin huonoa? Voiko olla niin, että kuluttajat pitävät paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia?

– Kommentti: Sanomalehteen painettu uutinen maksaa. Internet-uutinen on ilmainen. Siksi nettiuutisia luetaan paljon, ei se sen kummempaa ole. Ja joukko, joka pitää paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia, on vielä (valitettavasti) erittäin pieni.

Lehtien levikin lasku on monisyisempi juttu, eikä internet ole ihan syytön siihen. Tässä pitäisi nyt kiinnittää enemmän tuohon laatuun huomiota. Mikä tekee journalismista laadukasta?

 

Myytti: Väen väheneminen toimituksissa on heikentänyt journalismin laatua ja sunnuntaisivutkin ovat muuttuneet ajankohtaisosastosta lukemistoksi.

Myytinmurtaja: Lehtien sivumäärä on vähentynyt ja kuvien käyttö lisääntynyt. Voisiko olla niin, että lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen? Ja voiko luennoitsija mainita jonkin toisen alan, jossa tietotekniikka ja automaatio ei ole tehostanut työntekoa ja korvannut ihmisiä?

– Kommentti: Nyt menee määrä ja laatu sekaisin. Heikentynyt journalistinen laatu vs. lehteen tarvitaan vähemmän juttuja…? Jokin tässä logiikassa ei nyt täsmää. Resurssipula heikentää laatua, olen sen omakohtaisesti saanut / joutunut todistamaan päivittäisessä toimitustyössä. Entä miksi ylipäätään lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen?

Ja mitä tuo automatisaatio tähän liittyy? Kone pystyy tekemään jo urheilun tulosuutisia ja pörssiuutisia. Sehän on mainio asia! Toimittajat tekevät kuitenkin virheitä, kone on täsmällinen ja nopea, toimittajaresursseja vapautuu tekemään oikeita juttuja. 

 

Myytti: Journalismi on nykyään huonoa ja pinnallista. Ennen kaikki oli paremmin. Jossain hämärässä menneisyydessä on ihana aika, jolloin lehtiä kustantavat yritykset eivät välittäneet voitoista ja sivut olivat täynnä pitkiä, analyyttisiä ja asiantuntevia juttuja; niitä, joissa virkkeet tuntuivat kestävän iäisyyden ja joita kirjoittajilla oli aikaa viimeistellä toimituksen rauhallisessa sekä turvallisessa ilmapiirissä ilman pörssiyhtiön paineita.

Myytinmurtaja: Voisiko luennoitsija näyttää esimerkkijuttuja siitä, miten journalismi oli parempaa vaikkapa 80-luvun Hesarissa? Tai voisimmeko käydä yhdessä läpi esimerkiksi 70-luvun Ylen lähetyksiä ja oppia niistä laadukkaampaa journalismia?

– Kommentti: Tuo nyt on kohtuullisen ilkeää joskin oikeutettua piikittelyä 70-lukulaista yleisradiojournalismia kohtaan. Omalta opiskeluajaltani en muista yhtäkään luennoitsijaa, joka olisi väittänyt, että ennen oli kaikki paremmin. Journalismi kehittyy, eikä 80- tai 50-luvun journalismia voi automaattisesti pitää parempana, tietenkään. 

Se, mikä ennen oli paremmin, oli aika. Ennen sähköisiä välineitä ja julkaisujärjestelmiä toimittajilla oli aikaa ihan toisella tapaa. Sen on pakko ollut vaikuttaa tietynlaiseen journalismin syvyyteen. Ehkä. Tämä on nyt tosin vähän mutua.

 

Myytti: Ulkomaalaiset laatumediat kuten The Guardian, BBC, New York Times sekä uudet verkkojulkaisut ProPublica ja Politico ovat asiantuntevia ja analyyttisiä. Tämä johtuu siitä, että niitä eivät kustanna ahneet pörssiyhtiöt ja kallispalkkaiset pomot.

Myytinmurtaja: Osa näistä medioista on tehnyt täysin samanlaisia leikkauksia henkilöstöön kuin kaupallisetkin toimijat. Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Minkä takia luennoitsija ei pidä esimerkiksi ProPublican pomolle maksettavaa puolen miljoonan dollarin palkkaa suurena? Ja New York Times on pörssiyhtiö, jossa päätösvaltaa käyttää yksi perhe.

– Kommentti: Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Erittäin hyvä kysymys, joka kyllä vaatisi vähän enemmän paneutumista, tyyliin BBC ennen ja BBC jälkeen.

 

Myytti: Kaikki tiedotusvälineet on perustettu tukemaan demokratiaa ja sivistystä, erityisesti julkisen palvelun yleisradioyhtiöt ja muut voittoa tavoittelemattomat mediat.

Myytinmurtaja: Helsingin Sanomat perustettiin 30 vuotta ennen itsenäistymistä edistämään suomalaista kulttuuria. Yle perustettiin vasta 10 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Mitä t&
auml;mä kertoo luennoitsijan mielestä yksityisen ja julkisen palvelun median erosta?

– Tuo ei kerro mielestäni mitään julkisen ja yksityisen median eroista. Painokone on vain satuttu keksimään ennen radiolähettimiä. Minulla ei myöskään ole kokemusta siitä, että luennoitsijat pitäisivät Yleisradiota automaattisesti parempana kuin kaupallista mediaa.

En ole ihan täysin varma, mitä tai ketä vastaan tässä kolumnissa piikitellään, Yleisradiota vai pölyistä yliopistomaailmaa, mutta minusta tämä kuulostaa hiukan väkinäiseltä sanomalehtien puolustelemiselta.