Mitä sitten, jos toimittaja pikkuisen puijaa?

Mediavuosi 2012 saa Komian lopun.

Enkeli-Elisan jalanjäljissä astelee 6-vuotias ”Neea”, joka toivoo kirjeessään raitista joulua Komiat-lehden pääkirjoituksessa. Aikamoinen härdelli, joka saa kliimaksinsa Katleena Kortesuon blogissa: Mitä hiton väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut? Tämä siis suora sitaatti maakuntajulkaisun vt. päätoimittajalta.

Postauksen polveilevassa kommenttiosiossa käydään kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan; osa kommentoijista on sitä mieltä, että ”[e]ikö tässä asiassa nyt oleellista ole se, että näitä Neeoja on Suomi pullollaan, ja Komiat-lehti halusi nostaa tämän tärkeän asian esiin joulun alla? Oli teksti aito tai väärennös, ei sillä ole mielestäni väliä.”  (toimittajaksi esittäytynyt nimimerkki Joo, ei oo totta)

Samansuuntaisia kommentteja esiintyy esimerkiksi MTV3:n tekemässä uutisjutussa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Toimittajilla on siis monien mielestä oikeus pikkuisen puijata, kunhan vain asia on hyvä.

Aika huolestuttavaa.

Niin kauan, kun puhutaan asioista, joissa yksiselitteisesti on hyvä (pieni lapsi) ja paha (koulukiusaaja, kännäävä vanhempi), ollaan melko turvallisilla vesillä. Jokainen järkevä täysi-ikäinen tuomitsee koulukiusaamisen ja humalahakuisen juomisen lasten läsnä ollessa.

Mutta entä kun mennään hiukan hankalampiin aiheisiin: toimitus julkaisee ”lapsen lähettämän riipaisevan kirjeen” tai nimettömän haastattelun, jossa vastustetaan turkistarhausta tai vaikkapa kaivostoimintaa (”kaivos pilasi leikkipaikkani”)?

Entäpä moraaliset ja eettiset kysymykset: homoliitot, abortti, eutanasia?

Saako homoja karsastava toimittaja tekaista koskettavan haastattelun henkilöstä, joka kertoo ”eheytyneensä” heteroksi, koska toimittajan mielestä tarkoitus on hyvä?

Kuka vetää rajan, milloin saa huijata ja milloin ei?

Journalistin ohjeet ovat yksiselitteiset. Kohdan 11 mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

 Need I say more?

 

Advertisements

Intohimojen tärkeydestä #elonmerkki

“‘Bring me wow!’ on meille hyvin yleinen briiffi”, digitaalisten palveluiden guru, Fjordin Christian Lindholm sanoo. 

Wow on intohimoa. Edelläkävijyyttä, näkemystä. Kun käyttäjä kokee wow-elämyksen, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Wow’sta tulee standardi, jokin, jota ihaillaan ja johon kaikkia seuraajia verrataan. Ajatellaan vaikka taulutietokonetta. Ensimmäisenä mieleen tulee iPad, eikö vain? 

Intohimo tuottaa “sydänbisnestä”, tuotteita tai palveluita, joita ihmiset rakastavat, jotka menevät suoraan sydämeen. Lindholm mainitsee nimeltä esimerkiksi Dropboxin ja Evernoten.

Intohimo on kuitenkin yksinkertaisuutta. Muuten käyttäjä ei luo tuotteeseen tai palveluun suhdetta. Suhde voi olla yllättäväkin: 60% Roomba-robotti-imurin omistajista on antanut imurilleen nimen.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole yksinkertaista. “On erittäin vaikeaa kirjoittaa vähän sanoja”, Lindholm jatkaa.

Intohimot ja yksinkertaisuus – paljon asiaa, vaikuttavuutta, mahdollisimman vähin sanoin.

Pätee kaikkeen viestintään.

Pätee myös journalismiin.

Journalismi on parhaimmillaan sanataidetta, jossa näkyy toimittajan intohimo. 

Wow-journalismia, joka jää vaivaamaan mieleen.

Minulle tulee tältä istumalta mieleen kolme suomalaistoimittajaa, joiden jutuissa näkyy jonkinlainen intohimo; joiden juttujen muotoa ja sisältöä olen ihaillut: Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg, entinen Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen sekä nykyinen Anna-lehden vt. päätoimittaja, Hanna Jensen.

Pitäisi oikeastaan tutkia heidän tekemien juttujen rakennetta ja käsittelytapaa. Sieltä voisi etsiä “täydellisen jutun” reseptiä.

 

Liveblogauksella uutisvoittoja? #elonmerkki

Nyt se alkaa, Elonmerkki. Viestinnän ammattilaispäivä täynnä asiaa designista. Minä ja 13 14 muuta viestintä- ja bisnesblogaajaa kirjoitamme tämän päivän aikana satakunta blogausta reaaliajassa, ja parhaista paloista kootaan kirja. Mahtavaa olla mukana tällaisessa kokeilussa, jos kohta epäilen olevani kohtuullisen uupunut päivän päätteeksi.

 

Olen liveblogannut tai oikeastaan liveraportoinut jonkin verran aikaisemminkin. Joillekin asiakkailleni olen kirjoittanut seminaarista reaaliaikaista raporttia mikroblogipalvelu Qaikussa. Olen siis kuunnellut seminaariesityksiä ja samalla tehnyt muistiinpanoja, jotka olen julkaissut saman tien (esimerkiksi tämä). 

 

Liveraportoinnin ansiosta seminaarin tai tapahtuman antia pääsevät seuraamaan nekin, jotka eivät paikalle pääse. He voivat esittää raportoijalle kysymyksiä, tehdä välillä jotain muuta ja palata hetken kuluttua katsomaan, mitä raportoija on vastannut. Toisin kuin esimerkiksi suoraa striimausta seuratessa, liveraportointia ei tarvitse tuijottaa intensiivisesti koko ajan. Raportointi tarjoaa myös mahdollisuuden selityksiin ja tulkintoihin: jos puhuja sanoo jotain erityisen tärkeää tai jotain ihan kummallista, raportoija voi tuoreeltaan kommentoida ja analysoida sitä; materiaali on siis osittain toimitettua.

 

Raportista jää lisäksi pysyvä jälki verkkoon, ja parhaimpia raportteja voi seurata kuin jatkuvajuonista tarinaa: seminaarin sisältö ja esiintyjien sanomiset heräävät eloon vielä viikkojen ja kuukausien päästä tapahtumasta.

 

Voisiko reaaliaikaista raportointia hyödyntää myös uutistyössä?

 

Toimittajat ovat tiedotustilaisuudessa ravaamisen ammattilaisia. Suurin osa tiedotustilaisuuksista on suoraan sanottuna umpitylsiä enkä tarkoita, että jokaisesta kirjanjulkistuksesta ja kissanristiäisestä pitäisi kirjoittaa reaaliaikaista raporttia.

 

Mutta sitten on niitä tiedotustilaisuuksia, joissa draaman kaari on selkeä: Nokian tulos, merkittävät palkintojenjaot, onnettomuudet, dopingskandaalit. Väitän, että tällaisissa tapahtumissa toimittajan reaaliaikainen läsnäolo ja kommentointi verkossa voisi tuoda lisäarvoa lukijoille – ja uutisvoittoja toimitukselle. Varsinaisen uutisen ja yhteenvedon voisi sitten rauhassa laatia tilaisuuden jälkeen.

 

Nyt esimerkiksi osavuosikatsauksista näkee näitä surkuhupaisia yhden rivin uutisia, esimerkki elävästä elämästä: “Nokian tulos kolmannella neljänneksellä oli xxx. Pudotusta edellisvuoteen oli x%.” Kirjoitusasu juuri niin kuin sitaateissa: kiireessä luvut on unohdettu päivittää. Verkkouutisen formaatti sopii erittäin huonosti tällaisiin pikaisiin uutispäivityksiin.

 

Liveraportointi ei ole helppoa ja se vaatii harjaantumista. Teknisesti sitä ei luulisi olevan mahdotonta toteuttaa.

 

 

Tämän päivän ohjelma on täällä.  Tulen blogaamaan aamupäivän puheenvuoroista, iltapäivällä osallistun kahteen studioon: Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuu lehden ulkoasun uudistamisesta, Kalevala Korun toimitusjohtaja Laura Lares tarinallisuudesta.

 

Ohjelman näkökulma on vahvasti viestinnässä ja designissa, mutta koetan löytää puheenvuoroista kulman, joka sopii myös tähän mediakriittiseen blogiini.

 

Let the show begin!

 

 

Saako toimittaja olla typerä?

Julkaistu: ma 15.08.2011 klo 02:54| Päivitetty: ti 16.08.2011 klo 07:52| Kotimaa

Rihanna odotutti suuryleisöä majesteettisen kauan

Suurhenkilöt tietävät arvonsa. Siinä missä Saksan Aatu saapui ison yleisön eteen joskus kaksi tuntia myöhässä, musiikkitähti Rihanna antoi noin 15 000 ihmisen seistä odottaen ulkosalla tunnin ja vartin.

  

Olenkohan mä nyt erityisen herkkänahkaisella tuulella tänään, mutta Twitter-virrasta bongaamani Nelosen viihdeuutinen on kerta kaikkiaan mauton. Typerä.

Toimittaja on keksinyt mielestään ehkä hyvänkin vitsin, mutta ihan nyt on pikkuisen kaukaa haettua verrata barbadoslaista popparia Hitleriin. “Suurhenkilö kuin suurhenkilö”, toimittaja lienee nerokkaasti päätellyt.

“Yleissivistys” ilmeisesti kuuluu nykyään vain harvojen toimittajien työkalupakkiin – olkoonkin, että tässä esimerkissä kyse on sinänsä yhdentekevistä viihdeuutisista.

Wikipedian mukaan “sivistys tarkoittaa kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa, henkistä kehittyneisyyttä ja avarakatseisuutta”. Tiedosta ja henkisestä kehittyneisyydestä kumpuavaa kykyä hahmottaa maailmaa tarvitaan melkein ammatissa kuin ammatissa nykyään, mutta erityisesti toimitustyössä. Toimittajan tehtävänä kun on toimia tulkkina sekavan maailman ja yleisön välissä.

Toimittajan pitäisi osata mm.

  • asettaa asiat ja tapahtumat oikeaan kontekstiin
  • ymmärtää ja erotella erilaisia retorisia keinoja (liittyy läheisesti edelliseen postaukseeni)
  • ymmärtää syy-seuraussuhteita
  • tulkita tilastoja ja erilaisia vertailuja
  • ymmärtää, että asioilla on yleensä se toinenkin puoli

Lisäksi toimittajan pitäisi tuntea historiaa, jotta ymmärtäisi esimerkiksi sen, miksi Hitler-vertaus on yksinkertaisesti typerä.

Journalistinen tai viestintätieteellinen koulutus on – ainakin omien kokemuksieni mukaan – riittämätöntä tuottaakseen laajalti sivistyneitä toimittajia. Riippuu täysin toimittajan omista sivuainevalinnoista, kiinnostuksen kohteista ja harrastuneisuudesta, kuinka laajalti hän loppujen lopuksi maailmaa ymmärtää. Olisiko koulutukselle syytä tehdä jotain?

No, toisaalta, eipä nykypäivänä sivistyksestä puhuta muutenkaan. Se ei ole muodissa. Johanna Korhonen kirjoitti aiheesta mielestäni osuvasti hiljattain hs.fi:n kolumnissa.

On kai siis ihan ookoo olla typerä.