Hyvä toimittaja – paha viestintäkyylä

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkäselle oli tullut paha mieli: hän ei ollut saanut haastattelua peliyhtiö Roviolta silloin kun hän olisi tahtonut. Siksipä hän kiukutteli sunnuntaisivuilla (€): “Törmäsin muuriin nimeltä viestintäosasto. Nimensä mukaisesti sen pitäisi viestiä, mutta usein käy päinvastoin: toimittajille viestintäorganisaatioista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. […] Nykyään on tavallista, että kun toimitusjohtaja antaa haastattelua, viestintäosaston edustaja istuu vierellä kirjoittamassa muistiinpanoja. Puhelinhaastatteluissa viestintäväki roikkuu langoilla ja suitsii pomojen puheita. Ajatustenvaihdon sijaan haastattelu muistuttaa kontrolloitua pr-tilaisuutta, jonka sisältö on tiedotteen tasoa.

Siteeraapa hän vielä kollegaansa Tuomo Pietiläistä, tunnettua viestintäväen inhoajaa: “Valehtelua, painostamista, harhaanjohtamista – sitä tulee.

Aihe ei ole uusi (yllä oleva linkki on noin neljän vuoden takaa), se nousee säännöllisin väliajoin keskusteluun kun joku kirkasotsainen toimittaja kokee tulleensa viestintäkyylien kiusaamaksi, kun eivät perhanat anna haastatteluakaan tehdä rauhassa.

Aika väsynyttä.

Mykkäsen kirjoitelman rivien välistä kuitenkin huokuu ajatus (vai luenko minä sitä jotenkin väärin?), että toimittajat etsivät ja edustavat puhdasta totuutta, yritysten viestintäväki taas pyrkii hämäämään, peittelemään, salaamaan ja jallittamaan toimittajia minkä kerkiävät. Toimittajien totuus on siis ainoa oikea, ja joka muuta väittää, on väärässä.

Taustalla lienee idealistinen, mustavalkoinen käsitys maailmasta (on olemassa yksiselitteinen hyvä ja yksiselitteinen paha) sekä täysi ymmärtämättömyys organisaatioviestinnän tavoitteista ja keinoista. No, ensimmäinen syy on puhdasta piikittelyä, mutta jälkimmäinen osunee lähelle totuutta. Sinänsä ikävää, että noin heppoisin tiedoin voi valtakunnan ykköslehden sunnuntaisivulla täysin dissata yhden ammattikunnan merkityksen ja ammattitaidon.

Ensinnäkin: eettisesti ja moraalisesti työtänsä tekevä viestintäihminen ei valehtele. (Luopioitakin varmasti on, niin toimittajissa kuin viestintäväessäkin.)

Toiseksi: toimittajien kanssa toimiminen on vain (yhä pienempi) osa viestintäammattilaisen työtä. Kiusallisen totuuden peittely-yritysten sijaan suurempi ongelma on se, kuinka toimittajan saisi ylipäätään kiinnostumaan yrityksen asioista.

Harvemmin kiinnostuvat. “Kiinnostaisiko edes tieto satojen miljoonien eurojen investoinneista? – No ei oikeastaan. Aihe on liian monimutkainen.” *)

***

Viestintäväki roikkuu langoilla tai istuu vieressä kirjoittamassa muistiinpanoja

Ehkä sittenkin kysymys on toimittajien herkästä hipiästä. Jos he kuvittelevat, että viestintäihmiset kuuntelevat haastatteluja nauraakseen haastattelijalle jälkikäteen? Että voitteko kuvitella, tuollaistakin kysyi, eikö se ollut tehnyt taustatyötä etukäteen? Vähänkö noloa! 

Ai, mutta hups, eihän nyt mun tätä pitänyt paljastaa… 

 

*) Muutamista eri toimittajien kanssa käymistäni keskusteluista yhdistelty kuvitteellinen mutta totuutta hyvin läheltä liippaava sananvaihto.

Viestintäkyylien järjestön ProComin toimitusjohtajan Elina Melginin vastine Mykkäsen kirjoitukseen Pilkunpaikka-blogissa.

Onko Helsingin Sanomilla tulevaisuutta?

Hesarin Pentikäinen sai sitten potkut.

Maanantain mediauutinen pisti toimitusten päivälistat uusiksi, Pentikäisen luottamuspulaa pohdittiin suorissa keskusteluohjelmissa (katsottavissa kesäkuun loppuun saakka) ja blogaajat ehättivät jo pohtia syitä ja seurauksia monelta kantilta. Sen verran tavatonta ja harvinaista on, että tuollaiselta pallilta joku todella potkitaan pois.

Pentikäinen on toisaalta ollut muutosjohtaja. Hän on vienyt läpi isoja uudistuksia: muutos broadsheetistä tabloidiin, nettiuutisille maksumuuri jne.  Eikös muutosjohtajalle normaalistikin anneta kenkää, kun ns. likainen työ on tehty?

Toisaalta Hesarin levikki on parissa vuodessa tullut alas lähes 45 000 kappaletta, mikä ei ilahduttane hallituksen poikia, jotka kuitenkin, Herlin etunenässä, edustavat perinteistä teollisuutta. Paperikone tai journalismi – ihan sama, tulosta pitää tulla. (Oman pohdinnan aihe on, onko tämä järkevää. Ei.)

”Miksi Pentikäinen sai kenkää”-spekuloinnin sijaan olisi kuitenkin mielenkiintoisempaa pohtia, mitä seuraavaksi.  Mitä Sanoma ja sen hallitus Hesarilta oikein haluavat?

Lienee selvää, että noita paperilehden menettämiä kymmeniätuhansia lukijoita ei enää saada takaisin. Ainakaan printtiversioon. Toivottavasti Sanoman hallituskin sen tajuaa. Kuinka pitkään on siis järkevää ylläpitää nykyisenmuotoista, seitsemänpäiväistä lehteä, joka on täytetty edellispäivän sähkeuutisilla? (Anteeksi kärjistys, mutta siltä sanomalehdet mielestäni näyttävät, ei Hesari ole poikkeus.)

 

Vaihtoehtoja:

–       Hesari siirtyy seitsemänpäiväisestä 2-3 kertaa viikossa ilmestyväksi taustoittavaksi julkaisuksi

  • Lehdessä on osaavia toimittajia; miksei heille annettaisi mahdollisuutta työstää aiheita hieman pidempään ja tehdä laajempia näkökulmajuttuja? Perussähkeuutiset löytyvät verkosta.

–       Aikakauslehtimäinen lifestyle-materiaali jätetään pois ja keskitytään olemaan uutisjulkaisu

  • Nyt lehti yrittää miellyttää kaikkea, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia. Hesarissa on kyllä kivoja ruokaohjeita, ei siinä mitään, mutta olisiko nyt aika keskittyä olennaiseen: analyyttiseen uutisjournalismiin, jolla on paljon vähemmän (kotimaisia) kilpailijoita kuin lifestylemedialla?

–       Painopiste verkkoon: verkkolehdestä tehdään ensisijainen julkaisukanava

  • Tämän pitäisi olla jo itsestään selvää. Miksi odottaa skuupin julkaisua huomiseen, kun sen voisi – ja se pitäisi – julkistaa nyt? Verkon julkaisumahdollisuuksia interaktiivisine infografiikoineen käytetään vielä varsin vaatimattomasti hyväksi.

–       Paperilehti lakkautetaan kokonaan kestämättömäksi käyvän paino- ja jakelukustannusten ja vähenevän tilaajamäärän luoman epäsuhdan vuoksi

  • Ei tällä vuosikymmenellä

 

Sillä jos mitään ei tehdä, lehden lukijamäärä jatkaa laskuaan, päätoimittaja toisensa jälkeen pistetään pihalle, toimitus kutistuu ja Helsingin Sanomien laatujournalismia ja uskottavuutta huokuvasta brändistä (tiedän, joku voi olla perustellusti toistakin mieltä), kulttuuri-instituutiosta, on jäljellä enää muisto. En pidä sitä toivottavana, jos kohta mediakentällä näkisin kernaasti enemmän Hesaria haastavia laatutoimijoita.

Riikka Venäläisellä ei vt. vastaavana päätoimittajana liene hirveästi mahdollisuuksia alkaa tehdä suurempia muutoksia. Hänen tehtävänään on ennen kaikkea varmistaa, että homma jatkuu niin kuin ennenkin ja lehti ilmestyy silloin kuin sen pitääkin. Harmi, sillä vaikka olenkin aiemmin häntä moittinut konservatiiviseksi, myöhäisemmissä yhteyksissä hän on osoittanut olevansa aikaansa seuraava ja Hesarin kehittämisestä erittäin innostunut uuden sukupolven toimittaja ja johtaja.

Mutta mistä uusi vastaava päätoimittaja, joka ottaisi vastuulleen todella rajuja uudistuksia?

***

Asiasta ihan toiseen: kuten laajasti on uutisoitu, Venäläinen on viisilapsisen uusperheen äiti, joka kutsuttiin töihin kesken vanhempainvapaan. Yle veti siitä hölmön ja ah, niin kliseisen otsikonkin. Mutta: millaisen kuvan tämä antaa nykyajan työelämästä? Ihan mahtavan! Siskot, meillä on toivoa! Lapset eivät ole este uralle! 🙂

 

Tabloid – kohti syvällisempää uutisjournalismia?

Ensikosketus tabloid-Hesariin: ihan ensimmäiseksi huomio kiinnittyi siihen, että kannen täyttävä mainos näyttää tabloid-koossa, jos mahdollista, vielä hölmömmältä kuin broadsheetissa. Kyse on sentään uutislehdestä, nyt sitä ensinäkemältä luulee tarttuvansa johonkin ilmaisjakeluläystäkkeeseen.

Eri osiot ovat ensin hukassa ja sivun laidoille taitetut pikkumainokset tunkevat näkökenttään väkisin. Broadsheetissä oli jo oppinut jättämään ne huomiotta. Uusi otsikkofontti näyttää jostain syystä ainakin minun silmääni hiukan vanhanaikaiselta. Epäilemättä tottumiskysymys, ei tuomita vielä.

Toisella selailukerralla kuvio alkaa jo hahmottua paremmin: lehdestä puuttuvat pikkusäläuutiset melkein kokonaan. Siis ne STT:ltä kopipeistatut eilispäivän sähkeuutiset, joissa kerrotaan rattijuopoista ja puukotuksista. Saman huomion oli tehnyt myös Ylen Pressiklubi-ohjelman toimitus Facebook-sivullaan: Pressiklubin mukaan Uutiset- ja Kotimaa-osiossa oli ensimmäisenä tabloid-päivänä 13 pitkää juttua ja 2 sähkettä. Kuukautta aiemmin (11.12.) pitkiä juttuja oli ollut 13 ja sähkeitä peräti 12.

Kolmannella selailukerralla huomio kiinnittyy esimerkiksi aukeamalla A12-A13 olevaan juttuun (HS Raportti) Tuomarit vievät, lautamiehet vikisevät. Omaa hankintaa oleva laadukas, taustoittava juttu, joka on taitettu omalle aukeamalleen, ilman mainoksia ja pikkusälää. Tällaisia on tottunut näkemään lähinnä sunnuntailehden D-osiossa. 

Olisiko siis niin, että paperille painettu, nopeasti vanheneva sähkesälä on siirtymässä sinne minne se kuuluukin: verkon uutisvirtaan? 

Muuttuuko paperi-Hesari pikkuhiljaa taustoittavaksi ja syventäväksi uutislehdeksi, jollaista moni tuntuu kaipaavan jatkuvasti päivittyvän nettiuutismaailman rinnalle? Ainakin tämän ensimmäisen numeron perusteella tabloid-koko sopii raporttityyppiselle kerronnalle aika kivasti.

Vielä kun ilmestymistiheyttä supistettaisiin (aika harva ehtii päivittäin lukea tuhdin taustoittavan lukupaketin…), niin paperilehden kuolema olisi ehkä hiukan kauempana. 

 

– Luulisi, että ainakaan resursseista taustoittavien juttujen teko ei ole kiinni: lehdessähän on ihan valtavan suuri toimitus! (Koko toimitus esitellään lehden välissä tulleen Kuinkas tämä toimii? –liitteen sivuilla.)

Journalismin myyteistä

Tämä Pekka Pekkalan kolumni hs.fi:ssä on nyt liian herkullinen huomiotta jätettäväksi, joten kommentoidaanpa nyt näitä journalismin “myyttejä”.

Lukuohje: myytti ja myytinmurtaja ovat kolumnista, kommentit omiani.

 

Myytti: Sanomalehtien levikkien lasku johtuu journalismin laadun heikkenemisestä. Jos tehtäisiin parempia juttuja, lehtien levikkilasku pysähtyisi.

Myytinmurtaja: Suomalaiset lukevat internetin ansiosta uutisia enemmän kuin koskaan. Eikö niitäkin pitäisi lukea vähemmän, jos laatu on niin huonoa? Voiko olla niin, että kuluttajat pitävät paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia?

– Kommentti: Sanomalehteen painettu uutinen maksaa. Internet-uutinen on ilmainen. Siksi nettiuutisia luetaan paljon, ei se sen kummempaa ole. Ja joukko, joka pitää paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia, on vielä (valitettavasti) erittäin pieni.

Lehtien levikin lasku on monisyisempi juttu, eikä internet ole ihan syytön siihen. Tässä pitäisi nyt kiinnittää enemmän tuohon laatuun huomiota. Mikä tekee journalismista laadukasta?

 

Myytti: Väen väheneminen toimituksissa on heikentänyt journalismin laatua ja sunnuntaisivutkin ovat muuttuneet ajankohtaisosastosta lukemistoksi.

Myytinmurtaja: Lehtien sivumäärä on vähentynyt ja kuvien käyttö lisääntynyt. Voisiko olla niin, että lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen? Ja voiko luennoitsija mainita jonkin toisen alan, jossa tietotekniikka ja automaatio ei ole tehostanut työntekoa ja korvannut ihmisiä?

– Kommentti: Nyt menee määrä ja laatu sekaisin. Heikentynyt journalistinen laatu vs. lehteen tarvitaan vähemmän juttuja…? Jokin tässä logiikassa ei nyt täsmää. Resurssipula heikentää laatua, olen sen omakohtaisesti saanut / joutunut todistamaan päivittäisessä toimitustyössä. Entä miksi ylipäätään lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen?

Ja mitä tuo automatisaatio tähän liittyy? Kone pystyy tekemään jo urheilun tulosuutisia ja pörssiuutisia. Sehän on mainio asia! Toimittajat tekevät kuitenkin virheitä, kone on täsmällinen ja nopea, toimittajaresursseja vapautuu tekemään oikeita juttuja. 

 

Myytti: Journalismi on nykyään huonoa ja pinnallista. Ennen kaikki oli paremmin. Jossain hämärässä menneisyydessä on ihana aika, jolloin lehtiä kustantavat yritykset eivät välittäneet voitoista ja sivut olivat täynnä pitkiä, analyyttisiä ja asiantuntevia juttuja; niitä, joissa virkkeet tuntuivat kestävän iäisyyden ja joita kirjoittajilla oli aikaa viimeistellä toimituksen rauhallisessa sekä turvallisessa ilmapiirissä ilman pörssiyhtiön paineita.

Myytinmurtaja: Voisiko luennoitsija näyttää esimerkkijuttuja siitä, miten journalismi oli parempaa vaikkapa 80-luvun Hesarissa? Tai voisimmeko käydä yhdessä läpi esimerkiksi 70-luvun Ylen lähetyksiä ja oppia niistä laadukkaampaa journalismia?

– Kommentti: Tuo nyt on kohtuullisen ilkeää joskin oikeutettua piikittelyä 70-lukulaista yleisradiojournalismia kohtaan. Omalta opiskeluajaltani en muista yhtäkään luennoitsijaa, joka olisi väittänyt, että ennen oli kaikki paremmin. Journalismi kehittyy, eikä 80- tai 50-luvun journalismia voi automaattisesti pitää parempana, tietenkään. 

Se, mikä ennen oli paremmin, oli aika. Ennen sähköisiä välineitä ja julkaisujärjestelmiä toimittajilla oli aikaa ihan toisella tapaa. Sen on pakko ollut vaikuttaa tietynlaiseen journalismin syvyyteen. Ehkä. Tämä on nyt tosin vähän mutua.

 

Myytti: Ulkomaalaiset laatumediat kuten The Guardian, BBC, New York Times sekä uudet verkkojulkaisut ProPublica ja Politico ovat asiantuntevia ja analyyttisiä. Tämä johtuu siitä, että niitä eivät kustanna ahneet pörssiyhtiöt ja kallispalkkaiset pomot.

Myytinmurtaja: Osa näistä medioista on tehnyt täysin samanlaisia leikkauksia henkilöstöön kuin kaupallisetkin toimijat. Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Minkä takia luennoitsija ei pidä esimerkiksi ProPublican pomolle maksettavaa puolen miljoonan dollarin palkkaa suurena? Ja New York Times on pörssiyhtiö, jossa päätösvaltaa käyttää yksi perhe.

– Kommentti: Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Erittäin hyvä kysymys, joka kyllä vaatisi vähän enemmän paneutumista, tyyliin BBC ennen ja BBC jälkeen.

 

Myytti: Kaikki tiedotusvälineet on perustettu tukemaan demokratiaa ja sivistystä, erityisesti julkisen palvelun yleisradioyhtiöt ja muut voittoa tavoittelemattomat mediat.

Myytinmurtaja: Helsingin Sanomat perustettiin 30 vuotta ennen itsenäistymistä edistämään suomalaista kulttuuria. Yle perustettiin vasta 10 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Mitä t&
auml;mä kertoo luennoitsijan mielestä yksityisen ja julkisen palvelun median erosta?

– Tuo ei kerro mielestäni mitään julkisen ja yksityisen median eroista. Painokone on vain satuttu keksimään ennen radiolähettimiä. Minulla ei myöskään ole kokemusta siitä, että luennoitsijat pitäisivät Yleisradiota automaattisesti parempana kuin kaupallista mediaa.

En ole ihan täysin varma, mitä tai ketä vastaan tässä kolumnissa piikitellään, Yleisradiota vai pölyistä yliopistomaailmaa, mutta minusta tämä kuulostaa hiukan väkinäiseltä sanomalehtien puolustelemiselta. 

 

Mahtuuko journalismi tablettiin?

Olen viime aikoina miettinyt tabletteja monista eri näkökulmista. Tarkoitan siis lukulaitteita, Buranalle ei ole viime aikoina ollut käyttöä. Hah.

Huhtikuun aikana olen osallistunut useampaankin tilaisuuteen, jossa on pohdittu lukulaitteiden mahdollisuuksia niin käyttäjän kuin sisällöntuottajienkin (mediatalojen) vinkkelistä.

Pari viikkoa sitten istuin Fjord Kitchen -tilaisuudessa, jossa kuultiin Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden, Teknarin ja Guardianin näkemyksiä iPad-julkaisemisesta. Finjon Jarmo Lahti, Jyrki Alkio ja Håkan Mitts ovat jo ansiokkaasti referoineet tilaisuuden antia, joten ei siitä sellaisenaan enempää.

Samana päivänä, ennen Fjordin tilaisuutta, kuuntelin Tivitin kevätseminaarissa Next Media -ohjelman saavutuksia ja tavoitteita. Esimerkiksi maksullisten sisältöjen julkaisutapoja kehittävässä eReading-hankkeessa tutkitaan lukijoiden fysiologisia reaktioita, miten he kokevat ja tuntevat sähköisten sisältöjen käyttämisen. Tein tilaisuudesta liveraporttia Qaikuun, Next Median osuus on siellä loppupuolella.

Ei tämä tablettikeskustelu nyt oikein vakuuta, monestakin syystä.

1) iPad, iPad, iPad

Keskustelu on niin kovin laitekeskeistä. Tarkemmin: iPad-keskeistä. Ja sitä vaivaa vaihtoehdottomuus. Julkaisuja tehdään nimenomaan nyt iPadille. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että Apple ehti taulutietokonemarkkinoille ensin ja paketoi tuotteensa applemaisen houkuttelevaan kuoreen. Kieltämättä ensihipaisu iPadilla oli hurmaava ja sai minutkin janoamaan omaa tablettia. Odottelen kuitenkin vielä sopivaa Android-versiota. Applella on kuitenkin edelleen markkinajohtajuus ja siksi tietysti iPadille on houkuttelevaa tehdä sisältöä.

Apple on suljettu ympäristö. Ja Apple vahtii omaa pesäänsä tarkasti. Ratkaisematta on esimerkiksi se, kuka omistaa lukijatiedot. Apple, jonka Appstoresta käyttäjä lataa julkaisun? Mainostaja, joka mainostaa julkaisussa? Vai kenties julkaisija itse?

2) Formaattiongelma

Mediatalojen yksi tärkeimmistä huolenaiheista tuntuu olevan formaatti, se, miten parhaiten saadaan se painettu lehti tungettua tablettiin. Että toimisiko ihan perus-pdf-versio painetusta lehdestä vai lisättäisiinkö matkareportaasiin vähän lisää valokuvia niin että saadaan vähän lisäarvoa. Sisällysluettelot, taitto, layout – iPad-julkaisu muistuttaa painettua lehteä. Kovin pitkälle eivät perinteiset julkaisijat ole päässeet.

Ainoastaan Teknari on edes koettanut miettiä jotain muuta. Sen painolastina ei olekaan painettua emolehteä vaan Teknarin brändiä tukee samanniminen Maikkarilla pyörivä tv-ohjelma. Teknari nojaa vahvasti visuaalisuuteen ja videoihin.

3) Lisää mainospaikkoja

Mainosmyyjät ja mainostajat hierovat pieniä karvaisia käsiään ja näkevät päiväunia iPadin – korjaan: tablettien – uudenlaisista mainosmahdollisuuksista. Vähän lisämyyntiä tuotesijoittelusta tuolta, vähän enemmän lisämyyntiä täältä. Uskon, että Kioskedin ja Thinglinkin kaltaiset palvelut tulevat mullistamaan tuotesijoittelun ja mainosmyynnin. Nämä palvelut toimivat varmasti tablettiympäristössä erinomaisesti.

Samalla (kyynisesti) epäilen, että etenkin tablettimuotoiset sisustus- ja muotilehdet muuttuvat vielä voimakkaammin pelkiksi mainoskatalogeiksi. Häviääkö laadukas naistenlehtijournalismi (sellaistakin löytyy toisinaan esim. Gloriasta ja Oliviasta)?

4) Journalismi hukassa

Keskittyminen laitteisiin, formaattiin ja mainostamismahdollisuuksiin on hävittänyt keskusteluista sisällön. Ja journalismin. Tablettijulkaisuja ei kehitetä journalismin ehdoilla vaan laitteiden ja mainostajien.

En ole vielä nähnyt keskustelua siitä, millaiset julkaisutavat ja jutut sopisivat tabletteihin parhaiten. Miten tablettien visuaaliset mahdollisuudet pystyisivät tukemaan perinteistä journalismia. Millainen sisältö palvelisi lukijaa parhaiten. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa tablettijulkaisun toisaalta painetusta lehdestä, toisaalta nettisivuista ja mobiilisovelluksesta.

Mitä sitten?

Uskon tabletteihin. Uskon, että erilaiset taulutietokoneet ja lukulaitteet ovat tulevaisuudessa merkittävässä roolissa kotien viihdekeskuksissa. Mutta ennen kuin näin tapahtuu, mediatalojen pitäisi pystyä astumaan ulos omista laatikoistaan ja unohtaa ne perinteiset painotuotteet.

Tabletti on jotain ihan muuta kuin selattava lehti. 

Tabletti vaatii toisenlaista kerrontaa ja kuvatarinaa. Kosketusnäyttö sallii erilaisia selaustapoja ja julkaisun sisäisiä jaotteluita. Pitääkö sisältö esimerkiksi jäsentää perinteisen sisällysluettelon mukaisesti vai toimisivatko erilaiset kuvakkeet paremmin?

Mielestäni tablettijulkaisun pitäisikin olla enemmän tv-ohjelma tai “ohjelmatarjotin” kuin painettu julkaisu. Tabletin voima on kosketuksessa (merkittävä ero perinteisiin nettisivuihin), kuvassa (varsinkin liikkuvassa kuvassa) sekä interaktion mahdollisuudessa.

Siksi sähköistenkin mediatalojen kannattaisi olla kiinnostuneita tableteista. Ylen ja Maikkarin pitäisi olla tekemässä omia iPad-uutis- ja ohjelmajulkaisujaan. Yle tekee jo maanmainiota betasivustoa. Mitenköhän se toimisi tabletissa…?

Voisin jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä on syytä lopettaa blogaus tähän ja aloittaa (toivottavasti!) keskustelu.

Mutta loppuun vielä nykytilannetta kuvastava pikkuesimerkki.

Fjordin tilaisuudessa oli Teknarin esiintymisvuoro. Pekka Kaidesoja yritti iPadillaan avata Teknarin nettisivua. Se ei auennut, sillä sivusto on tehty Flashilla. Jota siis Applen laitteet eivät tue.

Antikliimaksi.

Simsalabim – yksi uutinen muuttui kahdeksi taitavien toimittajien käsissä

via yle.fi

Helsingin Sanomat: Paperilehtien suosio jatkuu Suomessa vankkana.

Journalismi = puolueetonta ja objektiivista? Paskan marjat. Tässä on klassinen esimerkki siitä, että näin ei todellakaan ole.

Lukija voi nyt itse leikkiä toimittajaa ja vertailla kahta tilastoa: Kansallisen mediatutkimuksen mukaiset lukijamäärät vuodelta 2009 ja tuoreet lukijamäärät vuodelta 2010.

Mitä on pääteltävissä? No ainakin se, että sanomalehtien lukijamäärät ovat laskeneet edelleen. Paperi-Hesari on menettänyt vuodessa noin 15 000 lukijaa, iltapäivälehdet yhteenlasketusti reilusti yli 100 000 lukijaa.

Prosentuaalisesti Hesarin pudotus ei ole suuri ja onhan niitä lukijoita edelleen valtavasti (936 000), mutta mihinkään henkselien paukutteluun ja polleisiin otsikoihin ei todellakaan ole aihetta. Ja toisaalta: Yle pistää myöskin otsikossaan hiukan överiksi. En esimerkiksi Hesarin ja Aamulehden tilannetta nyt kuitenkaan “sinnittelyksi” kutsuisi.

Mutta onhan tämä toki sangen inhimillistä: totta kai uutisaineistoa tulkitaan omista lähtökohdista, toiveista ja tarpeista. Totta kai Hesarin täytyy antaa se kuva, että hei, meillä menee hyvin. Ja Ylelle sopii erinomaisesti piikitellä lasikuution väkeä.

Aineiston tulkinta ja johtopäätösten vetäminen tekeminen on taitolaji, joka on toimittajan ammattitaidon ydin. Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, että tuo ydin on kovasti hukassa ja lähteitä tulkitaan miten sattuu.

(Vinkin veikeästä otsikkoparista antoi @Viides_rooli Twitterissä. Kiitos!)

(Korjattu: johtopäätöksiä tehdään, ei vedetä. 🙂

 

Vertailussa mediatalojen sosiaalisen median ohjeet

Se on nyt muotia, sosiaalisen median ohjeistuksen laatiminen. Eikä siinä sinänsä mitään, moni tuntuu olevan uuden ihmistenvälisen kanssakäymistavan kanssa sen verran sormi suussa, että jonkinmoinen ohjenuora on tarpeen.

(Tosin miksi lähtöoletus tällaisissa ohjeistuksissa tuntuu olevan, että ihan järkevät aikuiset ihmiset eivät osaisi tavallisia, perinteisiä käytöstapoja? No, ehkä sitten näin onkin?)

Myös mediatalot ympäri maailman ovat kilvan laatineet ohjeistuksiaan, ja osa niistä on ihan järkeviäkin. Jopa Helsingin Sanomat julkaisi oman säännöskokoelmansa marraskuun alussa 2010. Ensimmäisenä suomalaisena mediatalona, jopa. Vaikka ei olisi uskonut. (Vai ehtikö joku muu ensin? Tietääkö joku teistä arvon lukijoista?)

Otetaanpa satunnaisotannalla muutama ohjeistus tarkempaan syyniin. Tarkastelen niitä uutistoimittajan näkökulmasta täysin epätieteellisellä, pinnallisella ja puolueellisella tutkimusotteella. Myös mediatalojen valinta on melkoisen anglosaksisesti painottunut:

Helsingin Sanomat

Hyvää:

  • Ohjeistus on ylipäätänsä laadittu.

Huonoa:

  • Ohjeet eivät ole kovin kannustavia.
  • Hesari suhtautuu sosiaaliseen mediaan lähtökohtaisesti negatiivisesti. (Sosiaaliseen mediaan ”liittyy pulmia”, toimittajien on syytä olla ”pidättyväisiä”)
  • Nopeita ja joustavia mikroblogikanavia ja blogeja ei pidetä merkittävinä uutisvälityskanavina (”Julkaisemattomat uutiset eivät kuulu sosiaaliseen mediaan.”) –> ei nähdä ko. palveluiden potentiaalia nopeassa uutisvälityksessä.
  • En tiedä Hesarin työkulttuurista tarkemmin, mutta esimiehen ja alaisen välisen Facebook-kaveruuden nostaminen ongelmaksi ei mielestäni ole relevantti tai ei ainakaan kuulu tämänkaltaisiin ohjeisiin, jotka kuitenkin – ymmärtääkseni – palvelevat nimenomaan journalistista työtä.

Yleisradio

Hyvää:

  • Kannustava lähtökohta: ohjeiden tarkoitus on ”rohkaista yleläisiä toimimaan sosiaalisessa mediassa” ja ”sosiaalisesta mediasta on hyötyä sekä yleisöjen tavoittamisessa että ohjelmatyössä”.
  • Siinä, missä hesarilaisia kehotetaan noudattamaan pidättyväisyyttä erilaisten ryhmien suhteen, Yle jopa yllyttää: ”Voit tykätä, klikata, seurata, liittyä, jakaa tai muuten osallistua sosiaalisen median ilmiöihin. Tämä on olennainen osa verkkoläsnäoloa.”

Huonoa:

  • ”Sosiaalinen media mahdollistaa työprosessien avaamisen yleisölle”; tämä on siis hyvä juttu, mutta miten uutistoimittajan tähän pitäisi suhtautua? Tarkoittaako tämä sitä, että uutistoimittajankin pitäisi kertoa jossakin verkkosaitilla meneillään olevasta jutustaan? Ohjeet ovat ehkä siis turhan yleisluontoiset, mikä johtuu tietty siitä, että Ylen kokoiseen taloon mahtuu monenlaista ohjelmantekijää.

BBC:

Hyvää:

  • Perusteellisuus ja käytännönläheisyys

Huonoa:

  • Jaksaako noita joku lukea saati omaksua?
  • Ohjeet on tehty ohjelmatyöntekijän näkökulmasta, uutistoimittajalle ohjeistus melko epärelevantti

Reuters:

Hyvää:

  • Perusteellinen ohjeistus tämäkin, erittäin selkeitä ohjeita: ”If you use social networks for both professional and private activity then use separate accounts.”
  • Myönteinen suhtautuminen: ”We want to encourage you to use social media approaches in your journalism but we also need to make sure that you are fully aware of the risks.”
  • Kun hesarilaisia kehotetaan pidättäytymään erilaisista ryhmistä, reutersilaisia kehotetaan muistamaan tasapuolisuus: ”Think about the groups that you join — it may be safest not to join a group or to follow participants on just one side of a debate.”

Huonoa:

  • Eikö osattu tiivistää?
  • Skuuppia ei saa julkaista Twitterissä –> eivät näe nopean mikroblogauskanavan mahdollisuuksia uutisen nopeassa levittämisessä.

Guardian:

Hyvää:

  • Napakat, lyhyet ja selkeät ohjeet.
  • Kannustava asenne: ”Participate in conversations about our content, and take responsibility for the conversations you start.” Ja: “Declare personal interest when applicable. Be transparent about your affiliations, perspectives or previous coverage of a particular topic or individual.”

Huonoa:

  • En nyt oikein keksi

Aller (Suomi):

Pari päivää sitten (tarkemmin sanottuna 16.1.) Allerin Pauli Aalto-Setälä tweettasi näin: ”Kahden vuoden kokeilun jälkeen Allerin sosiaalisen median ohjeisto henkilökunnalle on valmis. Mahtuu kahteen sanaan: Käyttäytykää fiksusti.”

Oi, tiivistämisen jalo taito. Eipä tuota yksinkertaisemmin kai voi sanoa – oli tuo nyt sitten virallinen ohjeistus tai ei. Allerilla siis luotetaan siihen, että työntekijät hallitsevat käytöstavat.

Mielestäni tässä kiteytyy nyt jotain olennaista sosiaalisesta mediasta: luottamus.

 

P.S. Blogin Facebook-ryhmässä on jo melkein sata jäsentä ja keskusteluakin on paikoin käyty ahkerasti! Tervetuloa mukaan.