Kohti ongelmanratkaisujournalismia #elonmerkki

Maailma on mennyt yhä hullummaksi. Pirstaleisemmaksi. Kuka enää tietää, mikä on totta ja mikä ei. Painettu sanomalehti ja puoli yhdeksän uutiset eivät ole enää Totuus.

Uutisjournalismi on perinteisesti mässäillyt katastrofeilla ja syönyt pienempiä onnettomuuksia välipalaksi. Päivä toisensa jälkeen saamme silmilllemme onnettomuuksia ja ongelmia.

“Kun asiat menevät hyvin, eihän siinä ole mitään kerrottavaa”, Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja Atte Jääskeläinen totesi Elonmerkki-seminaarin paneelikeskustelussa.

Niinpä. Myönteisyys on antiuutiskriteeri.

Jääskeläinen kuitenkin kertoi huomanneensa, että nykyisin ei ole tavatonta, että myös myönteisiä asioita tapahtuu yllättäen. Ja yllättävyys, äkillisyys, on yksi tärkeimmistä uutiskriteereistä. Esimerkiksi hän nostaa Rovion. Vihaisten lintujen voittokulku pääsi tapahtumaan aika yllättäen. Tai ainakin niin, että toimittajat eivät ole sitä huomanneet.

Jääskeläinen jatkoi, että tässä alkaa kyllä uutistoimijana olla kiinnostusta löytää jotain positiivistakin. Hän peräänkuulutti ratkaisujournalismia pelkkien ongelmien esittelyn sijaan.

Ongelmakeskeisyyteen tarttui myös Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuessaan lehtikonseptien ulkoasu-uudistuksesta (erillinen blogaus Freyn loistavasta esityksestä täällä). Hänellä oli aika vaikuttava esimerkki: Yhden maaliskuisen viikon aikana Kauppalehdessä esitettiin 66 ongelmaa ja 45 ratkaisua. Vertailun vuoksi: yhden huhtikuisen viikon aikana Bloomberg Business Weekissä esitettiin 2 ongelmaa, 21 ratkaisua. Helmikuisessa Fast Companyssa 0 ongelmaa, 17 ratkaisua. 

Ongelmia (sic) on jo otsikkotasolla.

Sen sijaan, että otsikoidaan “Geeniruoka pelottaa”, voitaisiin sanoa “Näin syöt oikein”. Tai “Yrityksissä tikittää aikapommi” voisi olla “Yrityksen valta kannattaa vaihtaa nyt”. Helppoa, kun sen hoksaa!

Twiittasin Jääskeläisen ratkaisujournalismikommentin ja sain siihen vastauksen: “Ratkaisujournalismia nopeammin yleistyy klikkienkalastelu ja pelottelujournalismi”.

Tämän voi itse kukin tarkistaa vaikkapa Amppareista.

Positiivista on kuitenkin se, että uutishuoneissa on jo herätty siihen, että jotain tarvitsisi tehdä toisin.

Advertisements

Intohimojen tärkeydestä #elonmerkki

“‘Bring me wow!’ on meille hyvin yleinen briiffi”, digitaalisten palveluiden guru, Fjordin Christian Lindholm sanoo. 

Wow on intohimoa. Edelläkävijyyttä, näkemystä. Kun käyttäjä kokee wow-elämyksen, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Wow’sta tulee standardi, jokin, jota ihaillaan ja johon kaikkia seuraajia verrataan. Ajatellaan vaikka taulutietokonetta. Ensimmäisenä mieleen tulee iPad, eikö vain? 

Intohimo tuottaa “sydänbisnestä”, tuotteita tai palveluita, joita ihmiset rakastavat, jotka menevät suoraan sydämeen. Lindholm mainitsee nimeltä esimerkiksi Dropboxin ja Evernoten.

Intohimo on kuitenkin yksinkertaisuutta. Muuten käyttäjä ei luo tuotteeseen tai palveluun suhdetta. Suhde voi olla yllättäväkin: 60% Roomba-robotti-imurin omistajista on antanut imurilleen nimen.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole yksinkertaista. “On erittäin vaikeaa kirjoittaa vähän sanoja”, Lindholm jatkaa.

Intohimot ja yksinkertaisuus – paljon asiaa, vaikuttavuutta, mahdollisimman vähin sanoin.

Pätee kaikkeen viestintään.

Pätee myös journalismiin.

Journalismi on parhaimmillaan sanataidetta, jossa näkyy toimittajan intohimo. 

Wow-journalismia, joka jää vaivaamaan mieleen.

Minulle tulee tältä istumalta mieleen kolme suomalaistoimittajaa, joiden jutuissa näkyy jonkinlainen intohimo; joiden juttujen muotoa ja sisältöä olen ihaillut: Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg, entinen Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen sekä nykyinen Anna-lehden vt. päätoimittaja, Hanna Jensen.

Pitäisi oikeastaan tutkia heidän tekemien juttujen rakennetta ja käsittelytapaa. Sieltä voisi etsiä “täydellisen jutun” reseptiä.

 

Miksi siitä innovaatiojournalismista nyt pitää jatkuvasti kohkata?

Innovaatiojournalismin seura Finjo (jonka sihteerinä toimin) jakoi vuosittaisen Innovaatiokide-palkintonsa parhaasta innovaatioaiheisesta jutusta viime tiistaina.

Ylidiktaattorina toimi Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri, hän valitsi voittajaksi Satakunnan Kansan toimittajan Anneli Kallioniemen tekemän jutun Kasvihuoneiden sähköntarve voidaan puolittaa ledivaloilla. Onnittelut!

Kallioniemen voittopuheen voi kuunnella ja katsella Vimeossa (krediitit Jarmo Lahdelle, lisää videoita mm. tilaisuudessa käydystä paneelikeskustelusta Finjon sivustolla).

Puhe on aseistariisuvan rehellinen. Kallioniemi ilmoittautuu maalaistoimittajaksi, joka tekee juttuja eteen tulevista mielenkiintoisista ilmiöistä ja asioista. Hän ei miellä harjoittavansa innovaatiojournalismia, vaikka kirjoittaakin esimerkiksi paikallisista yrityksistä, niiden tekemistä keksinnöistä ja siitä, miten nämä keksinnöt parantavat elämisen ja olemisen laatua.

Mielestäni juuri tuo utelias asenne ja tapa tehdä juttuja eteen tulevista mielenkiintoisista asioista on innovaatiojournalismia par excellence.Tuula Teerikin kehotti toimittajia: “Tehkää enemmän juttuja sellaisista asioista, jotka kiinnostavat teitä itseänne!”

Mutta eivätkö nuo itse asiassa ole jo toimittajana olemisen perusedellytyksiä?

Tuli sitten vain mieleeni, että mutkistammeko me asioita liikaa puhumalla innovaatiojournalismista. Tutkija Maria Lassila-Merisalo muistutti innokidetilaisuudessa pitämässään puheenvuorossa, että “innovaatio” on yksi nauretuimmista sanoista toimittajien keskuudessa. Samaa olen itsekin todennut aiemmissa innovaatiopostauksissani. Että jos liika innovaatiokohkaus sitten vain karkottaa suurimman osan toimittajista kauas pois?

No, en nyt sentään ole seuraa lakkauttamassa, semminkin kun sen puitteissa pääsee tapaamaan erittäin mielenkiintoisia ihmisiä mielenkiintoisissa paikoissa, kuten vaikkapa Fjord Kitchenissä (Jyrki Alkion postaus tapahtumasta täällä, aion itsekin siitä kirjoittaa vielä kunhan nyt kerkiän). Näkisinkin asian oikeastaan toisin päin: niin kauan kuin toimittajat ilkkuvat innovaatioille, niin kauan niistä täytyy puhua ja pitää esillä. Yhdistys pyrkii myös muistuttamaan, että journalismin arvoista elämää löytyy myös vakiintuneiden rakenteiden ulkopuolelta. Kuten startup-maailmasta.

Innovaatiokidekilpailu puolestaan on väline, joka osaltaan pyrkii madaltamaan kynnystä: käytännössä ihan miltä tahansa elämän osa-alueelta voi kirjoittaa juttuja innovatiivisesti, uudesta näkökulmasta oivaltaen.

Siinä vaiheessa kun innovaatioista kirjoittaminen on toimittajakunnan mielestä luontevaa ja normaalia ja itsestään selvää, siinä vaiheessa yhdistyksen tehtävän voi katsoa olevan täytetty.

Siihen saattaa kulua jonkin verran aikaa. 😉

 

P.S. Blogini lukijatilastot kertovat karua kieltään: niitä blogauksia, joiden otsikoissa on sana “innovaatio”, on luettu suhteessa vähiten eikä linkkejä ole juurikaan jaettu eteenpäin sosiaalisessa mediassa…

 

"Ihmisillä on oikeus tietää, mihin heidän verorahansa menevät" (Tuula Teeri innovaatiojournalismista)

Vähän innovaatiopropagandaa, olkaapa hyvät! 🙂

Mielestäni Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri puhuu viisaita. Innovaatiojournalismi on siksikin tärkeää, että ihmiset tietävät, mihin heidän verorahansa ovat menneet. Sillä verorahoillahan suuri osa innovaatiotyöstä rahoitetaan.

Toisekseen: innovaatioita ei tehdä (pelkästään) rahan vuoksi. Vaan siksi, että ne tekevät elämästämme helpompaa ja parempaa. Siksikin niistä pitää tehdä juttuja ja uutisia.

Linkitettäköön tähän myös lisää perusteluja innovaatiojournalismin puolesta: http://www.vimeo.com/20025827 (Innovaatiojournalismin seura Finjon pj, toimittaja Carl-Gustav Lindén)

Vaan kun useiden toimittajien asenteet ovat lähes luddiittitasoa, niin laadukas innovaatiojournalismi on liian harvoin nähtävää ja kuultavaa herkkua. Ei kai sitä voi kirjoittaa innovaatioista ja “edistyksestä”, jos niitä ei edes halua ymmärtää…Sitä paitsi: eikös änkyrän rooli ollut varattu ihan muille tahoille, toimittajien piti olla niitä uteliaita uudisraivaajia?

Mulla on tässä oma lehmä vahvasti ojassa, minut valittiin Finjon hallitukseen kuukausi takaperin ja vaikutan seurassa nyt sihteerinä. Beware! 🙂