Tabloid – kohti syvällisempää uutisjournalismia?

Ensikosketus tabloid-Hesariin: ihan ensimmäiseksi huomio kiinnittyi siihen, että kannen täyttävä mainos näyttää tabloid-koossa, jos mahdollista, vielä hölmömmältä kuin broadsheetissa. Kyse on sentään uutislehdestä, nyt sitä ensinäkemältä luulee tarttuvansa johonkin ilmaisjakeluläystäkkeeseen.

Eri osiot ovat ensin hukassa ja sivun laidoille taitetut pikkumainokset tunkevat näkökenttään väkisin. Broadsheetissä oli jo oppinut jättämään ne huomiotta. Uusi otsikkofontti näyttää jostain syystä ainakin minun silmääni hiukan vanhanaikaiselta. Epäilemättä tottumiskysymys, ei tuomita vielä.

Toisella selailukerralla kuvio alkaa jo hahmottua paremmin: lehdestä puuttuvat pikkusäläuutiset melkein kokonaan. Siis ne STT:ltä kopipeistatut eilispäivän sähkeuutiset, joissa kerrotaan rattijuopoista ja puukotuksista. Saman huomion oli tehnyt myös Ylen Pressiklubi-ohjelman toimitus Facebook-sivullaan: Pressiklubin mukaan Uutiset- ja Kotimaa-osiossa oli ensimmäisenä tabloid-päivänä 13 pitkää juttua ja 2 sähkettä. Kuukautta aiemmin (11.12.) pitkiä juttuja oli ollut 13 ja sähkeitä peräti 12.

Kolmannella selailukerralla huomio kiinnittyy esimerkiksi aukeamalla A12-A13 olevaan juttuun (HS Raportti) Tuomarit vievät, lautamiehet vikisevät. Omaa hankintaa oleva laadukas, taustoittava juttu, joka on taitettu omalle aukeamalleen, ilman mainoksia ja pikkusälää. Tällaisia on tottunut näkemään lähinnä sunnuntailehden D-osiossa. 

Olisiko siis niin, että paperille painettu, nopeasti vanheneva sähkesälä on siirtymässä sinne minne se kuuluukin: verkon uutisvirtaan? 

Muuttuuko paperi-Hesari pikkuhiljaa taustoittavaksi ja syventäväksi uutislehdeksi, jollaista moni tuntuu kaipaavan jatkuvasti päivittyvän nettiuutismaailman rinnalle? Ainakin tämän ensimmäisen numeron perusteella tabloid-koko sopii raporttityyppiselle kerronnalle aika kivasti.

Vielä kun ilmestymistiheyttä supistettaisiin (aika harva ehtii päivittäin lukea tuhdin taustoittavan lukupaketin…), niin paperilehden kuolema olisi ehkä hiukan kauempana. 

 

– Luulisi, että ainakaan resursseista taustoittavien juttujen teko ei ole kiinni: lehdessähän on ihan valtavan suuri toimitus! (Koko toimitus esitellään lehden välissä tulleen Kuinkas tämä toimii? –liitteen sivuilla.)

Advertisements

Laadukasta journalismia?

Nimekkäät suomalaiset toimittajat perustivat pitkien juttujen palvelun”, uutisoitiin juuri (varoitus: linkki vie hs.fi:hin). Long Play julkaisee Facebook-ryhmänsä kuvauksen mukaan ”perusteellista tutkivaa journalismia, hyvin kirjoitettuja reportaaseja ja kiinnostavia henkilökuvia”.

HS.fi:n uutisen kirvoittamassa keskustelussa esitetään toki kriittisiäkin äänenpainoja mm. Long Playn toimittajien oletetusta ”vihervasemmistolaisesta” maailmankuvasta, mutta enimmäkseen kommentaattorit ovat innoissaan: vihdoinkin laatua, syvällisyyttä, jotain muuta kuin ääliömäistä klikkienkalastelujournalismia.

Laatua.

Viime syksynä silmiini sattui useampiakin kirjoituksia aiheesta journalismi ja laatu (esimerkiksi Kari Kuukan blogissa ja Suomen Kuvalehdessä), mutta tyhjentävää vastausta siihen, mitä laatu oikeastaan on, ei oikein ole esitetty. 

Siitä lienemme yhtä mieltä, että asenteelliset tai asiavirheitä sisältävät jutut eivät ole eivät ole hyvää journalismia. Kehnosti ulkomaisista julkaisuista käännetyt oho-tyyppiset uutiset eivät ole hyvää journalismia. Kohdetta kritiikittömästi ihastelevat henkilökuvajutut eivät ole hyvää journalismia. Mielestäni myöskään täysin yhdentekevistä aiheista (esim. televisiosarjojen tapahtumista) tehdyt jutut eivät ole hyvää journalismia, vaikka ne sinänsä näppärästi tehtyjä olisivatkin.

Mutta onko laatu longplaymaista pitkään haudutettua tavaraa, pitkiä moniäänisiä taustoittavia juttuja. Vai jotain muuta? Facebookissa sattui silmääni eräänkin toimittajan avaus, jossa oltiin hiukan pahoillaan siitä, että usein vain pitkät ja taustoittavat jutut mielletään laadukkaaksi journalismiksi. Että eikö nopeakin tiedonvälitys voi olla laadukasta?

Voi tietenkin. Hyvää journalismia voi esiintyä lyhyessä ja pitkässä muodossa, sähköisenä tai painettuna. Juttutyypistä ja välineestä riippumatta laadukkaalla journalismilla on universaaleja tunnusmerkkejä:

       otsikko vastaa sisältöä

       faktat ovat kohdillaan

       eri näkökulmat otettu huomioon; ei kärjistäen, vaan toisiaan täydentäen

       juttu asetettu kontekstiin; ei tyydytä kauhistelemaan ja repimään kohuja, vaan perustellaan, miksi aihe on nyt tärkeä

       aihe ylipäätään on relevantti; mielenkiintoisen ja merkittävän uutisen saa aikaan vaikkapa perunasta, mutta se on perusteltava lukijoille, ks. edellinen kohta (en ole ensimmäistäkään perustelua kuullut sille, miksi otsikot tyrkyttävät minulle juttuja jostakin kardashianista)

       kieli on huolellista ja selkeää, pilkut ovat paikoillaan

       lähteet ja viittaukset ovat esillä (nettiuutisissa toimivat linkit)

       mahdolliset korjaukset ja täydennykset on merkitty selkeästi (nettiuutisissa)

 

Paitsi että eivätkös nämä ole ihan tavallisen journalismin tunnusmerkkejä…? 

 

P.S. Long Playsta myöhemmin, palvelu aukeaa 16. tammikuuta osoitteessa longplay.fi.

 

 

Halutaanko se journalismi pelastaa vai huuhdotaanko viemäristä alas?

”Maksumuuri ei pelasta lehdistöä”, siteerasi Uusi Suomi tutkija Merja Myllylahtea.

Ei tässä mitään pelastettavaa taida edes olla. Kulunut syksy on tarjonnut meille aikamoisia mediasirkushuveja, muistatte Enkeli-Elisat, Nazisin taistelut (Johanna Vehkoon mainio Storify-kooste Maikkarin uutisten surullisesta uutispäivästä täällä) ja Helsingin Sanomien tekaistut haastateltavat, muiden muassa. Näyttäisi siltä, että media tekee sen ihan itse, lakaisee maton alle viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

Mediakriittinen tuttavapiirini on ottanut tilanteesta ilon irti. Nykymedian rappiosta on kirjoitettu lukuisia blogauksia ja kolumneja ja sosiaalisessa mediassa liikkuu harva se päivä kuvakaappauksia median mokista, kirjoitusvirheistä älyttömiin aihevalintoihin.

Toimittajaystäviäni ottaa päähän. Moni heistä on viime aikoina avautunut Facebook-statuksissaan, että tämä ei ole enää reilua. Toimittajatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, virheille nauraminen jättää varjoonsa ne jutut, jotka on tehty hyvin ja huolella. Niin, ja sitä paitsi ennenkin on tehty virheitä. ”[H]yvien medioiden journalismi on tänään parempaa kuin se on ollut koskaan aikaisemmin”, toteaa Hesarin Mikael Pentikäinen Huonoja uutisia -pamfletissa (josta tarkoitus kirjoittaa myöhemmin).

Mutta koskaan aikaisemmin meillä ei ole myöskään ollut sosiaalista mediaa, jota Tuomo Pietiläinen kutsuu viidenneksi valtiomahdiksi HS.fi:n kolumnissaan (varoitus, kuluttaa ilmaista lukuoikeutta!). Sosiaalinen media on ennennäkemättömän nopea ja armoton väline, joka tekee toimittajan työn läpinäkyväksi ja osoittaa pienimmätkin rikkeet nopeammin kuin toimituksen oikolukemista harrastava jäsen ehtii ne korjata.

Apua.

Toimittajaparka on aika yksin. Kuinka monella mediatyöläisellä (tai no, puhun ennen kaikkea uutistyöläisistä) on oikeasti aikaa tuplatsekata juttunsa faktojen oikeellisuudesta oikeinkirjoitukseen? Kuinka toimittaja voi olla varma, että sähköpostitse haastateltu loistava lähde todella on oikeasti olemassa? Ja kuitenkin joku ehtii julkaista juttunsa muutamaa minuuttia aiemmin ja vie skuupin nimiinsä… Ja sitten vielä joku kehtaa ottaa kuvakaappauksen verkkoon ensin päässeestä versiosta, johon oli jäänyt lorem ipsum kuvatekstiksi. Ei käy kateeksi.

Minusta tuntuu, että vaikka toimitukset ovat pikkuhiljaa lämmenneet sosiaaliselle medialle ja Twitterissä alkaa olla suomalaisiakin toimittajia tungokseksi asti, toimituksissa ei silti olla loppuun asti ymmärretty, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse. Kun se ei ole Facebook ja Twitter. Se on uudenlainen toimintakulttuuri.

Toimitusten kohdalla uusi toimintakulttuuri tarkoittaa toimittajan roolin muutosta.

Toimittaja ei ole enää tiedon portinvartija, joka valikoi suurelle yleisölle näkymättömästä tietovirrasta relevantin aineksen ja jalostaa siitä juttuja massoille. Toimittaja on ennemminkin fasilitoija (onko tälle hyvää suomennosta?) tai projektipäällikkö, joka niin ikään valikoi virrasta relevantin aineksen, mutta avoimesti, sillä tietovirta on käytännössä jokaisen internetyhteyden omaavan henkilön saatavilla.

Koko jutunteon painopisteen pitäisi muuttua lopputuloksesta eli valmiista jutusta itse jutunteon prosessiin: prosessin vaiheet pitäisi saada näkyville ja toimittajilla tulisi olla mahdollisuus hyödyntää myös lukijakunnan osaamista esimerkiksi astroturffauksen paljastamiseksi. – Onhan toki nytkin lukijoilla mahdollisuus vaikuttaa. Jälkikäteen kommenttiosiossa. Siellä on hyvä sitten jälkiviisastella, että toimittaja ei tuotakaan yksityiskohtaa saanut oikein. Minkälainen juttu olisikaan syntynyt, jos lukijat olisivat päässeet jo jutunteon prosessiin mukaan ja olisivat voineet osoittaa tarkennusta kaipaavat kohdat? Lukijajoukosta löytyy taatusti useita, jotka tietävät juuri käsillä olevasta uutisesta enemmän kuin toimittaja, tai jotka voivat huomauttaa, että ”tuo juttu kiersi sosiaalisessa mediassa jo kaksi viikkoa sitten”.

Toimittajien pitäisi ymmärtää, että me lukijat, kriittisetkin, olemme oikeasti samalla puolella. Meitä kaikkia kiinnostaa totuus. Me haluamme realistisen, kiihkottoman ja liioittelemattoman kuvan maailman tapahtumista, ja uskon toimitusten tähän pyrkivänkin. Mutta nykyisellä toimintakulttuurilla se ei onnistu.

Se, että lukijat ovat niin kiinnostuneita siitä, mitä lehteen painetaan tai netissä julkaistaan, osoittaa, että etabloituneella medialla on vielä merkitystä. Siitä pitäisi olla ylpeä ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään. 

P.S. Vaikka blogissa on välillä ollut hiljaista, Facebookissa päivystää hieman ahkerammin Merkintöjä mediasta -ryhmä (korjaan: -sivu). 🙂

 

 

Objektiivisesta journalismista läpinäkyvään journalismiin #2011mvv

Markkinointiviestinnän viikko oli ja meni, enkä ehtinyt kuin yhteen paneelikeskusteluun. Se oli sarjassamme “pakko nähdä”, aiheena “Sosiaalisen median käyttö journalistisessa työssä” ja keskustelemassa toimittajat Jussi Pullinen Hesarista, Maija Paikkala STT-Lehtikuvasta, Teemu Karenius MTV3:lta (terveisiä vain ala-asteen luokkakaverille!) ja osa-aikafree Jani Timonen. – Olen nimittäin juuri menossa kouluttamaan samaisesta aiheesta, joten ideoita sitten piti lähteä hakemaan.

Toimittajat olivat kovin samanseuraisia: kaikki käyttivät sosiaalisen median välineitä, joku vähän ahkerammin, joku vähän vähemmän. Kaikki pitivät sosiaalista mediaa hyvänä toimittajan työkaluna, joskin pelisäännöt ja toimintatavat ovat vielä hioutumatta. Ja niin edelleen, ei mitään uutta, ainakaan somea työkseen seuraavalle.

Sen sijaan Jani Timosella oli muutama ajatushelmi, joita jäin aidosti miettimään.

Sosiaalinen media sallii toimittajien jälleen erikoistua

Silloin joskus ennenvanhaan kun ei toimittajilla ollut niin kiire, heillä oli aikaa erikoistua, useimmiten oman kiinnostuksen mukaan. Nykyään erikoistuminen on harvinaista – ainakin uutistoimituksissa – ja toimittajat ovat muuttuneet yleistoimittajiksi, jotka pystyvät raapaisemaan jutun aiheesta kuin aiheesta. Periaatteessa kai tehokasta, mutta jälki on sitten kovin rosoista ja epätäsmällistä. Ylilyöntejä ja virhetulkintoja sattuu päivittäin.

Sosiaalisen median kanavissa toimittajan on mahdollista kerätä joukko seurattavia, jotka puhuvat toimittajaa kiinnostavasta asiasta, oli se sitten luomuruoka, brittiautot tai eurokriisi. Kustannustehokkaasti, nopeasti, helposti. Aihe voi olla kuinka rajattu tahansa, mutta kokoamalla vaikkapa Twitteriin itselleen listan seurattavista brittiautofaneista pääsee aikamoisen lähdekirjaston äärelle, ja pikku hiljaa näkemys aiheesta alkaa syventyä.

Sosiaalinen media tekee journalistisesta prosessista läpinäkyvän

Objektiivisia uutisia ei ole olemassakaan, vaikka se onkin huolella hellitty myytti. “Minuun ei mikään vaikuta”, ylpeilee tähtitoimittaja. Yeah, right. Tiedämme, ettei se ole totta. Vaikutumme ja vaikutamme itse muihin joka ikinen päivä.

Timonen totesi, että crowdsourcing ja muut yleisön osallistamistavat yleistyvät tulevaisuudessa ja se tietysti herättää kysymyksen tästä objektiivisuudesta. Timonen heitti, että voitaisiinko jo vihdoin lakata puhumasta objektiivisesta journalismista, jota ei siis ole, ja ruveta sen sijaan puhumaan läpinäkyvästä journalismista.

Siis että toimittajat voisivat myöntää ja tuoda esille ne tahot, jotka ovat juttuun vaikuttuneet. Sosiaalisen median työkalut antavat tähän oivat mahdollisuuden, kuka tahansa pystyy seuraamaan ja jäljittämään jutun lähteitä.

Erinomainen ajatus.

***

Muutama muu huomio:

STT:n Paikkala totesi, ettei Twitter ole ainakaan hänelle tuonut hyötyjä, “siellä ei ainakaan meille (kotimaantoimittajille) ole vielä oikein mitään sisältöä”. Entäpä jos asetelman kääntäisi toisin päin: voisivatko kotimaantoimittajat ja vastaavat ruveta tuottamaan sisältöä itse, palvelemaan lukijoitaan tällä tavalla? Kun ensin antaa, sitä rupeaa sitten saamaankin…

Toinen huomio: keskustelussa käytiin läpi näitä uutistapahtumia, joissa Twitterin (ja FB:n) rooli uutislähteenä on ollut merkittävä: Libyan kansannousu, Japanin maanjäristys-tsunami-ydinkatastrofi sekä kotimaisista mm. Sellon ampumatragedia. Moni keskustelijoista totesi, että heille oli suunnaton hyöty some-työkaluista ja omista verkostoistaan näissä uutistapahtumissa.

Jussi Pullinen (muistaakseni) totesi mielestäni viisaasti: ei riitä, että katastrofin hetkellä klikkaa Twitterin auki. Ei sieltä silloin mitään löydy. Omat verkostot on rakennettava huolellisesti ennen kuin voi edes kuvitella pääsevänsä uutisten lähteille.

Sosiaalisessa mediassa henkilökohtainen suhde on kaikki kaikessa. Myös toimittajille.

 

 

 

Olivia sorsastaa!

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan “co-creators”, miten tuon nyt suomentaisi… Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa – ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

  • Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
  • Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa – huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
  • Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää “mikroblogia” eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
  • Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen “uutta juuri nyt” -tyyppinen katsaus.
  • Sivustolla ei pääse keskustelemaan “vapaasti”, eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena “uutisdeskinä”, jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille – ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. 😉

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen – tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

 

 

 

Journalismin myyteistä

Tämä Pekka Pekkalan kolumni hs.fi:ssä on nyt liian herkullinen huomiotta jätettäväksi, joten kommentoidaanpa nyt näitä journalismin “myyttejä”.

Lukuohje: myytti ja myytinmurtaja ovat kolumnista, kommentit omiani.

 

Myytti: Sanomalehtien levikkien lasku johtuu journalismin laadun heikkenemisestä. Jos tehtäisiin parempia juttuja, lehtien levikkilasku pysähtyisi.

Myytinmurtaja: Suomalaiset lukevat internetin ansiosta uutisia enemmän kuin koskaan. Eikö niitäkin pitäisi lukea vähemmän, jos laatu on niin huonoa? Voiko olla niin, että kuluttajat pitävät paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia?

– Kommentti: Sanomalehteen painettu uutinen maksaa. Internet-uutinen on ilmainen. Siksi nettiuutisia luetaan paljon, ei se sen kummempaa ole. Ja joukko, joka pitää paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia, on vielä (valitettavasti) erittäin pieni.

Lehtien levikin lasku on monisyisempi juttu, eikä internet ole ihan syytön siihen. Tässä pitäisi nyt kiinnittää enemmän tuohon laatuun huomiota. Mikä tekee journalismista laadukasta?

 

Myytti: Väen väheneminen toimituksissa on heikentänyt journalismin laatua ja sunnuntaisivutkin ovat muuttuneet ajankohtaisosastosta lukemistoksi.

Myytinmurtaja: Lehtien sivumäärä on vähentynyt ja kuvien käyttö lisääntynyt. Voisiko olla niin, että lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen? Ja voiko luennoitsija mainita jonkin toisen alan, jossa tietotekniikka ja automaatio ei ole tehostanut työntekoa ja korvannut ihmisiä?

– Kommentti: Nyt menee määrä ja laatu sekaisin. Heikentynyt journalistinen laatu vs. lehteen tarvitaan vähemmän juttuja…? Jokin tässä logiikassa ei nyt täsmää. Resurssipula heikentää laatua, olen sen omakohtaisesti saanut / joutunut todistamaan päivittäisessä toimitustyössä. Entä miksi ylipäätään lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen?

Ja mitä tuo automatisaatio tähän liittyy? Kone pystyy tekemään jo urheilun tulosuutisia ja pörssiuutisia. Sehän on mainio asia! Toimittajat tekevät kuitenkin virheitä, kone on täsmällinen ja nopea, toimittajaresursseja vapautuu tekemään oikeita juttuja. 

 

Myytti: Journalismi on nykyään huonoa ja pinnallista. Ennen kaikki oli paremmin. Jossain hämärässä menneisyydessä on ihana aika, jolloin lehtiä kustantavat yritykset eivät välittäneet voitoista ja sivut olivat täynnä pitkiä, analyyttisiä ja asiantuntevia juttuja; niitä, joissa virkkeet tuntuivat kestävän iäisyyden ja joita kirjoittajilla oli aikaa viimeistellä toimituksen rauhallisessa sekä turvallisessa ilmapiirissä ilman pörssiyhtiön paineita.

Myytinmurtaja: Voisiko luennoitsija näyttää esimerkkijuttuja siitä, miten journalismi oli parempaa vaikkapa 80-luvun Hesarissa? Tai voisimmeko käydä yhdessä läpi esimerkiksi 70-luvun Ylen lähetyksiä ja oppia niistä laadukkaampaa journalismia?

– Kommentti: Tuo nyt on kohtuullisen ilkeää joskin oikeutettua piikittelyä 70-lukulaista yleisradiojournalismia kohtaan. Omalta opiskeluajaltani en muista yhtäkään luennoitsijaa, joka olisi väittänyt, että ennen oli kaikki paremmin. Journalismi kehittyy, eikä 80- tai 50-luvun journalismia voi automaattisesti pitää parempana, tietenkään. 

Se, mikä ennen oli paremmin, oli aika. Ennen sähköisiä välineitä ja julkaisujärjestelmiä toimittajilla oli aikaa ihan toisella tapaa. Sen on pakko ollut vaikuttaa tietynlaiseen journalismin syvyyteen. Ehkä. Tämä on nyt tosin vähän mutua.

 

Myytti: Ulkomaalaiset laatumediat kuten The Guardian, BBC, New York Times sekä uudet verkkojulkaisut ProPublica ja Politico ovat asiantuntevia ja analyyttisiä. Tämä johtuu siitä, että niitä eivät kustanna ahneet pörssiyhtiöt ja kallispalkkaiset pomot.

Myytinmurtaja: Osa näistä medioista on tehnyt täysin samanlaisia leikkauksia henkilöstöön kuin kaupallisetkin toimijat. Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Minkä takia luennoitsija ei pidä esimerkiksi ProPublican pomolle maksettavaa puolen miljoonan dollarin palkkaa suurena? Ja New York Times on pörssiyhtiö, jossa päätösvaltaa käyttää yksi perhe.

– Kommentti: Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Erittäin hyvä kysymys, joka kyllä vaatisi vähän enemmän paneutumista, tyyliin BBC ennen ja BBC jälkeen.

 

Myytti: Kaikki tiedotusvälineet on perustettu tukemaan demokratiaa ja sivistystä, erityisesti julkisen palvelun yleisradioyhtiöt ja muut voittoa tavoittelemattomat mediat.

Myytinmurtaja: Helsingin Sanomat perustettiin 30 vuotta ennen itsenäistymistä edistämään suomalaista kulttuuria. Yle perustettiin vasta 10 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Mitä t&
auml;mä kertoo luennoitsijan mielestä yksityisen ja julkisen palvelun median erosta?

– Tuo ei kerro mielestäni mitään julkisen ja yksityisen median eroista. Painokone on vain satuttu keksimään ennen radiolähettimiä. Minulla ei myöskään ole kokemusta siitä, että luennoitsijat pitäisivät Yleisradiota automaattisesti parempana kuin kaupallista mediaa.

En ole ihan täysin varma, mitä tai ketä vastaan tässä kolumnissa piikitellään, Yleisradiota vai pölyistä yliopistomaailmaa, mutta minusta tämä kuulostaa hiukan väkinäiseltä sanomalehtien puolustelemiselta. 

 

Viestintäihmisillä on hauskempaa #elonmerkki

Journalismi ja viestintä ovat kolikon kaksi eri puolta. Molempien on tarkoitus puhutella ihmistä, lukijaa, kuluttajaa, vain näkökulma on eri. Motiivi on loppujen lopuksi sama: tarkoitus on myydä. Yritys myy tuotettaan tai palveluaan, journalisti näkemystään maailmasta. Keinotkin ovat yllättävän samanlaiset: tarinat purevat. 

Tai näin ainakin olen kuvitellut.

Olen istunut niin journalismiseminaareissa kuin viestintäseminaareissakin, kuten tämänpäiväisessä Elonmerkissä. Seminaari kuin seminaari näyttää ulkoisesti melko lailla samalta, mutta tunnelma vaihtelee. 

Journalismiseminaarissa tunnelma on yleensä huolestunut ja synkkä: media on kriisissä, netti murentaa tulopohjaa ja lukijat kaikkoavat. Seminaari keskittyy erittelemään syitä: miten tähän nyt on jouduttu. Pääpuhuja saattaa kertoa paikallislehden kokeilusta, jossa lukijoita on osallistettu ja joka on mennyt aika kivasti.

Viestintäseminaarin tunnelma on toinen. Toki synkkiä pilviä on viestitätaivaallakin: sosiaalinen media on jotakin, jota perustiedottaja ei nyt vaan vieläkään ihan tajua. Mutta viestintäväki tulee seminaariin, jotta se saisi vaikuttua.

Elonmerkissä kuultiin useampikin puheenvuoro, josta jäi päällimmäiseksi “vau”. Fjordin Christian Lindholm puhui sympaattisesti ja sydämellä intohimosta. Paneelikeskustelussa Yleisradion Atte Jääskeläinen puhui vakuuttavasti uutisdesignista. Aalto-yliopiston yli-innovaatioaktivisti Anssi Tuulenmäki sai strategisen innovaatiotyön kuulostamaan niin yksinkertaiselta ja innostavalta, että sitä on pakko kokeilla kotona. “Tee eri asioita kuin muut tai tee samoja asioita mutta eri tavalla kuin muut.

Ja sitten vielä Rovion Peter Vesterbacka, Mr. Mighty Eagle.Twitteristä bongattua: Röyhkeä. Supermenestyjä. Nero. Ylpeä. Mielipiteitä jakava, mutta yhtä kaikki: vaikuttava. Vaikka tämän päivän design-teema ei aina omaan maailmaan iskenytkään, tapahtumasta jäi hyvä pohjavire. 

Kuka nostattaisi tunnelmaa journalistileirissä? Ovatko kaikki journalismin edelläkävijät ja idolit edelleen watergatelaisia? 

 

Erittäin rankasti kärjistäen: viestintäihmisillä on hauskempaa kuin toimittajilla. Viestintä ja journalismi eivät ole kolikon kääntöpuolia vaan kaksi eri kolikkoa.

Jotain tekemistä on toki rahallakin: mukavasti pärjäävän yrityksen viestintäosastolla on todennäköisesti moninkertaiset resurssit verrattuna keskiverotoimitukseen. Pitäisikö tilanteen olla toisinpäin?