Median moraalipaniikki – vai hiljainen hyväksyntä?

Perussuomalaisista päivää. Tällä viikolla meillä on tarjolla hurjan hauska ironinen satiiri, jossa ehdotetaan hihamerkkejä erilaisille vähemmistöryhmille.

Ei mennyt vitsi läpi mediassa: Turun Sanomat teki blogauksesta laajasti siteeratun jutun, jonka seurauksena perussuomalaisten eduskuntaryhmä päätyi esittämään, että satiirin kirjoittaja, eduskunta-avustaja Helena Eronen, saisi mieluiten pakata kimpsunsa ja lähteä.

“Naurettava ylilyönti, eikö media tunnista satiiria? Ihmeellinen moraalipaniikki, sehän oli vitsi”, ihmetellään uutissivustojen kommenttipalstoilla ja blogeissa.

Olin aluksi itsekin vähän tympiintynyt, pakkoko tuollaisesta kehnosta kirjoituksesta on kohua vääntää. Erosen kirjoitus ei mielestäni ole oikein onnistunut, mutta kyllä siitä juuri ja juuri tunnistaa, että kieli poskessa se on ainakin yritetty kirjoittaa.

Mutta ehkä sittenkin.

Perussuomalaiset nousivat vuosi sitten eduskuntavaaleissa Suomen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Heillä on nyt valtaa (joskin luopuivat siihen liittyvästä vastuusta). Ja se tarkoittaa, että heidän sanomisillaan ja tekemisillään on painoarvoa. Heitä kuunnellaan.

Tämän moni persupoliitikko ja poliitikon avustaja tuntuu unohtaneen. Kun ennen saattoi hihitellä pikkutuhmille rasistisille vitseille pienen porukan kesken, nyt hyvän maun rajoja hipovia blogikirjoituksia ja Facebook-statuksia ahmivat ja nostavat lööppeihin myös media ja muiden puolueiden poliitikot.

Se ei ole “ajojahtia” tai pyrkimystä rajoittaa sananvapautta, se on normaalia median toimintaa.

Eiköhän vain Alexander Stubbin taannoista paskakommenttia taivasteltu oikein olan takaa. Tai muistatteko nuoren Piia-Noora Kaupin, joka tuoreena kokoomuspoliitikkona laukoi Nyt-liitteessä näkemyksiään oikeudenmukaisuudesta. Kyllä siitäkin kunnon kohu saatiin aikaiseksi.

Suomalaisen demokratian luonteeseen kuuluu, että poliitikkojen sanomiset ovat suurennuslasin alla. Koska he ovat vallankäyttäjiä. Ja niin pitää ollakin.

Nimittäin jos Erosen tuherrus olisi jätetty vaille suurempaa huomiota, se olisi ollut hiljaisen hyväksymisen merkki. “Eihän se nyt kauhean fiksu juttu ollut, mutta meillä on sananvapaus ja kaikki saavat sanoa, mitä haluavat.” Seuraava kirjoitus (Erosen tai kenen tahansa muun) olisikin sitten ollut pikkuisen uskaliaampi. Ja ajan kuluessa kehitys todennäköisesti johtaisi siihen, että rasistisesta ja uhkaavasta kielenkäytöstä tulisi yleisesti hyväksyttävä tapa puhua – sananvapauden nimissä.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin myös vastuu sanomisistaan. Jos julkisesti jotain väittää, sitten pitää olla myös valmis seisomaan sen takana, ei lyödä leikiksi. Sananvapauden käyttäminen julkisessa keskustelussa edellyttää yksinkertaisesti hyviä käytöstapoja. 

Persut ja muut untuvikkopoliitikot oppivat käyttämään valtaansa ja sananvapauttaan ilmeisesti vain kantapään kautta, yrityksen ja erehdyksen kautta. Siksi median pitää olla valppaana ja mieluummin sitten nostattaa “moraalipaniikkia” kuin olla ihan hiljaa. Mielestäni on tärkeää keskustella siitä, mitä oikein sopii sanoa julkisesti ja mitkä asiat kannattaa jättää sinne kaveriporukan saunailtaan.

Sitä paitsi on niitä “kohuja” nostatettu paljon typerämmistäkin asioista.

 

*edit*: Muutama typo + perussuomalaisten vaalimenestys vuoden 2011 vaaleissa. 🙂

Ja vielä P.S. Keskustelu jatkuu myös blogin FB-ryhmässä.

Advertisements

Tarvitsemme tutkivaa blogijournalismia

Viime viikkoina ilmassa on ollut melko paljon, etten sanoisi runsaasti, vihaa.

Norjassa tapahtui käsityskyvyn ylittävä joukkomurha, ja kun oltiin muutama päivä toivuttu järkytyksestä, alkoi vihainen tykitys, niin medioiden keskustelupalstoilla kuin blogeissakin. Esimerkiksi tähän tyyliin: http://jalkijupinaa.blogspot.com/2011/08/eduskunnan-hallintovaliokunnan.html versus http://rahmispossu.net/2011/08/01/mista-anders-b-breivikin-viha-kumpusi/ Miten voivatkaan asenteet ja ajatukset olla näin kaukana toisistaan!

Blogeissa ja keskustelupalstoilla kukkii yhä hurjemmaksi käyvä salaliittoromantiikka: omista ja yhteiskunnan ongelmista syytetään milloin maahanmuuttajien, milloin ”vihervasemmistofeministien”, milloin suomenruotsalaisten salaliittoa. Nykyisin tuntuu olevan ihan normaalia ja sallittua ilmoittaa vihaavansa jotakin tai pelotella ja lietsoa epävarmuutta. Osansa saa myös media. Jotkut vihaiset blogaajat syyttävät mediaa (etenkin Hesaria ja Yleä) aivopesusta tai jonkin osapuolen ajojahdista tai mustamaalauksesta.

Jotkut blogaajista ovat sanankäyttäjinä erittäin taitavia. Taitava retorikko osaa tulkita muiden sanomisia, tekemisiä ja tilastoja omalle asialleen edullisesti ja sanoillaan kääntää mustan valkoiseksi saaden näin lukijansa uskomaan melkein mihin vain. Vasta-argumentit on helppo syrjäyttää naiiveina, ylimielisinä tai yksinkertaisesti väärinä.

Palstoille on levittäytynyt ihan toisenlainen maailma kuin mitä lehtien sivuilta saamme lukea. Eikä näitä virtuaalitodellisuuksia ole yhtä tai kahta, niitä on lukemattomia.
Blogosfääri ja keskustelupalstat eivät ole enää marginaali-ilmiöitä Suomessakaan. Yhteiskunnallisia ja poliittisia kirjoittajia on yhä enemmän. Nämä eivät kuitenkaan näy mediassa juuri muuten kuin yksittäisinä viittauksina (esim. rikosuutisoinnin yhteydessä jos blogaajaa epäillään vaikkapa kunnianloukkauksesta) tai rankkoina yleistyksinä tyyliin ”nettikansa tuomitsee…”, ”nettikansa raivostui…”

Mielestäni tarvetta olisi jonkinlaiselle tutkivalle blogijournalismille, tai blogeihin ja keskustelupalstoihin erikoistuneille toimittajille. Sellaisille, jotka etsivät voimakkaita mielipiteitä ja vastakkaisia äänenpainoja blogosfääristä ja purkavat niiden merkitystä ja retoriikkaa. Kaivelevat teksteistä eri näkökulmia, liioiteltuja tai vääristyneitä argumentteja ja luovasti tulkittuja tilastotietoja. Kyseenalaistavat. Nostavat puheenaiheita.

Mediassa näkyvä totuus on oikea totuus yhä harvemmalle. Moni kokee mediat ja toimittajat ylimieliseksi valehtelijoiksi koska kokevat, että heitä ei kuunnella ja jos kuunnellaankin, niin ainakin siteerataan väärin ja asiayhteydestä irrottaen. Lehteen painettu tai telkkarissa sanottu menettää merkityksensä, paljon mielekkäämpää on pönkittää omaa todellisuutta verkossa samanmielisten kanssa.

En tarkoita, että jokainen maailmanlopun ufokultista saarnaava blogaaja pitäisi ottaa toimituksissa seurantaan. Tärkeimmät pinnalla olevat aiheet ja kirjoittajat selviävät esimerkiksi seuraamalla hetken aikaa keskeisiä keskustelupalstoja esimerkiksi medioiden nettisivuilla tai Suomi24-foorumilla.

Jos tämänhetkinen vihakylläinen keskustelu saa velloa pinnan alla, se ei voi olla vaikuttamatta ihmisten asenteisiin. Jos media ignoroi (onko tälle jokin hyvä suomenkielinen vastine?) tämän kehityksen, se syö mielestäni pidemmän päälle myös median uskottavuutta.

 

Nerokasta, Taloussanomat!

Ruoka muuttui myrkyksi“, kertoo tämänpäiväinen Talouselämän nettiuutinen.

Tuollaiset otsikot eivät jaksa enää kauheasti hätkäyttää. Nimittäin ruoasta on totisesti puhuttu tänä keväänä. Etenkin lisäainekeskustelu on vellonut vilkkaana ja kuluttajat ovat alkaneet oikeasti tehdä valintoja ruokakaupan hyllyillä. Tämä näkyy esimerkiksi luomun reipastuneena kysyntänä.

Yksi keskustelun käynnistäjistä on varmasti ollut viime syksynä ilmestynyt “kohukirja”, Mats-Eric Nilssonin Aitoa ruokaa, mutta aihe ei jäänyt vain hetkelliseksi ilmiöksi. Keskustelu on jatkunut koko kevään ja, pakko myöntää, suuri ansio keskustelun ylläpidosta kuuluu Taloussanomille.

Muistatko esimerkiksi nämä otsikot:

Helsinki lopettaa lisäainekalapuikkojen syöttämisen kouluissa

Syötetäänkö lapsellesi koulussa roskaa?

Tiedätkö syöväsi tolkuttomasti lisäaineita?

Miksi meille syötetään tällaista roskaa?

Kohukirja paljastaa: Näin ruokateollisuus vedättää

Inhoan Taloussanomien provosoivaa, ylilyövää ja toisinaan suorastaan törkeää otsikointitapaa. Enkä aina nyt ole vakuuttunut “uutisten” sisällöistäkään, aika usein repäisevällä otsikolla tehdään tikusta asiaa.

Mutta puheenaiheiden kehittämisessä ja niiden ruokkimisessa kyseinen media on suorastaan haka. He ovat selvästi oivaltaneet, että pyörittämällä sitkeästi samoja asioita viikosta toiseen aihe alkaa ottaa tuulta alleen. Kun sitten saadaan muutkin mediat kiinnostumaan aiheesta, avot, julkinen keskustelu voi hyvin ja kukkeasti.

Toinen kestoaihe Talsassa on asuminen. Ja työ. “Katso, kuinka asuntosi arvo putoaa” -tyyppistä tavaraa tulee vastaan kiitettävän (<– ironiaa) usein.

Syöminen, asuminen ja työ ovat erinomaisen tärkeitä perusasioita, joita sietääkin pitää esillä ja kaivella epäkohtia. Tämä on kuluttajan (ja viime kädessä koko yhteiskunnan) palvelemista.

Mutta voisiko joku media ottaa asiakseen nostattaa ja ruokkia sellaisia puheenaiheita, jotka ovat niin ikään tärkeitä mutta jäävät isompien aiheiden jalkoihin?

Aloittaa voisi vaikkapa päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuvasta kiusaamisesta. Esimerkiksi.