Halutaanko se journalismi pelastaa vai huuhdotaanko viemäristä alas?

”Maksumuuri ei pelasta lehdistöä”, siteerasi Uusi Suomi tutkija Merja Myllylahtea.

Ei tässä mitään pelastettavaa taida edes olla. Kulunut syksy on tarjonnut meille aikamoisia mediasirkushuveja, muistatte Enkeli-Elisat, Nazisin taistelut (Johanna Vehkoon mainio Storify-kooste Maikkarin uutisten surullisesta uutispäivästä täällä) ja Helsingin Sanomien tekaistut haastateltavat, muiden muassa. Näyttäisi siltä, että media tekee sen ihan itse, lakaisee maton alle viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

Mediakriittinen tuttavapiirini on ottanut tilanteesta ilon irti. Nykymedian rappiosta on kirjoitettu lukuisia blogauksia ja kolumneja ja sosiaalisessa mediassa liikkuu harva se päivä kuvakaappauksia median mokista, kirjoitusvirheistä älyttömiin aihevalintoihin.

Toimittajaystäviäni ottaa päähän. Moni heistä on viime aikoina avautunut Facebook-statuksissaan, että tämä ei ole enää reilua. Toimittajatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, virheille nauraminen jättää varjoonsa ne jutut, jotka on tehty hyvin ja huolella. Niin, ja sitä paitsi ennenkin on tehty virheitä. ”[H]yvien medioiden journalismi on tänään parempaa kuin se on ollut koskaan aikaisemmin”, toteaa Hesarin Mikael Pentikäinen Huonoja uutisia -pamfletissa (josta tarkoitus kirjoittaa myöhemmin).

Mutta koskaan aikaisemmin meillä ei ole myöskään ollut sosiaalista mediaa, jota Tuomo Pietiläinen kutsuu viidenneksi valtiomahdiksi HS.fi:n kolumnissaan (varoitus, kuluttaa ilmaista lukuoikeutta!). Sosiaalinen media on ennennäkemättömän nopea ja armoton väline, joka tekee toimittajan työn läpinäkyväksi ja osoittaa pienimmätkin rikkeet nopeammin kuin toimituksen oikolukemista harrastava jäsen ehtii ne korjata.

Apua.

Toimittajaparka on aika yksin. Kuinka monella mediatyöläisellä (tai no, puhun ennen kaikkea uutistyöläisistä) on oikeasti aikaa tuplatsekata juttunsa faktojen oikeellisuudesta oikeinkirjoitukseen? Kuinka toimittaja voi olla varma, että sähköpostitse haastateltu loistava lähde todella on oikeasti olemassa? Ja kuitenkin joku ehtii julkaista juttunsa muutamaa minuuttia aiemmin ja vie skuupin nimiinsä… Ja sitten vielä joku kehtaa ottaa kuvakaappauksen verkkoon ensin päässeestä versiosta, johon oli jäänyt lorem ipsum kuvatekstiksi. Ei käy kateeksi.

Minusta tuntuu, että vaikka toimitukset ovat pikkuhiljaa lämmenneet sosiaaliselle medialle ja Twitterissä alkaa olla suomalaisiakin toimittajia tungokseksi asti, toimituksissa ei silti olla loppuun asti ymmärretty, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse. Kun se ei ole Facebook ja Twitter. Se on uudenlainen toimintakulttuuri.

Toimitusten kohdalla uusi toimintakulttuuri tarkoittaa toimittajan roolin muutosta.

Toimittaja ei ole enää tiedon portinvartija, joka valikoi suurelle yleisölle näkymättömästä tietovirrasta relevantin aineksen ja jalostaa siitä juttuja massoille. Toimittaja on ennemminkin fasilitoija (onko tälle hyvää suomennosta?) tai projektipäällikkö, joka niin ikään valikoi virrasta relevantin aineksen, mutta avoimesti, sillä tietovirta on käytännössä jokaisen internetyhteyden omaavan henkilön saatavilla.

Koko jutunteon painopisteen pitäisi muuttua lopputuloksesta eli valmiista jutusta itse jutunteon prosessiin: prosessin vaiheet pitäisi saada näkyville ja toimittajilla tulisi olla mahdollisuus hyödyntää myös lukijakunnan osaamista esimerkiksi astroturffauksen paljastamiseksi. – Onhan toki nytkin lukijoilla mahdollisuus vaikuttaa. Jälkikäteen kommenttiosiossa. Siellä on hyvä sitten jälkiviisastella, että toimittaja ei tuotakaan yksityiskohtaa saanut oikein. Minkälainen juttu olisikaan syntynyt, jos lukijat olisivat päässeet jo jutunteon prosessiin mukaan ja olisivat voineet osoittaa tarkennusta kaipaavat kohdat? Lukijajoukosta löytyy taatusti useita, jotka tietävät juuri käsillä olevasta uutisesta enemmän kuin toimittaja, tai jotka voivat huomauttaa, että ”tuo juttu kiersi sosiaalisessa mediassa jo kaksi viikkoa sitten”.

Toimittajien pitäisi ymmärtää, että me lukijat, kriittisetkin, olemme oikeasti samalla puolella. Meitä kaikkia kiinnostaa totuus. Me haluamme realistisen, kiihkottoman ja liioittelemattoman kuvan maailman tapahtumista, ja uskon toimitusten tähän pyrkivänkin. Mutta nykyisellä toimintakulttuurilla se ei onnistu.

Se, että lukijat ovat niin kiinnostuneita siitä, mitä lehteen painetaan tai netissä julkaistaan, osoittaa, että etabloituneella medialla on vielä merkitystä. Siitä pitäisi olla ylpeä ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään. 

P.S. Vaikka blogissa on välillä ollut hiljaista, Facebookissa päivystää hieman ahkerammin Merkintöjä mediasta -ryhmä (korjaan: -sivu). 🙂

 

 

Advertisements

Olivia sorsastaa!

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan “co-creators”, miten tuon nyt suomentaisi… Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa – ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

  • Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
  • Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa – huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
  • Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää “mikroblogia” eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
  • Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen “uutta juuri nyt” -tyyppinen katsaus.
  • Sivustolla ei pääse keskustelemaan “vapaasti”, eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena “uutisdeskinä”, jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille – ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. 😉

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen – tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

 

 

 

Journalismin myyteistä

Tämä Pekka Pekkalan kolumni hs.fi:ssä on nyt liian herkullinen huomiotta jätettäväksi, joten kommentoidaanpa nyt näitä journalismin “myyttejä”.

Lukuohje: myytti ja myytinmurtaja ovat kolumnista, kommentit omiani.

 

Myytti: Sanomalehtien levikkien lasku johtuu journalismin laadun heikkenemisestä. Jos tehtäisiin parempia juttuja, lehtien levikkilasku pysähtyisi.

Myytinmurtaja: Suomalaiset lukevat internetin ansiosta uutisia enemmän kuin koskaan. Eikö niitäkin pitäisi lukea vähemmän, jos laatu on niin huonoa? Voiko olla niin, että kuluttajat pitävät paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia?

– Kommentti: Sanomalehteen painettu uutinen maksaa. Internet-uutinen on ilmainen. Siksi nettiuutisia luetaan paljon, ei se sen kummempaa ole. Ja joukko, joka pitää paperia kömpelönä ja kalliina tapana lukea uutisia, on vielä (valitettavasti) erittäin pieni.

Lehtien levikin lasku on monisyisempi juttu, eikä internet ole ihan syytön siihen. Tässä pitäisi nyt kiinnittää enemmän tuohon laatuun huomiota. Mikä tekee journalismista laadukasta?

 

Myytti: Väen väheneminen toimituksissa on heikentänyt journalismin laatua ja sunnuntaisivutkin ovat muuttuneet ajankohtaisosastosta lukemistoksi.

Myytinmurtaja: Lehtien sivumäärä on vähentynyt ja kuvien käyttö lisääntynyt. Voisiko olla niin, että lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen? Ja voiko luennoitsija mainita jonkin toisen alan, jossa tietotekniikka ja automaatio ei ole tehostanut työntekoa ja korvannut ihmisiä?

– Kommentti: Nyt menee määrä ja laatu sekaisin. Heikentynyt journalistinen laatu vs. lehteen tarvitaan vähemmän juttuja…? Jokin tässä logiikassa ei nyt täsmää. Resurssipula heikentää laatua, olen sen omakohtaisesti saanut / joutunut todistamaan päivittäisessä toimitustyössä. Entä miksi ylipäätään lehteen tarvitaan vähemmän juttuja kuin ennen?

Ja mitä tuo automatisaatio tähän liittyy? Kone pystyy tekemään jo urheilun tulosuutisia ja pörssiuutisia. Sehän on mainio asia! Toimittajat tekevät kuitenkin virheitä, kone on täsmällinen ja nopea, toimittajaresursseja vapautuu tekemään oikeita juttuja. 

 

Myytti: Journalismi on nykyään huonoa ja pinnallista. Ennen kaikki oli paremmin. Jossain hämärässä menneisyydessä on ihana aika, jolloin lehtiä kustantavat yritykset eivät välittäneet voitoista ja sivut olivat täynnä pitkiä, analyyttisiä ja asiantuntevia juttuja; niitä, joissa virkkeet tuntuivat kestävän iäisyyden ja joita kirjoittajilla oli aikaa viimeistellä toimituksen rauhallisessa sekä turvallisessa ilmapiirissä ilman pörssiyhtiön paineita.

Myytinmurtaja: Voisiko luennoitsija näyttää esimerkkijuttuja siitä, miten journalismi oli parempaa vaikkapa 80-luvun Hesarissa? Tai voisimmeko käydä yhdessä läpi esimerkiksi 70-luvun Ylen lähetyksiä ja oppia niistä laadukkaampaa journalismia?

– Kommentti: Tuo nyt on kohtuullisen ilkeää joskin oikeutettua piikittelyä 70-lukulaista yleisradiojournalismia kohtaan. Omalta opiskeluajaltani en muista yhtäkään luennoitsijaa, joka olisi väittänyt, että ennen oli kaikki paremmin. Journalismi kehittyy, eikä 80- tai 50-luvun journalismia voi automaattisesti pitää parempana, tietenkään. 

Se, mikä ennen oli paremmin, oli aika. Ennen sähköisiä välineitä ja julkaisujärjestelmiä toimittajilla oli aikaa ihan toisella tapaa. Sen on pakko ollut vaikuttaa tietynlaiseen journalismin syvyyteen. Ehkä. Tämä on nyt tosin vähän mutua.

 

Myytti: Ulkomaalaiset laatumediat kuten The Guardian, BBC, New York Times sekä uudet verkkojulkaisut ProPublica ja Politico ovat asiantuntevia ja analyyttisiä. Tämä johtuu siitä, että niitä eivät kustanna ahneet pörssiyhtiöt ja kallispalkkaiset pomot.

Myytinmurtaja: Osa näistä medioista on tehnyt täysin samanlaisia leikkauksia henkilöstöön kuin kaupallisetkin toimijat. Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Minkä takia luennoitsija ei pidä esimerkiksi ProPublican pomolle maksettavaa puolen miljoonan dollarin palkkaa suurena? Ja New York Times on pörssiyhtiö, jossa päätösvaltaa käyttää yksi perhe.

– Kommentti: Miksi se ei ole vaikuttanut niiden laatuun samalla tavalla? Erittäin hyvä kysymys, joka kyllä vaatisi vähän enemmän paneutumista, tyyliin BBC ennen ja BBC jälkeen.

 

Myytti: Kaikki tiedotusvälineet on perustettu tukemaan demokratiaa ja sivistystä, erityisesti julkisen palvelun yleisradioyhtiöt ja muut voittoa tavoittelemattomat mediat.

Myytinmurtaja: Helsingin Sanomat perustettiin 30 vuotta ennen itsenäistymistä edistämään suomalaista kulttuuria. Yle perustettiin vasta 10 vuotta itsenäistymisen jälkeen. Mitä t&
auml;mä kertoo luennoitsijan mielestä yksityisen ja julkisen palvelun median erosta?

– Tuo ei kerro mielestäni mitään julkisen ja yksityisen median eroista. Painokone on vain satuttu keksimään ennen radiolähettimiä. Minulla ei myöskään ole kokemusta siitä, että luennoitsijat pitäisivät Yleisradiota automaattisesti parempana kuin kaupallista mediaa.

En ole ihan täysin varma, mitä tai ketä vastaan tässä kolumnissa piikitellään, Yleisradiota vai pölyistä yliopistomaailmaa, mutta minusta tämä kuulostaa hiukan väkinäiseltä sanomalehtien puolustelemiselta. 

 

Intohimojen tärkeydestä #elonmerkki

“‘Bring me wow!’ on meille hyvin yleinen briiffi”, digitaalisten palveluiden guru, Fjordin Christian Lindholm sanoo. 

Wow on intohimoa. Edelläkävijyyttä, näkemystä. Kun käyttäjä kokee wow-elämyksen, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Wow’sta tulee standardi, jokin, jota ihaillaan ja johon kaikkia seuraajia verrataan. Ajatellaan vaikka taulutietokonetta. Ensimmäisenä mieleen tulee iPad, eikö vain? 

Intohimo tuottaa “sydänbisnestä”, tuotteita tai palveluita, joita ihmiset rakastavat, jotka menevät suoraan sydämeen. Lindholm mainitsee nimeltä esimerkiksi Dropboxin ja Evernoten.

Intohimo on kuitenkin yksinkertaisuutta. Muuten käyttäjä ei luo tuotteeseen tai palveluun suhdetta. Suhde voi olla yllättäväkin: 60% Roomba-robotti-imurin omistajista on antanut imurilleen nimen.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole yksinkertaista. “On erittäin vaikeaa kirjoittaa vähän sanoja”, Lindholm jatkaa.

Intohimot ja yksinkertaisuus – paljon asiaa, vaikuttavuutta, mahdollisimman vähin sanoin.

Pätee kaikkeen viestintään.

Pätee myös journalismiin.

Journalismi on parhaimmillaan sanataidetta, jossa näkyy toimittajan intohimo. 

Wow-journalismia, joka jää vaivaamaan mieleen.

Minulle tulee tältä istumalta mieleen kolme suomalaistoimittajaa, joiden jutuissa näkyy jonkinlainen intohimo; joiden juttujen muotoa ja sisältöä olen ihaillut: Helsingin Sanomien Ilkka Malmberg, entinen Talouselämän päätoimittaja Pekka Seppänen sekä nykyinen Anna-lehden vt. päätoimittaja, Hanna Jensen.

Pitäisi oikeastaan tutkia heidän tekemien juttujen rakennetta ja käsittelytapaa. Sieltä voisi etsiä “täydellisen jutun” reseptiä.

 

Arvonlisävero voisi siistiä mediakenttää

Kyllä nyt käy parku läpi mediakentän: hallituksen lehdistölle kaavailema arvonlisävero tulee ja tappaa!

Viimeksi tänään (23.8.) Helsingin Sanomien mielipidesivulla Viestinnän Keskusliiton toimitusjohtaja Valtteri Niiranen valitti (€), että “[v]eronkorotus johtaa kansalaisten lisääntyvään eriarvoisuuteen ja heikentää kotimaisten lehtitalojen mahdollisuuksia pärjätä kovassa kansainvälisessä kilpailussa. Tulemme näkemään lehtikuolemia ja työpaikkojen menetyksiä.

Muutaman päivän takainen Keskisuomalaisen pääkirjoitus on naiiviudessaan tietysti omaa luokkaansa. 

Internetin sosiaalisissa medioissa, kuten Facebookissa, blogeissa ja pienryhmäsivustoilla, kukkii monenlaiset äärinäkemykset ja virheelliset tiedot. Jos suomalaiset siirtyvät sanomalehtien ja laadukkaiden uutislähetysten parista näiden usein amerikkalaisten suuryhtiöiden bisnestämien palvelujen pariin, yhteiskunnallinen epävakaus kasvaa. 

On selvää, että lehtitalot pelkäävät. Ei ole helppoa: paha sosiaalinen media vie uutiset ja lukijat ja paha sosialidemokraatti vie viivan alle kertyvät tulot ja lopulta tappaa. Vaikka suomalainen sivistys ja oppineisuus ja osaaminen on sanomalehtien ansiota. Ainakin lehtien itsensä mielestä. (Varmasti sillä on ollut merkityksensä, en sitä kiellä.)

Mietitäänpä hetki.

Suomessa ilmestyy ihan tolkuton määrä sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, joskin levikit ovat hitaassa mutta vakaassa laskussa ja lukemiseen käytetty aikakin vähenee vuosi vuodelta. Sanomalehtien väestöön suhteutetulla kokonaislevikillä mitattuna olemme maailmantilastossa kolmantena.

Olisiko meillä varaa luopua joistakin lehdistä? Tulisimmeko toimeen, jos reilun 3000 aikakauslehden sijaan ilmestyisikin 2500? Tai lähes 200 sanomalehden sijaan muutamia kymmeniä vähemmän? Onko oikeasti järkeä, että marginaalisella kielialueella ilmestyy näin monta lehteä – onko lehtien nimekemäärä arvo itsessään?

Voisivatko lehtikuolemat parantaa jäljelle jäävien lehtien laatua? Voisivatko vähenevät paperilehtitilaukset saada mediatalot oikeasti kehittämään verkkojulkaisujaan?

 

(Sitä paitsi tärkein lehti, jolla tällä hetkellä on oikeasti laajaa merkitystä suomalaisten sivistämisessä ja älyllisessä haastamisessa, on Aku Ankka. 😉 )

 

P.S. Torstaina 25.8. (joka on muuten syntymäpäiväni) on luvassa blogauspläjäys: päivän aikana minä ja 13 muuta bisnes- ja viestintäblogaajaa kirjoitamme kukin vähintään seitsemän blogausta Elonmerkistä, viestinnän ammattilaistapahtumasta. Blogauksista kootaan sitten kirja. Jännittää.

 

Miten suhtautua tiedotusvälineeseen, joka ei viitsi oikolukea edes otsikoita?

110603_al_fail3
110603_hs_fail
110603_te_fail
110603_il_fail

Valpas blogini lukija otti yhteyttä. Häntä nyppivät online-uutissivustoilla yhä yleisemmät kirjoitusvirheet, joita löytyy nykyisin päivittäin ja ihan otsikkotasolta.

Yllä maistiaisia tämänpäiväisestä (3.6.) online-uutistarjonnasta. Lukijani on oikeassa. Ihan hirveän pitkää aikaa ei tarvinnut etsiskellä virheitä viliseviä otsikoita. Leipätekstejä en edes viitsinyt lähteä tarkistelemaan – kirjoitusvirheet ovat netissä arkipäivää ja yhä harvempi niistä jaksaa hermostua. Moni kielinatsikin on jo luovuttanut.

Laitetaanpa vielä tämäkin, vaikka alkuperäisestä en valitettavasti ehtinyt napata kuvakaappausta. Iltasanomat uutisoi 19.5. jutun otsikolla “Herra Ylppö: Kansa Kauppatorille juhlistamaan Arki Kaurismäkeä!” Juttu ehti olla virheellisellä otsikolla pari päivää, ennen kuin joku sen hoksasi korjata. Alkuperäinen otsikko näkyy kuitenkin jutun urlissa:

110519_is_fail

Erehtyminen ja kirjoitusvirheet ovat toki inhimillisiä. Mutta olisiko se liikaa vaadittu, että edes otsikot oikoluettaisiin ennen julkaisua? Jotenkin on, hmm, kiusallista, että ihan vakavastikin otettavien medioiden sivustoilla otsikot ovat mitä sattuu.

Kyse on julkaisun uskottavuudesta.

 

Lisäys 13.6.:

Pakko vielä lisätä tämä pätkä kun sattui silmiin. Sattui, kirjaimellisesti. Näin lyhyeen sähkeeseen on saatu mahtumaan aika monta virhettä. Otsikko menettelee, mutta muuten oikoluku on jäänyt pahasti kesken.

110613_hs_fail

Osaava toimitussihteeri olisi korjannut ainakin pahimmat puutteet:

“Lapinlahden päiväkodin ehec-tartunnan on todettu olevan eri kantaa kuin Saksan epidemiassa. Tulos varmistui Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella alkuillasta. Päiväkodissa ei ole toistaiseksi todettu uusia tartuntoja.

Helsinkiläisestä päiväkodista löytyi ehec-tartunta viime viikon torstaina. Tartunnan saanut oli pieni lapsi. Kaikkiaan xx (lukumäärä) lapselta otettiin näytteet.

Tähän mennessä 12 näytettä on varmistunut negatiiviseksi, Helsingin kaupungin infektiolääkäri Laura Pakarinen sanoo. Neljästä myöhemmin otetusta näytteestä tuloksia ei ole vielä saatu.”

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?

 

 

Medialla on suuri vastuu asenneilmaston muutoksessa. Vai onko?

Olipa varsin viihdyttävä ilta eilen. Istuin 1700 ihmisen joukossa Finlandia-talossa kuuntelemassa AaltoES:n järjestämää Suomi hyvinvoinnin jälkeen -paneelia, jossa “maamme vaikutusvaltaisimmat talousvaikuttajat” juttelivat enemmän ja vähemmän viisaita yrittäjyydestä, kansantaloudesta ja sen sellaisista tärkeistä asioista. Risto Siilasmaa teki vaikutuksen rauhallisella ja analyyttisella esiintymisellään, Nalle Wahlroos puolestaan oli joukon showmies, hyvässä ja pahassa. Eat.fi:n perustaja Tina Aspiala haastoi konkarit ja näpäytti mm. Wahlroosia aika herkullisesti.

Ihan hirveän syvälle konkretiaan ei puolitoistatuntisen keskustelun aikana päästy, mutta lopussa panelistit saivat antaa neuvoja tai pyyntöjä niin poliitikoille, opiskelijoille kuin median edustajillekin. Miten Suomessa voitaisiin tukea kasvuyrittäjyyttä ja helpottaa yrittämisen edellytyksiä?

Toki melkein jokainen toivoi verohelpotuksia ja vähemmän byrokratiaa pienille yrityksille, mutta erityisen vahvana nousi esille asenneilmasto ja sitä ylläpitävä ja uusintava koneisto (heh, tulipas akateeminen lause). Siis ennen kaikkea media. Muutamia panelistien huomioita:

  • Heti, kun joku menestyy, häneen liitetään mediassa negatiivinen etuliite öky-. Ökyrikkaat asuvat ökytaloissa, ajavat ökyautolla ja törsäävät rahaa kaikenmoisiin ökyhuvituksiin. Ökyily on yksinomaan tuomittavaa ja paheksuttavaa. Menestys ja menestyjä ovat liian harvoin käytettyjä termejä mediassa.
  • Tina Aspiala totesi, että Yhdysvalloissa kyllä uutisoidaan suomalaisista start-upeista, sellaisistakin, jotka täällä kotimaassa ovat tuntemattomia. Suomalaisen median uutiskynnyksen start-up ylittää useimmiten vasta sitten, kun toimittaja on sattunut lukemaan siitä New York Timesista. Aspiala ihmetteli, mikseivät suomalaistoimittajat halua uutisoida asioista ensimmäisenä? Eikö olisi journalistisestikin paljon tyydyttävämpää, jos voisi todeta “Hey, I scooped New York Times!” Suomalaistoimittaja ei uskalla kirjoittaa aloittelevasta yrityksestä, koska “jos se ei menestykään, näytän tyhmältä jos olen kirjoittanut siitä jutun”. 
  • Microtaskin Ville Miettinen totesi, että suomalaiset (talous)toimittajat saisivat ottaa oppia suomalaisista urheilutoimittajista. Urheilutoimittajien pääasiallinen tehtävä on hehkuttaa ja fanittaa suomalaisurheilijoita – siitäkin huolimatta, että menestys ei suinkaan ole taattu. Mikseivät taloustoimittajat hehkuta suomalaisosaamista?
  • Tapahtuman Twitter-virrassa joku kyseli, eivätkö start-upit ja kasvuyritykset osaa pitää itsestään meteliä. Eiväthän toimittajat pysty ihan kaikkea koko ajan seuraamaan, joten pr-työlle ja tätä kautta medianäkyvyydelle on tarvetta. No, vastaanpa kysyjälle tässä ja nyt: erään kotimaisen talousjulkaisun toimittajan mukaan start-upin on lähes mahdotonta saada julkisuutta, ellei a) taustalla ole todella nimekkäitä tekijöitä (esim. Ollila hallituksessa); b) yrityksen liikevaihto (tai muut tunnusluvut) ole poikkeuksellisen suurta; c) yrityksellä ole “suurten vaikeuksien kautta voittoon” -tarinaa. Toimittajien aika ei kerta kaikkiaan riitä start-up-skenen seuraamiseen, analyysiin tai raportointiin. Ainoa, joka tätä tekee, on Arcticstartup.

Media ei sitä mieluusti myönnä, mutta sillä on valtava valta – ja vastuu – asenneilmaston muokkaamisessa. Jos media kertoo meille ökyuutisillaan, että menestyminen on pahasta, me uskomme sen. Jos konkurssin tehnyttä yrittäjää paheksutaan ja moititaan, me saamme lukea moittivia ja moralisoivia kirjoituksia hänen virheistään. Ja jos yrittäjä kehtaa yrittää uudelleen, hänen yrityksensä tuomitaan alkumetreillä epäonnistuneeksi. “Eikö se vielä kerrasta oppinut?” Jos suomalaisyritys sitten oletuksista huolimatta menestyy maailmalla ja siitä kirjoitetaan ja hehkutetaan ulkomaisissa julkaisuissa, sitten suomalaistoimittaja herää, kirjoittaa jutun menestyjästä – ja muistaa seuraavassa jutussaan lisätä sen öky-etuliitteen. (Juu, kärjistän, mutta silti. 😉

Ja sitten tulee se vasta-argumentti: “Ei suomalaismedia voi ryhtyä harrastamaan asianajojournalismia.” Eli siis edistämään (kasvu)yrittäjien asiaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston viestinnän professorin Hannu Niemisen mielestä on väärin, jos journalismilla pyritään esimerkiksi edistämään kansallista kilpailukykyä, tuottavuutta ja tehokkuutta. Hänen mukaansa journalismin tulisi kilpailukyvyn edistämisen sijaan edistää “hyvää elämää”, sosiaalista ja kulttuurista hyvinvointia. (Ks. blogaukseni viime lokakuulta.)

Mutta onko se asianajojournalismia, jos start-upeista ja kasvuyrittäjistä kirjoitettaisiin enemmän juttuja?

Ei tietenkään. Eihän kukaan sitä tarkoita, että juttujen pitäisi olla pelkästään myötäsukaisia ja positiivisia. Samalla logiikalla pitäisi lopettaa kirjoittaminen vaikkapa politiikasta. Esimerkiksi kun pääministerin lausunnot pääsevät harva se päivä lehtien sivuille, niin eikö se silloin käytännössä ole pääministerin asian ajamista? Häh?

 

 

Edit: Jos jäi tapahtuma väliin, niin oheisen linkin takaa voi katsella show’n kokonaisuudessaan: http://www.vimeo.com/21342571