Onko Helsingin Sanomilla tulevaisuutta?

Hesarin Pentikäinen sai sitten potkut.

Maanantain mediauutinen pisti toimitusten päivälistat uusiksi, Pentikäisen luottamuspulaa pohdittiin suorissa keskusteluohjelmissa (katsottavissa kesäkuun loppuun saakka) ja blogaajat ehättivät jo pohtia syitä ja seurauksia monelta kantilta. Sen verran tavatonta ja harvinaista on, että tuollaiselta pallilta joku todella potkitaan pois.

Pentikäinen on toisaalta ollut muutosjohtaja. Hän on vienyt läpi isoja uudistuksia: muutos broadsheetistä tabloidiin, nettiuutisille maksumuuri jne.  Eikös muutosjohtajalle normaalistikin anneta kenkää, kun ns. likainen työ on tehty?

Toisaalta Hesarin levikki on parissa vuodessa tullut alas lähes 45 000 kappaletta, mikä ei ilahduttane hallituksen poikia, jotka kuitenkin, Herlin etunenässä, edustavat perinteistä teollisuutta. Paperikone tai journalismi – ihan sama, tulosta pitää tulla. (Oman pohdinnan aihe on, onko tämä järkevää. Ei.)

”Miksi Pentikäinen sai kenkää”-spekuloinnin sijaan olisi kuitenkin mielenkiintoisempaa pohtia, mitä seuraavaksi.  Mitä Sanoma ja sen hallitus Hesarilta oikein haluavat?

Lienee selvää, että noita paperilehden menettämiä kymmeniätuhansia lukijoita ei enää saada takaisin. Ainakaan printtiversioon. Toivottavasti Sanoman hallituskin sen tajuaa. Kuinka pitkään on siis järkevää ylläpitää nykyisenmuotoista, seitsemänpäiväistä lehteä, joka on täytetty edellispäivän sähkeuutisilla? (Anteeksi kärjistys, mutta siltä sanomalehdet mielestäni näyttävät, ei Hesari ole poikkeus.)

 

Vaihtoehtoja:

–       Hesari siirtyy seitsemänpäiväisestä 2-3 kertaa viikossa ilmestyväksi taustoittavaksi julkaisuksi

  • Lehdessä on osaavia toimittajia; miksei heille annettaisi mahdollisuutta työstää aiheita hieman pidempään ja tehdä laajempia näkökulmajuttuja? Perussähkeuutiset löytyvät verkosta.

–       Aikakauslehtimäinen lifestyle-materiaali jätetään pois ja keskitytään olemaan uutisjulkaisu

  • Nyt lehti yrittää miellyttää kaikkea, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia. Hesarissa on kyllä kivoja ruokaohjeita, ei siinä mitään, mutta olisiko nyt aika keskittyä olennaiseen: analyyttiseen uutisjournalismiin, jolla on paljon vähemmän (kotimaisia) kilpailijoita kuin lifestylemedialla?

–       Painopiste verkkoon: verkkolehdestä tehdään ensisijainen julkaisukanava

  • Tämän pitäisi olla jo itsestään selvää. Miksi odottaa skuupin julkaisua huomiseen, kun sen voisi – ja se pitäisi – julkistaa nyt? Verkon julkaisumahdollisuuksia interaktiivisine infografiikoineen käytetään vielä varsin vaatimattomasti hyväksi.

–       Paperilehti lakkautetaan kokonaan kestämättömäksi käyvän paino- ja jakelukustannusten ja vähenevän tilaajamäärän luoman epäsuhdan vuoksi

  • Ei tällä vuosikymmenellä

 

Sillä jos mitään ei tehdä, lehden lukijamäärä jatkaa laskuaan, päätoimittaja toisensa jälkeen pistetään pihalle, toimitus kutistuu ja Helsingin Sanomien laatujournalismia ja uskottavuutta huokuvasta brändistä (tiedän, joku voi olla perustellusti toistakin mieltä), kulttuuri-instituutiosta, on jäljellä enää muisto. En pidä sitä toivottavana, jos kohta mediakentällä näkisin kernaasti enemmän Hesaria haastavia laatutoimijoita.

Riikka Venäläisellä ei vt. vastaavana päätoimittajana liene hirveästi mahdollisuuksia alkaa tehdä suurempia muutoksia. Hänen tehtävänään on ennen kaikkea varmistaa, että homma jatkuu niin kuin ennenkin ja lehti ilmestyy silloin kuin sen pitääkin. Harmi, sillä vaikka olenkin aiemmin häntä moittinut konservatiiviseksi, myöhäisemmissä yhteyksissä hän on osoittanut olevansa aikaansa seuraava ja Hesarin kehittämisestä erittäin innostunut uuden sukupolven toimittaja ja johtaja.

Mutta mistä uusi vastaava päätoimittaja, joka ottaisi vastuulleen todella rajuja uudistuksia?

***

Asiasta ihan toiseen: kuten laajasti on uutisoitu, Venäläinen on viisilapsisen uusperheen äiti, joka kutsuttiin töihin kesken vanhempainvapaan. Yle veti siitä hölmön ja ah, niin kliseisen otsikonkin. Mutta: millaisen kuvan tämä antaa nykyajan työelämästä? Ihan mahtavan! Siskot, meillä on toivoa! Lapset eivät ole este uralle! 🙂

 

Arvonlisävero voisi siistiä mediakenttää

Kyllä nyt käy parku läpi mediakentän: hallituksen lehdistölle kaavailema arvonlisävero tulee ja tappaa!

Viimeksi tänään (23.8.) Helsingin Sanomien mielipidesivulla Viestinnän Keskusliiton toimitusjohtaja Valtteri Niiranen valitti (€), että “[v]eronkorotus johtaa kansalaisten lisääntyvään eriarvoisuuteen ja heikentää kotimaisten lehtitalojen mahdollisuuksia pärjätä kovassa kansainvälisessä kilpailussa. Tulemme näkemään lehtikuolemia ja työpaikkojen menetyksiä.

Muutaman päivän takainen Keskisuomalaisen pääkirjoitus on naiiviudessaan tietysti omaa luokkaansa. 

Internetin sosiaalisissa medioissa, kuten Facebookissa, blogeissa ja pienryhmäsivustoilla, kukkii monenlaiset äärinäkemykset ja virheelliset tiedot. Jos suomalaiset siirtyvät sanomalehtien ja laadukkaiden uutislähetysten parista näiden usein amerikkalaisten suuryhtiöiden bisnestämien palvelujen pariin, yhteiskunnallinen epävakaus kasvaa. 

On selvää, että lehtitalot pelkäävät. Ei ole helppoa: paha sosiaalinen media vie uutiset ja lukijat ja paha sosialidemokraatti vie viivan alle kertyvät tulot ja lopulta tappaa. Vaikka suomalainen sivistys ja oppineisuus ja osaaminen on sanomalehtien ansiota. Ainakin lehtien itsensä mielestä. (Varmasti sillä on ollut merkityksensä, en sitä kiellä.)

Mietitäänpä hetki.

Suomessa ilmestyy ihan tolkuton määrä sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, joskin levikit ovat hitaassa mutta vakaassa laskussa ja lukemiseen käytetty aikakin vähenee vuosi vuodelta. Sanomalehtien väestöön suhteutetulla kokonaislevikillä mitattuna olemme maailmantilastossa kolmantena.

Olisiko meillä varaa luopua joistakin lehdistä? Tulisimmeko toimeen, jos reilun 3000 aikakauslehden sijaan ilmestyisikin 2500? Tai lähes 200 sanomalehden sijaan muutamia kymmeniä vähemmän? Onko oikeasti järkeä, että marginaalisella kielialueella ilmestyy näin monta lehteä – onko lehtien nimekemäärä arvo itsessään?

Voisivatko lehtikuolemat parantaa jäljelle jäävien lehtien laatua? Voisivatko vähenevät paperilehtitilaukset saada mediatalot oikeasti kehittämään verkkojulkaisujaan?

 

(Sitä paitsi tärkein lehti, jolla tällä hetkellä on oikeasti laajaa merkitystä suomalaisten sivistämisessä ja älyllisessä haastamisessa, on Aku Ankka. 😉 )

 

P.S. Torstaina 25.8. (joka on muuten syntymäpäiväni) on luvassa blogauspläjäys: päivän aikana minä ja 13 muuta bisnes- ja viestintäblogaajaa kirjoitamme kukin vähintään seitsemän blogausta Elonmerkistä, viestinnän ammattilaistapahtumasta. Blogauksista kootaan sitten kirja. Jännittää.

 

Media, joka kykenee synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, on tulevaisuuden menestyjä

Helsingin Sanomain Säätiön Uutisraivaaja-kilpailussa jatkoon päässeet julkistettiin hiljattain. Kymmenen mielenkiintoista ideaa saa jatkokehittelyyn pienen alkurahoituksen ja voittaja julistetaan syyskuussa. Ehdokkaisiin voi tutustua täällä. Onnea ja menestystä kaikille!

Myönnettäköön, että osallistuin itsekin. Oli kai lähinnä oikeus ja kohtuus, ettei ideani kantanut pidemmälle, sillä keksin sen vain paria päivää ennen deadlinea ja mietin perusteluja ja projektin nimeä kuumeisesti vielä varttia ennen kilpailun sulkeutumista. En päässyt yhteenkään järjestäjäorganisaation tarjoamaan etukäteistapahtumaan, en kysellyt mielipiteitä muilta saati tehnyt googletusta kummempaa taustatyötä.  Toisaalta, ellen olisi osallistunut, olisi se harmittanut suunnattomasti.

Avaudun nyt sitten jälkikäteen.

Ideani oli muuttaa toimittajan ja toimitusten työnkuva päälaelleen, luoda konsepti toimituskulttuuri 2.0:sta. Tausta-ajatukseni oli se, että toimittajat eivät ole enää tiedon välittäjiä ja suodattajia. Meillä kaikilla median kuluttajilla on pääsy lähestulkoon kaikkiin samoihin lähteisiin kuin toimittajillakin, kiitos internetin ja Wikileaksin kaltaisten palveluiden. Kun aikaisemmin tiedon kaivaminen, levittäminen ja jakaminen oli toimittajien yksinoikeus, sosiaalisen median erilaiset työkalut ovat tehneet niistä jokamiehen oikeuden. Tätä taustaa vasten nykyinen, suljettu toimituskulttuuri ja yksisuuntainen julkaiseminen ovat auttamattomasti vanhanaikaisia toimintamalleja.

Olen kuitenkin monesti painottanut, että toimittajia tarvitaan tulevaisuudessakin, ehkä enemmän kuin koskaan. Toimittajien rooli vain tulee muuttumaan. Näkisin, että toimittajista tulee tiedon välittäjien sijaan tiedon fasilitoijia (anteeksi, en keksi parempaa termiä).

Tämä vaatii myös ympäröivän toimituskulttuurin muutosta ja julkaisutoiminnan painopisteen siirtymisen yhä voimakkaammin verkkoon. Mallissani toimitustyö on avointa ja tapahtuisi pitkälle kunkin median julkisessa verkkoyhteisössä. Toimitusten päivittäistä työtä ohjaavat päivälistat (yksinkertaistettuna päivälista on kalenteri, johon on merkattu päivän tapahtumat; tiedotustilaisuudet, oikeuden istunnot ja sen sellaiset) olisivat julkisia ja kaikkien nähtävillä. Tekeillä olevat jutut olisivat niin ikään julkisia tiettyyn pisteeseen saakka (toimittaja voisi esim. kirjoitus- ja viimeistelytyönsä tehdä rauhassa). Toimittajat voisivat pyytää apua jonkin asian kaivelemisessa (mikrotyötä, vrt. esim. Digitalkoot), napata juttuvihjeitä, testata näkökulmia ja etsiä haastateltavia verkossa olevasta lukijayhteisöstä.

Koska työ tapahtuisi verkossa, myös online-julkaisujärjestelmiä pitäisi muuttaa vuorovaikutteisemmiksi. ”Lähetä uutiskuva”, ”kommentoi uutista” ja ”jaa Facebookissa” ovat varsin laimeaa yhteisöllistämistä, tällaiset vaikutuskeinot eivät jatkossa riitä. Toimituksilla pitäisi olla verkossa yhteisöjä, joihin kirjautumalla lukijat pääsisivät osallistumaan ja vaikuttamaan toimituksen työhön edellä kuvatulla tavalla. Ja tässä olisi myös mahdollisuus uudenlaiseen ansaintamalliin, eli yhteisön jäsenyys maksaisi tietyn summan kuukaudessa / vuodessa.

Esimerkiksi MTV3:n uutistoimituksella on Facebookissa varsin vahva läsnäolo. Nettitoimituksessa on erillinen FB-työvuoro, jonka aikana toimittaja herättelee ja ruokkii keskustelua päivän tapahtumista sekä myöskin kerää kommentteja tekeillä oleviin juttuihin. Maikkari on valinnut Facebookin (sillä siellä liikkuu jengiä), mutta se voisi hyvin perustaa vahvan yhteisön myös omille, varsin suosituille sivuilleen – ja saada näin omiin käsiinsä yhteisön hallinnan ja kehittämisen (jotka ovat nyt tietenkin Facebookin käsissä).

Väitän, että tulevaisuudessa ei menesty media, joka takoo eniten skuuppeja (joilla perinteisesti mediatalot ovat kilpailleet. Mutta lukijalle sillä ei ole juurikaan merkitystä, mistä hän juttunsa ensin lukee). Tulevaisuudessa menestyy se, joka onnistuu luomaan ympärilleen vahvan, sitoutuneen yhteisön.

Voi olla, että tämä oli turhan suurellinen hahmotelma Uutisraivaaja-konseptiin. Jatkoon päässeistä ideoista Uutispalvelu Huuhkaja sekä Faktat kuntoon ovat ehkä lähinnä omia ajatuksiani, joskin kompaktimpia ja hiotumpia. Siksi pidän peukkuja erityisesti näille kahdelle projektille!

Tarvitseeko uutisjournalismin olla voitollista liiketoimintaa?

Lähes jokainen blogikirjoitukseni on jollakin tapaa sivunnut uutisjournalismin tilaa. Useimmiten masentava johtopäätös on ollut, että huonolta näyttää.

Uutisia tehdään yhä vähemmän journalistisin perustein (siis käyttäen harkintaa ja journalistista osaamista: mikä aihe on uutisoimisen arvoinen, relevantti, ja mikä taas ei). Uutisia etenkin verkossa tehdään mainostajien ehdoilla.

(Netti)uutisten on saatava lukijoita. Siispä tehdään juttuja aiheista, joiden jo valmiiksi tiedetään kiinnostavan yleisöä. Vedetään sen verran överiksi, että otsikko houkuttelee klikkaamaan (oli aihe mikä tahansa, julkkiksen antava kaula-aukko tai asuntojen hinnat). Kun lukija on klikannut uutiseen ja “nähnyt” ylhäällä vilkkuvan bannerin, mainostaja on tyytyväinen ja maksaa mielihyvin mediatalolle saamastaan näkyvyydestä. Win-win. Mainostaja saa näkyvyyttä potentiaalisessa asiakaskunnassaan, mediatalo puolestaan rahaa, jolla maksaa juttuja lapioivien toimittajien palkat.

Tätä kehitystähän kritisoi “En klikkaa roskaotsikoita -helmikuu“, joka suunnattomaksi ilokseni on saanut yli 1500 osallistujaa ja kuuluvuutta mm. Ylen radioaalloilla (kuuntele ma 21.2. YleX, keskipäivällä! 😉

Facebook-kapinalla ei nyt kuitenkaan muuteta median arvoverkkoja tai toimitusten käytänteitä. Tarvitaan jotain muuta.

Toimitukset ovat käytännössä kusessa. Mediatalot eivät osaa myydä toimittajiensa journalistista osaamista eli juttuja, joten toiminta on rahoitettava mainoksilla (tai Ylen tapauksessa lupamaksuilla). Kehitys on kehittymässä siihen suuntaan, että mainostajilla on yhä suurempi vaikutus siihen, mitä uutisoidaan ja mistä uutisoidaan. Journalismi ei täytä ihanteitaan, vrt. Journalistin ohjeet, kohta 2: “Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

Mediataloissa on epäilemättä lukemattomia kehitystiimejä, jotka tälläkin hetkellä pohtivat kuumeisesti, miten toiminta rahoitetaan tulevaisuudessa. Toivoa pannaan sähköisille lukulaitteille, erilaisille mobiilisovelluksille, hyperlokaalille journalismille jne. No, onnea vain, journalismiin vakavasti suhtautuvana tietysti toivon, että viisasten kivi jostain löytyisi.

Mutta täytyykö uutisjournalismin oikeasti olla voitollista liiketoimintaa?

Kysymys on tietysti naiivi, kukaan ei harrasta journalismia puhtaasta hengen palosta. Mutta mietitäänpä kuitenkin hetki. Väitän, että uutisjournalismi kasvattaisi painoarvoaan, jos toimittajan ei tarvitsisi miettiä saako juttu nyt varmasti tarpeeksi lukijoita, ja hän voisi valita aiheensa ja käsittelytapansa merkityksellisyyden mukaan (joka on eri asia kuin kiinnostavuus; esim. politiikka sellaisenaan kiinnostaa harvoja, vaikka sillä on erittäin suuri yhteiskunnallinen merkitys; “tylsästäkin” aiheesta voi kuitenkin kirjoittaa kiinnostavasti).

Mainostajat eivät ehkä tykkäisi, joten mistä sitten rahat?

Voisiko jonkinlainen säätiömalli olla toimiva? Helsingin Sanomilla on jo oma säätiönsä, mutta jospa olisi lisäksi jonkinlainen Kulttuurirahaston kaltainen instanssi, joka rahoittaisi uutistoimituksia? (Meillähän on lehdistötuki, mutta se kattaa lähinnä vähemmistöille suunnatun julkaisutoiminnan). Tai sitten ne mediatalot, joilla on myös “viihdeuutistoimintaa”, voisivat entiseen tapaan – tai entistä kalliimmalla – rahastaa mainostajia (ja miksei lukijoitakin) ja ohjata osan näistä tuloista “vakavan uutistoimituksen” puolelle.

Viihde- ja aikakauslehtijournalismista en ole huolissani. Viihteen voittokulkua voinee perustella Amppareiden suosituimmilla otsikoilla. Ja viime syksynä Levikintarkastus uutisoi, että suomalaisnaiset lukevat keskimäärin kahdeksaa (!) aikakauslehteä. Suuri osa naistenlehdistä on kauniisti taitettuja tuotekatalogeja, joissa on kymmeniä sivuja mainoksia. Ainakin toistaiseksi mainoseurot ja lukijat pitävät tätä lajia tehokkaasti hengissä. Onneksi mukaan mahtuu myös esimerkiksi kulttuurijournalistisia helmiä.

Mutta mitä olette mieltä, onko ajatukseni täysin utopistinen vai voisiko se toimia?