Olivia sorsastaa!

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan “co-creators”, miten tuon nyt suomentaisi… Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa – ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

  • Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
  • Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa – huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
  • Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää “mikroblogia” eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
  • Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen “uutta juuri nyt” -tyyppinen katsaus.
  • Sivustolla ei pääse keskustelemaan “vapaasti”, eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena “uutisdeskinä”, jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille – ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. 😉

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen – tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

 

 

 

Advertisements

Naisellista journalismia

Sitä harvoin tulee ajatelleeksi naistenlehteen tarttuessaan, kuinka analysoituun ja tutkittuun kohderyhmään sitä kuuluukaan. Naistenlehtien toimittajat ja kehittäjät tietävät ja tuntevat lukijansa läpikotaisin. He tietävät, mitä minä haluan, mitä minä ajattelen seuraavaksi ja minkäväristä huulipunaa laitan ensi viikolla tanssiaiskutsuille.

Tai ainakin luulevat tietävänsä.

Olin eilen Otavamedian markkinointiammattilaisille suunnatussa tilaisuudessa, jossa valotettiin tulevaisuuden aikakauslehtitrendejä. Kaiken kaikkiaan ajatuksia ja tunteita herättävä tilaisuus. Nousussa ovat esimerkiksi lehtien tarjoamat mobiilipalvelut, personointi ja fanitus. Lukijat halutaan yhä tiiviimmin sitoa mukaan julkaisun tekemiseen. Otavamedian julkaisujohtaja Katriina Kaarre kertoi, että jo nyt lukijat luovat sisällöistä 30-100 prosenttia! (100 % selittynee tietyillä verkkosisällöillä, esim. keskustelupalstoilla). Ja tätä halutaan lisää. Lukijoista halutaan faneja, sillä fanit ovat uskollisia, antavat anteeksi ja levittävät sanaa tehokkaasti.

Myös mainostajan sanan uskotaan tulevaisuudessa painavan yhä enemmän. Uudet julkaisukanavat esimerkiksi tuovat mainostajien ulottuville uusia, kekseliäitä tapoja promota tuotettaan. Esimerkiksi joskus lähitulevaisuudessa jokin kosmetiikkajätti voi tarjota lukijoilleen yhden iPad-lehden veloituksetta ja saada kyseiseen numeroon räätälöidyt ja näkyvät mainospaikat.

Kysymys nyt sitten kuuluukin, että minkä verran toimittajille jää enää tilaa tehdä journalismia?

Annan vt. päätoimittaja Hanna Jensen kertoi puolestaan luotsaamansa lehden toimituspolitiikasta: “Ei me voida päättää lukijan puolesta, mikä on kiinnostavaa. Meidän on kuunneltava lukijoitamme herkällä korvalla ja nostettava ne aiheet sieltä.”

Tällaiseen asenteeseen olen törmännyt aiemminkin, toisaalla. Enkä pysty tätä nyt täysin ymmärtämään.

Kyllä, äärimmäisen kilpaillulla markkinalla (ja pienellä kielialueella) lehden on miellytettävä lukijaansa, jos mielii menestyä. Tästä sitten johtuu, että lehdet näyttävät toisensa kopiolta: numerosta toiseen luemme koskettavia selviämistarinoita, julkkisjuoruja ja jumppaohjeita laihdutusvinkkeineen. Välillä hieman provosoidaan, muistanette esimerkiksi tuoreehkon Hägglund-kohun.Tämän näkökulman ymmärrän (joskaan en välttämättä hyväksy).

Mutta tällaisella toimituspolitiikalla ei mielestäni ole juurikaan tekemistä journalismin kanssa.

Wikipedian mukaan journalismin tehtävä puhtaimmillaan on kansalaisten informointi. Journalismi tutkii, selvittää ja avaa yhteiskunnallisia, kiinnostavia aiheita kansalaisille. Mielestäni tähän kuuluu myös lukijan yllättäminen ja tietynlainen valistaminen: sellaisten aiheiden tarjoaminen, joista lukija ei aiemmin edes tiennyt olevansa kiinnostunut. Eivätkö tällaiset ihanteet kuulu naistenlehtiinkin?

Varman päälle pelaaminen ja mahdollisimman suuren massan miellyttäminen tuottavat bulkkitavaraa. Siksi en tunne esimerkiksi Annaa omakseni. Äänestän lompakollani. Olen valmis maksamaan hieman enemmän harvemmin ilmestyvästä lehdestä, jos tunnen saavani siitä ahaa-elämyksiä. Mielestäni esimerkiksi Bonnier tekee lehtiensä kanssa varsin hyvää työtä.

Vaan aika moni tyytyy bulkkiin.