Hyvä toimittaja – paha viestintäkyylä

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkäselle oli tullut paha mieli: hän ei ollut saanut haastattelua peliyhtiö Roviolta silloin kun hän olisi tahtonut. Siksipä hän kiukutteli sunnuntaisivuilla (€): “Törmäsin muuriin nimeltä viestintäosasto. Nimensä mukaisesti sen pitäisi viestiä, mutta usein käy päinvastoin: toimittajille viestintäorganisaatioista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. […] Nykyään on tavallista, että kun toimitusjohtaja antaa haastattelua, viestintäosaston edustaja istuu vierellä kirjoittamassa muistiinpanoja. Puhelinhaastatteluissa viestintäväki roikkuu langoilla ja suitsii pomojen puheita. Ajatustenvaihdon sijaan haastattelu muistuttaa kontrolloitua pr-tilaisuutta, jonka sisältö on tiedotteen tasoa.

Siteeraapa hän vielä kollegaansa Tuomo Pietiläistä, tunnettua viestintäväen inhoajaa: “Valehtelua, painostamista, harhaanjohtamista – sitä tulee.

Aihe ei ole uusi (yllä oleva linkki on noin neljän vuoden takaa), se nousee säännöllisin väliajoin keskusteluun kun joku kirkasotsainen toimittaja kokee tulleensa viestintäkyylien kiusaamaksi, kun eivät perhanat anna haastatteluakaan tehdä rauhassa.

Aika väsynyttä.

Mykkäsen kirjoitelman rivien välistä kuitenkin huokuu ajatus (vai luenko minä sitä jotenkin väärin?), että toimittajat etsivät ja edustavat puhdasta totuutta, yritysten viestintäväki taas pyrkii hämäämään, peittelemään, salaamaan ja jallittamaan toimittajia minkä kerkiävät. Toimittajien totuus on siis ainoa oikea, ja joka muuta väittää, on väärässä.

Taustalla lienee idealistinen, mustavalkoinen käsitys maailmasta (on olemassa yksiselitteinen hyvä ja yksiselitteinen paha) sekä täysi ymmärtämättömyys organisaatioviestinnän tavoitteista ja keinoista. No, ensimmäinen syy on puhdasta piikittelyä, mutta jälkimmäinen osunee lähelle totuutta. Sinänsä ikävää, että noin heppoisin tiedoin voi valtakunnan ykköslehden sunnuntaisivulla täysin dissata yhden ammattikunnan merkityksen ja ammattitaidon.

Ensinnäkin: eettisesti ja moraalisesti työtänsä tekevä viestintäihminen ei valehtele. (Luopioitakin varmasti on, niin toimittajissa kuin viestintäväessäkin.)

Toiseksi: toimittajien kanssa toimiminen on vain (yhä pienempi) osa viestintäammattilaisen työtä. Kiusallisen totuuden peittely-yritysten sijaan suurempi ongelma on se, kuinka toimittajan saisi ylipäätään kiinnostumaan yrityksen asioista.

Harvemmin kiinnostuvat. “Kiinnostaisiko edes tieto satojen miljoonien eurojen investoinneista? – No ei oikeastaan. Aihe on liian monimutkainen.” *)

***

Viestintäväki roikkuu langoilla tai istuu vieressä kirjoittamassa muistiinpanoja

Ehkä sittenkin kysymys on toimittajien herkästä hipiästä. Jos he kuvittelevat, että viestintäihmiset kuuntelevat haastatteluja nauraakseen haastattelijalle jälkikäteen? Että voitteko kuvitella, tuollaistakin kysyi, eikö se ollut tehnyt taustatyötä etukäteen? Vähänkö noloa! 

Ai, mutta hups, eihän nyt mun tätä pitänyt paljastaa… 

 

*) Muutamista eri toimittajien kanssa käymistäni keskusteluista yhdistelty kuvitteellinen mutta totuutta hyvin läheltä liippaava sananvaihto.

Viestintäkyylien järjestön ProComin toimitusjohtajan Elina Melginin vastine Mykkäsen kirjoitukseen Pilkunpaikka-blogissa.

Mitä sitten, jos toimittaja pikkuisen puijaa?

Mediavuosi 2012 saa Komian lopun.

Enkeli-Elisan jalanjäljissä astelee 6-vuotias ”Neea”, joka toivoo kirjeessään raitista joulua Komiat-lehden pääkirjoituksessa. Aikamoinen härdelli, joka saa kliimaksinsa Katleena Kortesuon blogissa: Mitä hiton väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut? Tämä siis suora sitaatti maakuntajulkaisun vt. päätoimittajalta.

Postauksen polveilevassa kommenttiosiossa käydään kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan; osa kommentoijista on sitä mieltä, että ”[e]ikö tässä asiassa nyt oleellista ole se, että näitä Neeoja on Suomi pullollaan, ja Komiat-lehti halusi nostaa tämän tärkeän asian esiin joulun alla? Oli teksti aito tai väärennös, ei sillä ole mielestäni väliä.”  (toimittajaksi esittäytynyt nimimerkki Joo, ei oo totta)

Samansuuntaisia kommentteja esiintyy esimerkiksi MTV3:n tekemässä uutisjutussa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Toimittajilla on siis monien mielestä oikeus pikkuisen puijata, kunhan vain asia on hyvä.

Aika huolestuttavaa.

Niin kauan, kun puhutaan asioista, joissa yksiselitteisesti on hyvä (pieni lapsi) ja paha (koulukiusaaja, kännäävä vanhempi), ollaan melko turvallisilla vesillä. Jokainen järkevä täysi-ikäinen tuomitsee koulukiusaamisen ja humalahakuisen juomisen lasten läsnä ollessa.

Mutta entä kun mennään hiukan hankalampiin aiheisiin: toimitus julkaisee ”lapsen lähettämän riipaisevan kirjeen” tai nimettömän haastattelun, jossa vastustetaan turkistarhausta tai vaikkapa kaivostoimintaa (”kaivos pilasi leikkipaikkani”)?

Entäpä moraaliset ja eettiset kysymykset: homoliitot, abortti, eutanasia?

Saako homoja karsastava toimittaja tekaista koskettavan haastattelun henkilöstä, joka kertoo ”eheytyneensä” heteroksi, koska toimittajan mielestä tarkoitus on hyvä?

Kuka vetää rajan, milloin saa huijata ja milloin ei?

Journalistin ohjeet ovat yksiselitteiset. Kohdan 11 mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

 Need I say more?

 

Miksi EU ei kiinnosta mediaa?

Terveisiä Brysselistä. Vietin kaksi intensiivistä päivää EU:n syövereissä Innovaatiojournalismin seura Finjon järjestämällä reissulla, jossa tutustuimme – yllätys – EU:n innovaatiopolitiikkaan sekä EU-journalismiin ja EU-toimittajan maailmaan.

Hyvin kiehtovaa.

Kotimaasta katsottuna Euroopan unioni on hahmoton möhkäle, joka ainakin suomalaisen median mukaan vie kaikki meidän kunnollisten veronmaksajien rahat Kreikkaan. Tämän muutaman tiiviin päivän perusteella olen valmis muuttamaan käsityksiäni EU:sta. Sen sijaan käsitykseni suomalaisesta mediasta ei tämän reissun myötä kohentunut.

Suomalainen media pimittää EU-aiheita. Tai pimittäminen on väärä sana, suomalaisella medialla ei ole aavistustakaan, mitä tuolla tapahtuu. Meikäläisiä EU-uutisia hallitsevat otsaryppyiset, käsiään vääntelevät sarkozyt ja merkelit, jotka kiitävät kriisikokouksesta toiseen ja jakelevat rahoja kriisimaille. Ikään kuin mitään muuta ei sitten tapahtuisikaan.

Mediat niin kovin mielellään siteeraavat EU-asioissa arvovaltaista Financial Timesia (joka tuppaa saamaan ensimmäisenä EU-skuupit). FT suhtautuu EU:hun erittäin skeptisesti, joten suuri osa näistä laina-artikkeleista ruokkii entisestään negatiivista mielikuvaa.

Eräs EU-virkamies haukkui ohimennen suomalaiset mediat maanrakoon. Hänen mukaansa suomalaistoimittajat ovat keskimäärin surkeita eivätkä he ymmärrä EU:n toiminnasta mitään. He eivät tiedä edes perusasioita, kuten sitä, miten EU-lainsäädäntö toimii tai mikä on komission ja parlamentin suhde.

Ei tämä tosin ole pelkästään suomalainen ongelma. Noin viiden viime vuoden aikana EU:sta kirjoittavien toimittajien määrä on puolittunut. Tutkivaa EU-journalismia ei käytännössä ole, sillä kukaan ei halua sellaista rahoittaa. Tämä on EU-kansalaisen näkökulmasta varsin huolestuttavaa. Rahavirrat Suomen ja EU:n välillä ovat niin valtavia, että on käsittämätöntä ettei suomalaismedia seuraa tarkemmin, mihin ne rahat oikein menevät.

Vierailun EU:ssa, vähintään parlamentissa ja komissiossa, pitäisi olla pakollinen jokaiselle toimittajalle. (No, viihdetoimittajat voidaan ehkä vapauttaa.) Jo pari päivää avaa silmät ihan uudella tavalla. Jokaisella itseään kunnioittavalla uutismedialla pitäisi olla vähintään kaksi kirjeenvaihtajaa EU:ssa. Siitä syystä, että asioita on vain niin paljon, ettei yksi toimittaja kerkiä seurata kaikkea. ”Kustannuskysymys, ei pysty”, argumentoivat toimitukset. Pah. Kyse on paremminkin prioriteeteista: EU ilmeisesti koetaan niin epäkiinnostavaksi, ettei siihen kannata paukkuja tuhlata.

Ei ole mikään ihme, että suomalaisten EU-vastaisuus on kasvanut. Media syöttää meille pelkkää velkakriisiä. Sen, mitä Brysselissä oikeasti tapahtuu, tietävät vain harvat. Ja se on väärin. Eikä tämä tarkoita sitä, ettei saisi kritisoida. Päinvastoin. Mutta pitäisi ensin tutkia ja analysoida, ja kritisoida rakentavasti vasta sitten.

(Tarkoituksena ei tietenkään ole dissata niitä suomalaistoimittajia, jotka nyt työskentelevät EU-kirjeenvaihtajina. Heidän työmaansa vain on niin ylivoimaisen suuri, ettei yksittäinen toimittaja – oli kuinka työteliäs ja fiksu tahansa – pysty käsittelemään kuin murto-osaa aiheista.)

Konservatiiviset toimittajat journalismin uudistumisen esteenä?

Kärsin lokakuussa journalismiähkystä. Se kai kuulostaa tarpeeksi pätevältä tekosyyltä olla päivittämättä blogia noin kuukauteen…?

Kirjoitetaan nyt sitten vähän vanhoista jutuista. Lokakuussa tapahtui paljon inspiroivia kohtaamisia. Olin Johanna Vehkoon ”Painokoneet seis!”-pamfletin julkistustilaisuudessa sekä kävin lounailla toimittajien ja journalismin tutkijoiden kanssa.

Vehkoon kirjasta on kirjoitettu jo kohtuullisen monta arviota ja blogausta, joissa sitä arvioidaan teräväksi ja oivaltavaksi ja ties miksi. Pakko olla samaa mieltä. Luin kirjan yhdeltä istumalta; sujuvasti kirjoitettua tekstiä oli ilo lukea. Innostukseni kasvoi sivu sivulta: ihanaa, että joku ajattelee asioista (=journalismista) samalla tavalla kuin minä. 

Idealistihan Vehkoo on, mutta hän perustelee silti vastaansanomattoman järkevästi, miten journalismi on ajautunut tähän alennustilaan jossa nyt ollaan (klikkijournalismia, katso kuvat, määrä korvaa laadun jne.) ja mitä sille pitäisi tehdä: ihanteellisen journalismin ei oikeastaan pitäisi olla bisnestä ollenkaan. Sen rahoitus onkin sitten toinen juttu. 

Vehkoo esittää kymmenen kohdan listan, jolla journalismi pelastetaan. 

1. Herätkää!

(Toisin kuin kuvittelisi, monissa toimituksissa ollaan edelleen aika pihalla, mitä tuo intternetti ja sosiaalinen media merkitsevät journalismille.)

2. Takaisin juurille: mitä journalismi on?

(Hyvä kysymys. Journalismin perimmäinen tarkoitus ei ole viihdyttää.)

3. Ensin sisältö, sitten vasta bisnes

4. Sanomalehtien sisältöremontti: uutinen on kuollut

(Erittäin tärkeä pointti. Uutistapahtumilla ei yksinkertaisesti voi enää rahastaa – saamme tietoa tapahtumista ihan ilmaiseksi esimerkiksi sosiaalisen median kanavista. Sen sijaan analyysilla ja taustoituksella, asioiden asettamisella kontekstilla, voi pärjätä.)

5. Tehdään journalismista taas tarpeellista ja välttämätöntä

6. Vain laadulla voi kilpailla

7. Digitaalinen edellä, printti perässä

8. Erikoisala on toimittajan tärkein pääoma

9. Avointen ovien toimitukset

(Päivälistat ja agendat avoimiksi!)

10. Epäonnistumisen taito

(Toimittajatkin ovat ihmisiä.)

Erityisesti kohta kahdeksan pistää miettimään. Kuten Vehkoo kirjoittaa, toimituksissa on pyritty hankkiutumaan eroon erikoisosaajista ja tilalle on tullut yleistoimittajia, jotka pystyvät (tai siis joiden edellytetään pystyvän) tekemään juttuja ihan mistä vain taivaan ja maan väliltä. Mikä arvo on toimittajalla, joka ei ymmärrä pintaraapaisua enempää juttunsa kohteesta? Tässäpä olisi paikka toimittajakoulutuksen remontille – tämä aihe on minulla ns. hautumassa, kirjoitan siitä kunhan kerkiän.

Toimittajien pitäisi olla asiantuntijoita. Ei jokapaikanhöyliä.

Täysin puolueettomaan ja objektiiviseen arviooni ei suinkaan vaikuta se, että löysin myös itseni kirjasta, viimekeväinen ”En klikkaa roskaotsikoita” -kampanjani oli päässyt mukaan esimerkkinä yleisön vaatimuksesta hyvää journalismiin. Kieltämättä olen sitaatistani varsin ylpeä. 🙂

***

Itse julkistustilaisuus 6.10. Päivälehden museossa Helsingissä oli niin ikään kiinnostava, Vehkoon esityksen lisäksi siellä oli paneeli, jossa journalismin tulevaisuudesta keskustelivat Vehkoon johdolla Helsingin Sanomien tuore(ehko) päätoimittaja Riikka Venäläinen, Ylen internetstrategiapäällikkö Tuija Aalto ja Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että Helsingin Sanomat on saanut varsin konservatiivisen nuoren (vm. -71) naispäätoimittajan. Venäläinen suhtautui vähintäänkin epäilevästi kaikkeen, mikä liittyi sosiaaliseen mediaan.  Crowdsourcingista (josta olen kirjoittanut taannoin mm. tämän pätkän) hän oli sitä mieltä, että ”suurin osa ihmisistä ei halua osallistua” ja että ”kyllä toimittajan työ on tulevaisuudessakin toimittajan työtä”. ”Mitä siitä tulisi, jos lukijat itse tekisivät lehden? Mitä virkaa toimittajilla sitten enää on?” ”Sitä paitsi onhan lukijat otettu mukaan lehdentekoon jo kauan sitten.”

Niin. Katugallupeihin ja ”lukijan kuva”-palstoille.

Joko Venäläinen oli tarkoituksella provokatiivinen tai sitten hän vain toi ilmi sen, kuinka pihalla toimittajat keskimäärin ovat edelleen sosiaalisen median toimintalogiikasta. Eli siis että kyse ei todellakaan ole siitä, että toimittaja ulkoistaisi työnsä lukijoille. Jokin Venäläisen esiintymisessä sai minut vakuuttumaan, että kyllä hän taisi ihan tosissaan olla.

Mielikuvani sai vahvistusta hiukan myöhemmin, kun lounastin erään Helsingin Sanomien toimittajan kanssa. Mielestäni hän kuuluu Hesarin edelläkävijävähemmistöön, mutta pääsi kuitenkin yllättämään konservatiivisehkolla suhtautumisella sosiaalisen median hyväksikäyttöön ja lukijoiden osallistamiseen.

”Ei kannata”, oli johtopäätös siitä, pitäisikö joukkovoima todella valjastaa uutistyöhön. Toimittaja muistutti, että crowdsourcingista kohkaavat ovat varsin pieni vähemmistö, ja suuri yleisö ei todellakaan ole kiinnostunut minkäänlaisesta osallistumisesta. ”Miksi edes pitäisi? He maksavat siitä, että me teemme heille lehden.” Resurssejakin se vaatisi paljon ylimääräisiä, ei voida toimittajia velvoittaa kaiken muun ohella vielä kuuntelemaan yleisön mielipidettä. Ja niin edelleen.

Suomalaistoimittajien konservatismi jaksaa kyllä kummastuttaa. Eikö toimittajien pitäisi olla edelläkävijöitä ja innostua kaikesta uudesta? Miksi ei uskalleta kokeilla? Onko kyse vain tietämättömyydestä: ei ihan ymmärretä, mitä se crowdsourcing oikeastaan on?

No, jotain hyvääkin: Hesari on kunnostautunut datajournalismissa ja ottanut lukijoita mukaan tulkitsemaan mm. sisäpiirikauppoja.

Ja uudistihan Hesari sosiaalisen median ohjeensakin.

 

Liveblogauksella uutisvoittoja? #elonmerkki

Nyt se alkaa, Elonmerkki. Viestinnän ammattilaispäivä täynnä asiaa designista. Minä ja 13 14 muuta viestintä- ja bisnesblogaajaa kirjoitamme tämän päivän aikana satakunta blogausta reaaliajassa, ja parhaista paloista kootaan kirja. Mahtavaa olla mukana tällaisessa kokeilussa, jos kohta epäilen olevani kohtuullisen uupunut päivän päätteeksi.

 

Olen liveblogannut tai oikeastaan liveraportoinut jonkin verran aikaisemminkin. Joillekin asiakkailleni olen kirjoittanut seminaarista reaaliaikaista raporttia mikroblogipalvelu Qaikussa. Olen siis kuunnellut seminaariesityksiä ja samalla tehnyt muistiinpanoja, jotka olen julkaissut saman tien (esimerkiksi tämä). 

 

Liveraportoinnin ansiosta seminaarin tai tapahtuman antia pääsevät seuraamaan nekin, jotka eivät paikalle pääse. He voivat esittää raportoijalle kysymyksiä, tehdä välillä jotain muuta ja palata hetken kuluttua katsomaan, mitä raportoija on vastannut. Toisin kuin esimerkiksi suoraa striimausta seuratessa, liveraportointia ei tarvitse tuijottaa intensiivisesti koko ajan. Raportointi tarjoaa myös mahdollisuuden selityksiin ja tulkintoihin: jos puhuja sanoo jotain erityisen tärkeää tai jotain ihan kummallista, raportoija voi tuoreeltaan kommentoida ja analysoida sitä; materiaali on siis osittain toimitettua.

 

Raportista jää lisäksi pysyvä jälki verkkoon, ja parhaimpia raportteja voi seurata kuin jatkuvajuonista tarinaa: seminaarin sisältö ja esiintyjien sanomiset heräävät eloon vielä viikkojen ja kuukausien päästä tapahtumasta.

 

Voisiko reaaliaikaista raportointia hyödyntää myös uutistyössä?

 

Toimittajat ovat tiedotustilaisuudessa ravaamisen ammattilaisia. Suurin osa tiedotustilaisuuksista on suoraan sanottuna umpitylsiä enkä tarkoita, että jokaisesta kirjanjulkistuksesta ja kissanristiäisestä pitäisi kirjoittaa reaaliaikaista raporttia.

 

Mutta sitten on niitä tiedotustilaisuuksia, joissa draaman kaari on selkeä: Nokian tulos, merkittävät palkintojenjaot, onnettomuudet, dopingskandaalit. Väitän, että tällaisissa tapahtumissa toimittajan reaaliaikainen läsnäolo ja kommentointi verkossa voisi tuoda lisäarvoa lukijoille – ja uutisvoittoja toimitukselle. Varsinaisen uutisen ja yhteenvedon voisi sitten rauhassa laatia tilaisuuden jälkeen.

 

Nyt esimerkiksi osavuosikatsauksista näkee näitä surkuhupaisia yhden rivin uutisia, esimerkki elävästä elämästä: “Nokian tulos kolmannella neljänneksellä oli xxx. Pudotusta edellisvuoteen oli x%.” Kirjoitusasu juuri niin kuin sitaateissa: kiireessä luvut on unohdettu päivittää. Verkkouutisen formaatti sopii erittäin huonosti tällaisiin pikaisiin uutispäivityksiin.

 

Liveraportointi ei ole helppoa ja se vaatii harjaantumista. Teknisesti sitä ei luulisi olevan mahdotonta toteuttaa.

 

 

Tämän päivän ohjelma on täällä.  Tulen blogaamaan aamupäivän puheenvuoroista, iltapäivällä osallistun kahteen studioon: Kauppalehden ulkoasupäällikkö Markus Frey puhuu lehden ulkoasun uudistamisesta, Kalevala Korun toimitusjohtaja Laura Lares tarinallisuudesta.

 

Ohjelman näkökulma on vahvasti viestinnässä ja designissa, mutta koetan löytää puheenvuoroista kulman, joka sopii myös tähän mediakriittiseen blogiini.

 

Let the show begin!

 

 

Saako toimittaja olla typerä?

Julkaistu: ma 15.08.2011 klo 02:54| Päivitetty: ti 16.08.2011 klo 07:52| Kotimaa

Rihanna odotutti suuryleisöä majesteettisen kauan

Suurhenkilöt tietävät arvonsa. Siinä missä Saksan Aatu saapui ison yleisön eteen joskus kaksi tuntia myöhässä, musiikkitähti Rihanna antoi noin 15 000 ihmisen seistä odottaen ulkosalla tunnin ja vartin.

  

Olenkohan mä nyt erityisen herkkänahkaisella tuulella tänään, mutta Twitter-virrasta bongaamani Nelosen viihdeuutinen on kerta kaikkiaan mauton. Typerä.

Toimittaja on keksinyt mielestään ehkä hyvänkin vitsin, mutta ihan nyt on pikkuisen kaukaa haettua verrata barbadoslaista popparia Hitleriin. “Suurhenkilö kuin suurhenkilö”, toimittaja lienee nerokkaasti päätellyt.

“Yleissivistys” ilmeisesti kuuluu nykyään vain harvojen toimittajien työkalupakkiin – olkoonkin, että tässä esimerkissä kyse on sinänsä yhdentekevistä viihdeuutisista.

Wikipedian mukaan “sivistys tarkoittaa kasvatuksen kautta omaksuttua tietoa, henkistä kehittyneisyyttä ja avarakatseisuutta”. Tiedosta ja henkisestä kehittyneisyydestä kumpuavaa kykyä hahmottaa maailmaa tarvitaan melkein ammatissa kuin ammatissa nykyään, mutta erityisesti toimitustyössä. Toimittajan tehtävänä kun on toimia tulkkina sekavan maailman ja yleisön välissä.

Toimittajan pitäisi osata mm.

  • asettaa asiat ja tapahtumat oikeaan kontekstiin
  • ymmärtää ja erotella erilaisia retorisia keinoja (liittyy läheisesti edelliseen postaukseeni)
  • ymmärtää syy-seuraussuhteita
  • tulkita tilastoja ja erilaisia vertailuja
  • ymmärtää, että asioilla on yleensä se toinenkin puoli

Lisäksi toimittajan pitäisi tuntea historiaa, jotta ymmärtäisi esimerkiksi sen, miksi Hitler-vertaus on yksinkertaisesti typerä.

Journalistinen tai viestintätieteellinen koulutus on – ainakin omien kokemuksieni mukaan – riittämätöntä tuottaakseen laajalti sivistyneitä toimittajia. Riippuu täysin toimittajan omista sivuainevalinnoista, kiinnostuksen kohteista ja harrastuneisuudesta, kuinka laajalti hän loppujen lopuksi maailmaa ymmärtää. Olisiko koulutukselle syytä tehdä jotain?

No, toisaalta, eipä nykypäivänä sivistyksestä puhuta muutenkaan. Se ei ole muodissa. Johanna Korhonen kirjoitti aiheesta mielestäni osuvasti hiljattain hs.fi:n kolumnissa.

On kai siis ihan ookoo olla typerä.

Nykyaikainen tiedonvälitys ei nyt vain enää riitä

13.3.2011 klo 12:45

Japanin katastrofi: Tietotulvan armoilla

[…] Tšernobylin onnettomuus muistetaan erityisesti siitä, että tietoa tapahtuneesta pimitettiin päiväkaupalla. Ja vaikka tietoa olisi ollut saatavillakin, niin siihen aikaan olisi joka tapauksessa jouduttu kiltisti odottelemaan maanantain Hesarin analyysia aiheesta.

Toisin on nyt.

Verkko on ollut ähmällään tietoa (enemmän ja vähemmän luotettavaa) perjantai-illasta lähtien ja parhaimmillaan päivitykset tilanteen kehittymisestä ovat tippuneet kotimaisiin uutissyötteisiin melkein minuutin välein.

En ole oikein vielä päättänyt, kumpi on parempi tilanne (siis sitä pimitystä lukuun ottamatta).

[…] Herää kuitenkin kysymys, ketä tällainen tiedonvälitys palvelee.

Ilmeisesti kaikkia. Ailahteleva informaatiotulva sekä jatkuvat tulkinnat ja analyysit tilanteen kehittymisestä ovat tarjonneet jokaiselle jotakin.

Väitän silti, että tällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä.

Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa. Pitivätkö paikkansa ensi tilassakaan? Kunhan vaan olivat nopeasti eetterissä keräämässä osumia sivustojen laskureihin.

Nopeasti kehittyvät tilanteet toisella puolen maailmaa kasautuvat kotisurffaajan näyttöpäätteellä helposti käsittämättömäksi informaatioröykkiöksi, jonka takaa varsinaiselle asialle ei oikein enää jää tilaa.

Todennäköisesti tämä johtaa siihen, että tiedotusvälineiden informaatioarvo kokee ennemmin tai myöhemmin pahan inflaation. Mitan täyttyessä kotikatsomossa lopulliset päätelmät tapahtumien kulusta tehdään pääasiassa omien ennakkoluulojen ja sekalaisesti valikoituneiden tiedon pirstaleiden pohjalta. […]

Japanin maanjäristys-tsunami-ydinvoimakatastrofi on ollut huikeaa seurattavaa monessakin mielessä. Johtuen Japanin kehittyneestä infrastuktuurista ja tietoliikenneyhteyksistä reaaliaikaista tietoa on tarjolla todella paljon, toisin kuin vaikkapa Haitin vuoden takaisessa maanjäristyksessä.

Ei siis ihme, että ihmiset – ja toimittajat – ovat enempi vähempi hämmennyksissään.

Aku Heinonen kirjoittaa muutamien minuuttien välein päivittyvistä katastrofiuutisista: “[T]ällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä. Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa.

Lienenkö ymmärtänyt oikein, mutta mielestäni Heinosen kirjoituksesta huokuu ajatus ja toive, että toimittajien ei pitäisi julkaista katastrofiin liittyvää uutista ennen kuin on sataprosenttisen varmaa, että se pitää paikkansa. Pitäisikö toimittajien kyetä ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitäisikö jättää julkaisematta uutinen, että “tilanne on hallinnassa” jos kuitenkin ehkä puolen tunnin kuluttua naapurireaktorissa posahtaa? Parempi tosiaan odotella rauhassa sitä painettua Hesaria…

Omasta mielestäni tämä katastrofiuutisointi osoittaa jälleen kerran (anteeksi, taidan toistaa itseäni aika paljon… ;), että toimitettua sisältöä ja toimittajia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Ymmärrän, että huhujen julkaisemiselle on – vielä ainakin joissain toimituksissa – korkea kynnys. Mutta tällaisessa nopeasti muuttuvassa katastrofissa huhuja velloo verkossa joka tapauksessa, niiden olemassaoloa ei voida toimituksissa kieltää. Toimittajia ei tarvita julistamaan Virallista Totuutta ja Suurta Uutista. Toimittajia tarvitaan seulomaan ehtymätöntä tweetti-, kuva- ja videovirtaa, virallisia tiedotteita ja uutiskuvia ja auttamaan meitä lukijoita muodostamaan jonkinlainen kuva tapahtumista.

Nykyaikainen tiedonvälitys nyt ei vain toimi ainakaan tällaisissa katastrofitilanteissa. Siksi toimittajien roolien pitäisi olla mukautuvia ja mikä tärkeintä, julkaisualustojenkin pitäisi olla joustavampia. Medioiden verkkosivut ovat melkoisen kankeaa luettavaa verrattuna vaikkapa ketterään Twitteriin. Esimerkiksi kun uutista päivitetään, miksei vanhaa versiota voisi jättää näkyviin?

 

Täällä muuten on hyvä opas monipuoliseen katastrofiseurantaan.

Ja Susannan kiihkoton ja asiallinen some-puolustus.

 

P.S. Satuitteko lukemaan Maija Aallon kolumnin HS.fi-sivustolta? 🙂 Hauskaa on se, että “En klikkaa roskaotsikoita -helmikuu” – joka siis on mennyt tapahtuma – sai kolumnin ilmestymisen jälkeen yli sata uutta jäsentä. Hienoa, että asia puhututtaa edelleen.