Onko Helsingin Sanomilla tulevaisuutta?

Hesarin Pentikäinen sai sitten potkut.

Maanantain mediauutinen pisti toimitusten päivälistat uusiksi, Pentikäisen luottamuspulaa pohdittiin suorissa keskusteluohjelmissa (katsottavissa kesäkuun loppuun saakka) ja blogaajat ehättivät jo pohtia syitä ja seurauksia monelta kantilta. Sen verran tavatonta ja harvinaista on, että tuollaiselta pallilta joku todella potkitaan pois.

Pentikäinen on toisaalta ollut muutosjohtaja. Hän on vienyt läpi isoja uudistuksia: muutos broadsheetistä tabloidiin, nettiuutisille maksumuuri jne.  Eikös muutosjohtajalle normaalistikin anneta kenkää, kun ns. likainen työ on tehty?

Toisaalta Hesarin levikki on parissa vuodessa tullut alas lähes 45 000 kappaletta, mikä ei ilahduttane hallituksen poikia, jotka kuitenkin, Herlin etunenässä, edustavat perinteistä teollisuutta. Paperikone tai journalismi – ihan sama, tulosta pitää tulla. (Oman pohdinnan aihe on, onko tämä järkevää. Ei.)

”Miksi Pentikäinen sai kenkää”-spekuloinnin sijaan olisi kuitenkin mielenkiintoisempaa pohtia, mitä seuraavaksi.  Mitä Sanoma ja sen hallitus Hesarilta oikein haluavat?

Lienee selvää, että noita paperilehden menettämiä kymmeniätuhansia lukijoita ei enää saada takaisin. Ainakaan printtiversioon. Toivottavasti Sanoman hallituskin sen tajuaa. Kuinka pitkään on siis järkevää ylläpitää nykyisenmuotoista, seitsemänpäiväistä lehteä, joka on täytetty edellispäivän sähkeuutisilla? (Anteeksi kärjistys, mutta siltä sanomalehdet mielestäni näyttävät, ei Hesari ole poikkeus.)

 

Vaihtoehtoja:

–       Hesari siirtyy seitsemänpäiväisestä 2-3 kertaa viikossa ilmestyväksi taustoittavaksi julkaisuksi

  • Lehdessä on osaavia toimittajia; miksei heille annettaisi mahdollisuutta työstää aiheita hieman pidempään ja tehdä laajempia näkökulmajuttuja? Perussähkeuutiset löytyvät verkosta.

–       Aikakauslehtimäinen lifestyle-materiaali jätetään pois ja keskitytään olemaan uutisjulkaisu

  • Nyt lehti yrittää miellyttää kaikkea, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia. Hesarissa on kyllä kivoja ruokaohjeita, ei siinä mitään, mutta olisiko nyt aika keskittyä olennaiseen: analyyttiseen uutisjournalismiin, jolla on paljon vähemmän (kotimaisia) kilpailijoita kuin lifestylemedialla?

–       Painopiste verkkoon: verkkolehdestä tehdään ensisijainen julkaisukanava

  • Tämän pitäisi olla jo itsestään selvää. Miksi odottaa skuupin julkaisua huomiseen, kun sen voisi – ja se pitäisi – julkistaa nyt? Verkon julkaisumahdollisuuksia interaktiivisine infografiikoineen käytetään vielä varsin vaatimattomasti hyväksi.

–       Paperilehti lakkautetaan kokonaan kestämättömäksi käyvän paino- ja jakelukustannusten ja vähenevän tilaajamäärän luoman epäsuhdan vuoksi

  • Ei tällä vuosikymmenellä

 

Sillä jos mitään ei tehdä, lehden lukijamäärä jatkaa laskuaan, päätoimittaja toisensa jälkeen pistetään pihalle, toimitus kutistuu ja Helsingin Sanomien laatujournalismia ja uskottavuutta huokuvasta brändistä (tiedän, joku voi olla perustellusti toistakin mieltä), kulttuuri-instituutiosta, on jäljellä enää muisto. En pidä sitä toivottavana, jos kohta mediakentällä näkisin kernaasti enemmän Hesaria haastavia laatutoimijoita.

Riikka Venäläisellä ei vt. vastaavana päätoimittajana liene hirveästi mahdollisuuksia alkaa tehdä suurempia muutoksia. Hänen tehtävänään on ennen kaikkea varmistaa, että homma jatkuu niin kuin ennenkin ja lehti ilmestyy silloin kuin sen pitääkin. Harmi, sillä vaikka olenkin aiemmin häntä moittinut konservatiiviseksi, myöhäisemmissä yhteyksissä hän on osoittanut olevansa aikaansa seuraava ja Hesarin kehittämisestä erittäin innostunut uuden sukupolven toimittaja ja johtaja.

Mutta mistä uusi vastaava päätoimittaja, joka ottaisi vastuulleen todella rajuja uudistuksia?

***

Asiasta ihan toiseen: kuten laajasti on uutisoitu, Venäläinen on viisilapsisen uusperheen äiti, joka kutsuttiin töihin kesken vanhempainvapaan. Yle veti siitä hölmön ja ah, niin kliseisen otsikonkin. Mutta: millaisen kuvan tämä antaa nykyajan työelämästä? Ihan mahtavan! Siskot, meillä on toivoa! Lapset eivät ole este uralle! 🙂

 

Halutaanko se journalismi pelastaa vai huuhdotaanko viemäristä alas?

”Maksumuuri ei pelasta lehdistöä”, siteerasi Uusi Suomi tutkija Merja Myllylahtea.

Ei tässä mitään pelastettavaa taida edes olla. Kulunut syksy on tarjonnut meille aikamoisia mediasirkushuveja, muistatte Enkeli-Elisat, Nazisin taistelut (Johanna Vehkoon mainio Storify-kooste Maikkarin uutisten surullisesta uutispäivästä täällä) ja Helsingin Sanomien tekaistut haastateltavat, muiden muassa. Näyttäisi siltä, että media tekee sen ihan itse, lakaisee maton alle viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

Mediakriittinen tuttavapiirini on ottanut tilanteesta ilon irti. Nykymedian rappiosta on kirjoitettu lukuisia blogauksia ja kolumneja ja sosiaalisessa mediassa liikkuu harva se päivä kuvakaappauksia median mokista, kirjoitusvirheistä älyttömiin aihevalintoihin.

Toimittajaystäviäni ottaa päähän. Moni heistä on viime aikoina avautunut Facebook-statuksissaan, että tämä ei ole enää reilua. Toimittajatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, virheille nauraminen jättää varjoonsa ne jutut, jotka on tehty hyvin ja huolella. Niin, ja sitä paitsi ennenkin on tehty virheitä. ”[H]yvien medioiden journalismi on tänään parempaa kuin se on ollut koskaan aikaisemmin”, toteaa Hesarin Mikael Pentikäinen Huonoja uutisia -pamfletissa (josta tarkoitus kirjoittaa myöhemmin).

Mutta koskaan aikaisemmin meillä ei ole myöskään ollut sosiaalista mediaa, jota Tuomo Pietiläinen kutsuu viidenneksi valtiomahdiksi HS.fi:n kolumnissaan (varoitus, kuluttaa ilmaista lukuoikeutta!). Sosiaalinen media on ennennäkemättömän nopea ja armoton väline, joka tekee toimittajan työn läpinäkyväksi ja osoittaa pienimmätkin rikkeet nopeammin kuin toimituksen oikolukemista harrastava jäsen ehtii ne korjata.

Apua.

Toimittajaparka on aika yksin. Kuinka monella mediatyöläisellä (tai no, puhun ennen kaikkea uutistyöläisistä) on oikeasti aikaa tuplatsekata juttunsa faktojen oikeellisuudesta oikeinkirjoitukseen? Kuinka toimittaja voi olla varma, että sähköpostitse haastateltu loistava lähde todella on oikeasti olemassa? Ja kuitenkin joku ehtii julkaista juttunsa muutamaa minuuttia aiemmin ja vie skuupin nimiinsä… Ja sitten vielä joku kehtaa ottaa kuvakaappauksen verkkoon ensin päässeestä versiosta, johon oli jäänyt lorem ipsum kuvatekstiksi. Ei käy kateeksi.

Minusta tuntuu, että vaikka toimitukset ovat pikkuhiljaa lämmenneet sosiaaliselle medialle ja Twitterissä alkaa olla suomalaisiakin toimittajia tungokseksi asti, toimituksissa ei silti olla loppuun asti ymmärretty, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse. Kun se ei ole Facebook ja Twitter. Se on uudenlainen toimintakulttuuri.

Toimitusten kohdalla uusi toimintakulttuuri tarkoittaa toimittajan roolin muutosta.

Toimittaja ei ole enää tiedon portinvartija, joka valikoi suurelle yleisölle näkymättömästä tietovirrasta relevantin aineksen ja jalostaa siitä juttuja massoille. Toimittaja on ennemminkin fasilitoija (onko tälle hyvää suomennosta?) tai projektipäällikkö, joka niin ikään valikoi virrasta relevantin aineksen, mutta avoimesti, sillä tietovirta on käytännössä jokaisen internetyhteyden omaavan henkilön saatavilla.

Koko jutunteon painopisteen pitäisi muuttua lopputuloksesta eli valmiista jutusta itse jutunteon prosessiin: prosessin vaiheet pitäisi saada näkyville ja toimittajilla tulisi olla mahdollisuus hyödyntää myös lukijakunnan osaamista esimerkiksi astroturffauksen paljastamiseksi. – Onhan toki nytkin lukijoilla mahdollisuus vaikuttaa. Jälkikäteen kommenttiosiossa. Siellä on hyvä sitten jälkiviisastella, että toimittaja ei tuotakaan yksityiskohtaa saanut oikein. Minkälainen juttu olisikaan syntynyt, jos lukijat olisivat päässeet jo jutunteon prosessiin mukaan ja olisivat voineet osoittaa tarkennusta kaipaavat kohdat? Lukijajoukosta löytyy taatusti useita, jotka tietävät juuri käsillä olevasta uutisesta enemmän kuin toimittaja, tai jotka voivat huomauttaa, että ”tuo juttu kiersi sosiaalisessa mediassa jo kaksi viikkoa sitten”.

Toimittajien pitäisi ymmärtää, että me lukijat, kriittisetkin, olemme oikeasti samalla puolella. Meitä kaikkia kiinnostaa totuus. Me haluamme realistisen, kiihkottoman ja liioittelemattoman kuvan maailman tapahtumista, ja uskon toimitusten tähän pyrkivänkin. Mutta nykyisellä toimintakulttuurilla se ei onnistu.

Se, että lukijat ovat niin kiinnostuneita siitä, mitä lehteen painetaan tai netissä julkaistaan, osoittaa, että etabloituneella medialla on vielä merkitystä. Siitä pitäisi olla ylpeä ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään. 

P.S. Vaikka blogissa on välillä ollut hiljaista, Facebookissa päivystää hieman ahkerammin Merkintöjä mediasta -ryhmä (korjaan: -sivu). 🙂

 

 

Mahtuuko journalismi tablettiin?

Olen viime aikoina miettinyt tabletteja monista eri näkökulmista. Tarkoitan siis lukulaitteita, Buranalle ei ole viime aikoina ollut käyttöä. Hah.

Huhtikuun aikana olen osallistunut useampaankin tilaisuuteen, jossa on pohdittu lukulaitteiden mahdollisuuksia niin käyttäjän kuin sisällöntuottajienkin (mediatalojen) vinkkelistä.

Pari viikkoa sitten istuin Fjord Kitchen -tilaisuudessa, jossa kuultiin Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden, Teknarin ja Guardianin näkemyksiä iPad-julkaisemisesta. Finjon Jarmo Lahti, Jyrki Alkio ja Håkan Mitts ovat jo ansiokkaasti referoineet tilaisuuden antia, joten ei siitä sellaisenaan enempää.

Samana päivänä, ennen Fjordin tilaisuutta, kuuntelin Tivitin kevätseminaarissa Next Media -ohjelman saavutuksia ja tavoitteita. Esimerkiksi maksullisten sisältöjen julkaisutapoja kehittävässä eReading-hankkeessa tutkitaan lukijoiden fysiologisia reaktioita, miten he kokevat ja tuntevat sähköisten sisältöjen käyttämisen. Tein tilaisuudesta liveraporttia Qaikuun, Next Median osuus on siellä loppupuolella.

Ei tämä tablettikeskustelu nyt oikein vakuuta, monestakin syystä.

1) iPad, iPad, iPad

Keskustelu on niin kovin laitekeskeistä. Tarkemmin: iPad-keskeistä. Ja sitä vaivaa vaihtoehdottomuus. Julkaisuja tehdään nimenomaan nyt iPadille. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että Apple ehti taulutietokonemarkkinoille ensin ja paketoi tuotteensa applemaisen houkuttelevaan kuoreen. Kieltämättä ensihipaisu iPadilla oli hurmaava ja sai minutkin janoamaan omaa tablettia. Odottelen kuitenkin vielä sopivaa Android-versiota. Applella on kuitenkin edelleen markkinajohtajuus ja siksi tietysti iPadille on houkuttelevaa tehdä sisältöä.

Apple on suljettu ympäristö. Ja Apple vahtii omaa pesäänsä tarkasti. Ratkaisematta on esimerkiksi se, kuka omistaa lukijatiedot. Apple, jonka Appstoresta käyttäjä lataa julkaisun? Mainostaja, joka mainostaa julkaisussa? Vai kenties julkaisija itse?

2) Formaattiongelma

Mediatalojen yksi tärkeimmistä huolenaiheista tuntuu olevan formaatti, se, miten parhaiten saadaan se painettu lehti tungettua tablettiin. Että toimisiko ihan perus-pdf-versio painetusta lehdestä vai lisättäisiinkö matkareportaasiin vähän lisää valokuvia niin että saadaan vähän lisäarvoa. Sisällysluettelot, taitto, layout – iPad-julkaisu muistuttaa painettua lehteä. Kovin pitkälle eivät perinteiset julkaisijat ole päässeet.

Ainoastaan Teknari on edes koettanut miettiä jotain muuta. Sen painolastina ei olekaan painettua emolehteä vaan Teknarin brändiä tukee samanniminen Maikkarilla pyörivä tv-ohjelma. Teknari nojaa vahvasti visuaalisuuteen ja videoihin.

3) Lisää mainospaikkoja

Mainosmyyjät ja mainostajat hierovat pieniä karvaisia käsiään ja näkevät päiväunia iPadin – korjaan: tablettien – uudenlaisista mainosmahdollisuuksista. Vähän lisämyyntiä tuotesijoittelusta tuolta, vähän enemmän lisämyyntiä täältä. Uskon, että Kioskedin ja Thinglinkin kaltaiset palvelut tulevat mullistamaan tuotesijoittelun ja mainosmyynnin. Nämä palvelut toimivat varmasti tablettiympäristössä erinomaisesti.

Samalla (kyynisesti) epäilen, että etenkin tablettimuotoiset sisustus- ja muotilehdet muuttuvat vielä voimakkaammin pelkiksi mainoskatalogeiksi. Häviääkö laadukas naistenlehtijournalismi (sellaistakin löytyy toisinaan esim. Gloriasta ja Oliviasta)?

4) Journalismi hukassa

Keskittyminen laitteisiin, formaattiin ja mainostamismahdollisuuksiin on hävittänyt keskusteluista sisällön. Ja journalismin. Tablettijulkaisuja ei kehitetä journalismin ehdoilla vaan laitteiden ja mainostajien.

En ole vielä nähnyt keskustelua siitä, millaiset julkaisutavat ja jutut sopisivat tabletteihin parhaiten. Miten tablettien visuaaliset mahdollisuudet pystyisivät tukemaan perinteistä journalismia. Millainen sisältö palvelisi lukijaa parhaiten. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa tablettijulkaisun toisaalta painetusta lehdestä, toisaalta nettisivuista ja mobiilisovelluksesta.

Mitä sitten?

Uskon tabletteihin. Uskon, että erilaiset taulutietokoneet ja lukulaitteet ovat tulevaisuudessa merkittävässä roolissa kotien viihdekeskuksissa. Mutta ennen kuin näin tapahtuu, mediatalojen pitäisi pystyä astumaan ulos omista laatikoistaan ja unohtaa ne perinteiset painotuotteet.

Tabletti on jotain ihan muuta kuin selattava lehti. 

Tabletti vaatii toisenlaista kerrontaa ja kuvatarinaa. Kosketusnäyttö sallii erilaisia selaustapoja ja julkaisun sisäisiä jaotteluita. Pitääkö sisältö esimerkiksi jäsentää perinteisen sisällysluettelon mukaisesti vai toimisivatko erilaiset kuvakkeet paremmin?

Mielestäni tablettijulkaisun pitäisikin olla enemmän tv-ohjelma tai “ohjelmatarjotin” kuin painettu julkaisu. Tabletin voima on kosketuksessa (merkittävä ero perinteisiin nettisivuihin), kuvassa (varsinkin liikkuvassa kuvassa) sekä interaktion mahdollisuudessa.

Siksi sähköistenkin mediatalojen kannattaisi olla kiinnostuneita tableteista. Ylen ja Maikkarin pitäisi olla tekemässä omia iPad-uutis- ja ohjelmajulkaisujaan. Yle tekee jo maanmainiota betasivustoa. Mitenköhän se toimisi tabletissa…?

Voisin jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä on syytä lopettaa blogaus tähän ja aloittaa (toivottavasti!) keskustelu.

Mutta loppuun vielä nykytilannetta kuvastava pikkuesimerkki.

Fjordin tilaisuudessa oli Teknarin esiintymisvuoro. Pekka Kaidesoja yritti iPadillaan avata Teknarin nettisivua. Se ei auennut, sillä sivusto on tehty Flashilla. Jota siis Applen laitteet eivät tue.

Antikliimaksi.

Media, joka kykenee synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, on tulevaisuuden menestyjä

Helsingin Sanomain Säätiön Uutisraivaaja-kilpailussa jatkoon päässeet julkistettiin hiljattain. Kymmenen mielenkiintoista ideaa saa jatkokehittelyyn pienen alkurahoituksen ja voittaja julistetaan syyskuussa. Ehdokkaisiin voi tutustua täällä. Onnea ja menestystä kaikille!

Myönnettäköön, että osallistuin itsekin. Oli kai lähinnä oikeus ja kohtuus, ettei ideani kantanut pidemmälle, sillä keksin sen vain paria päivää ennen deadlinea ja mietin perusteluja ja projektin nimeä kuumeisesti vielä varttia ennen kilpailun sulkeutumista. En päässyt yhteenkään järjestäjäorganisaation tarjoamaan etukäteistapahtumaan, en kysellyt mielipiteitä muilta saati tehnyt googletusta kummempaa taustatyötä.  Toisaalta, ellen olisi osallistunut, olisi se harmittanut suunnattomasti.

Avaudun nyt sitten jälkikäteen.

Ideani oli muuttaa toimittajan ja toimitusten työnkuva päälaelleen, luoda konsepti toimituskulttuuri 2.0:sta. Tausta-ajatukseni oli se, että toimittajat eivät ole enää tiedon välittäjiä ja suodattajia. Meillä kaikilla median kuluttajilla on pääsy lähestulkoon kaikkiin samoihin lähteisiin kuin toimittajillakin, kiitos internetin ja Wikileaksin kaltaisten palveluiden. Kun aikaisemmin tiedon kaivaminen, levittäminen ja jakaminen oli toimittajien yksinoikeus, sosiaalisen median erilaiset työkalut ovat tehneet niistä jokamiehen oikeuden. Tätä taustaa vasten nykyinen, suljettu toimituskulttuuri ja yksisuuntainen julkaiseminen ovat auttamattomasti vanhanaikaisia toimintamalleja.

Olen kuitenkin monesti painottanut, että toimittajia tarvitaan tulevaisuudessakin, ehkä enemmän kuin koskaan. Toimittajien rooli vain tulee muuttumaan. Näkisin, että toimittajista tulee tiedon välittäjien sijaan tiedon fasilitoijia (anteeksi, en keksi parempaa termiä).

Tämä vaatii myös ympäröivän toimituskulttuurin muutosta ja julkaisutoiminnan painopisteen siirtymisen yhä voimakkaammin verkkoon. Mallissani toimitustyö on avointa ja tapahtuisi pitkälle kunkin median julkisessa verkkoyhteisössä. Toimitusten päivittäistä työtä ohjaavat päivälistat (yksinkertaistettuna päivälista on kalenteri, johon on merkattu päivän tapahtumat; tiedotustilaisuudet, oikeuden istunnot ja sen sellaiset) olisivat julkisia ja kaikkien nähtävillä. Tekeillä olevat jutut olisivat niin ikään julkisia tiettyyn pisteeseen saakka (toimittaja voisi esim. kirjoitus- ja viimeistelytyönsä tehdä rauhassa). Toimittajat voisivat pyytää apua jonkin asian kaivelemisessa (mikrotyötä, vrt. esim. Digitalkoot), napata juttuvihjeitä, testata näkökulmia ja etsiä haastateltavia verkossa olevasta lukijayhteisöstä.

Koska työ tapahtuisi verkossa, myös online-julkaisujärjestelmiä pitäisi muuttaa vuorovaikutteisemmiksi. ”Lähetä uutiskuva”, ”kommentoi uutista” ja ”jaa Facebookissa” ovat varsin laimeaa yhteisöllistämistä, tällaiset vaikutuskeinot eivät jatkossa riitä. Toimituksilla pitäisi olla verkossa yhteisöjä, joihin kirjautumalla lukijat pääsisivät osallistumaan ja vaikuttamaan toimituksen työhön edellä kuvatulla tavalla. Ja tässä olisi myös mahdollisuus uudenlaiseen ansaintamalliin, eli yhteisön jäsenyys maksaisi tietyn summan kuukaudessa / vuodessa.

Esimerkiksi MTV3:n uutistoimituksella on Facebookissa varsin vahva läsnäolo. Nettitoimituksessa on erillinen FB-työvuoro, jonka aikana toimittaja herättelee ja ruokkii keskustelua päivän tapahtumista sekä myöskin kerää kommentteja tekeillä oleviin juttuihin. Maikkari on valinnut Facebookin (sillä siellä liikkuu jengiä), mutta se voisi hyvin perustaa vahvan yhteisön myös omille, varsin suosituille sivuilleen – ja saada näin omiin käsiinsä yhteisön hallinnan ja kehittämisen (jotka ovat nyt tietenkin Facebookin käsissä).

Väitän, että tulevaisuudessa ei menesty media, joka takoo eniten skuuppeja (joilla perinteisesti mediatalot ovat kilpailleet. Mutta lukijalle sillä ei ole juurikaan merkitystä, mistä hän juttunsa ensin lukee). Tulevaisuudessa menestyy se, joka onnistuu luomaan ympärilleen vahvan, sitoutuneen yhteisön.

Voi olla, että tämä oli turhan suurellinen hahmotelma Uutisraivaaja-konseptiin. Jatkoon päässeistä ideoista Uutispalvelu Huuhkaja sekä Faktat kuntoon ovat ehkä lähinnä omia ajatuksiani, joskin kompaktimpia ja hiotumpia. Siksi pidän peukkuja erityisesti näille kahdelle projektille!

Journalismilla ei ole enää lisäarvoa

“Toimittaja” on tulevaisuudessa (ellei jo nyt) matalapalkka-ammatti. Toimittajille ei kannata maksaa kovinkaan suuria summia, sillä kenellä tahansa on nykyään pääsy sellaisille tiedon lähteille, jotka takavuosina olivat toimittajien yksinoikeutta. Laajat verkostot ja jakelukanavat ovat niin ikään olleet perinteisesti toimitusten omaisuutta, mutta katso: ei tarvitse kuin avata intternetti ja jakelukanavat ovat avoinna sille joka niitä haluaa käyttää. Toimittajilla ei – erikoistoimittajia lukuun ottamatta – ole sellaista osaamista ja ekspertiisiä, josta työnantajan pitäisi maksaa. Kun yksi toimittaja lähtee, hänet on helppo korvata toisella. Tulijoita nimittäin riittää.

Medialiiketoiminnan analyytikko Robert G. Picardonin essee “Why journalists deserve low pay” antaa ajateltavaa. Picardon on sitä mieltä, että toimittajan työ sellaisena kuin me sen nykypäivänä tunnemme ei voi enää tulevaisuudessa toimia. Selkeitä perusteluita lukiessa ei voi muuta kuin olla samaa mieltä.

Itse luulen, että lähitulevaisuudessa toimittajuus jakautuu kahtia: 1) tiedon lapioijat, jotka kauhovat nettiin lyhyitä sähkeuutisia; 2) tutkivat journalistit, jotka tekevät omaa uutishankintaa. Mutta riittääkö se? Picardon kirjoittaa:

[J]ournalists cannot continue to report merely in the traditional ways or merely re-report the news that has appeared elsewhere. They must add something novel that creates value. They will have to start providing information and knowledge that is not readily available elsewhere, in forms that are not available elsewhere, or in forms that are more useable by and relevant to their audiences. Finding the new formula of practice, functions, skills, and business model will not be easy, but the search must be undertaken.

Journalismin olisi siis tuotettava jonkinlaista lisäarvoa. Mutta miten journalismin arvoa mitataan? Laatu? Sivistysnäkökulma? Voiko niitä edes mitata?

 

Miksei nykyisin edes puhuta sivistyksestä?

 

P.S. Törmäsin Picardonin tekstiin selatessani Innovaatiojournalismin seuran Finjon uutta blogisivustoa. Kannattaa käydä kurkkaamassa!