Mitä sitten, jos toimittaja pikkuisen puijaa?

Mediavuosi 2012 saa Komian lopun.

Enkeli-Elisan jalanjäljissä astelee 6-vuotias ”Neea”, joka toivoo kirjeessään raitista joulua Komiat-lehden pääkirjoituksessa. Aikamoinen härdelli, joka saa kliimaksinsa Katleena Kortesuon blogissa: Mitä hiton väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut? Tämä siis suora sitaatti maakuntajulkaisun vt. päätoimittajalta.

Postauksen polveilevassa kommenttiosiossa käydään kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan; osa kommentoijista on sitä mieltä, että ”[e]ikö tässä asiassa nyt oleellista ole se, että näitä Neeoja on Suomi pullollaan, ja Komiat-lehti halusi nostaa tämän tärkeän asian esiin joulun alla? Oli teksti aito tai väärennös, ei sillä ole mielestäni väliä.”  (toimittajaksi esittäytynyt nimimerkki Joo, ei oo totta)

Samansuuntaisia kommentteja esiintyy esimerkiksi MTV3:n tekemässä uutisjutussa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Toimittajilla on siis monien mielestä oikeus pikkuisen puijata, kunhan vain asia on hyvä.

Aika huolestuttavaa.

Niin kauan, kun puhutaan asioista, joissa yksiselitteisesti on hyvä (pieni lapsi) ja paha (koulukiusaaja, kännäävä vanhempi), ollaan melko turvallisilla vesillä. Jokainen järkevä täysi-ikäinen tuomitsee koulukiusaamisen ja humalahakuisen juomisen lasten läsnä ollessa.

Mutta entä kun mennään hiukan hankalampiin aiheisiin: toimitus julkaisee ”lapsen lähettämän riipaisevan kirjeen” tai nimettömän haastattelun, jossa vastustetaan turkistarhausta tai vaikkapa kaivostoimintaa (”kaivos pilasi leikkipaikkani”)?

Entäpä moraaliset ja eettiset kysymykset: homoliitot, abortti, eutanasia?

Saako homoja karsastava toimittaja tekaista koskettavan haastattelun henkilöstä, joka kertoo ”eheytyneensä” heteroksi, koska toimittajan mielestä tarkoitus on hyvä?

Kuka vetää rajan, milloin saa huijata ja milloin ei?

Journalistin ohjeet ovat yksiselitteiset. Kohdan 11 mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

 Need I say more?

 

Advertisements

Halutaanko se journalismi pelastaa vai huuhdotaanko viemäristä alas?

”Maksumuuri ei pelasta lehdistöä”, siteerasi Uusi Suomi tutkija Merja Myllylahtea.

Ei tässä mitään pelastettavaa taida edes olla. Kulunut syksy on tarjonnut meille aikamoisia mediasirkushuveja, muistatte Enkeli-Elisat, Nazisin taistelut (Johanna Vehkoon mainio Storify-kooste Maikkarin uutisten surullisesta uutispäivästä täällä) ja Helsingin Sanomien tekaistut haastateltavat, muiden muassa. Näyttäisi siltä, että media tekee sen ihan itse, lakaisee maton alle viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

Mediakriittinen tuttavapiirini on ottanut tilanteesta ilon irti. Nykymedian rappiosta on kirjoitettu lukuisia blogauksia ja kolumneja ja sosiaalisessa mediassa liikkuu harva se päivä kuvakaappauksia median mokista, kirjoitusvirheistä älyttömiin aihevalintoihin.

Toimittajaystäviäni ottaa päähän. Moni heistä on viime aikoina avautunut Facebook-statuksissaan, että tämä ei ole enää reilua. Toimittajatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, virheille nauraminen jättää varjoonsa ne jutut, jotka on tehty hyvin ja huolella. Niin, ja sitä paitsi ennenkin on tehty virheitä. ”[H]yvien medioiden journalismi on tänään parempaa kuin se on ollut koskaan aikaisemmin”, toteaa Hesarin Mikael Pentikäinen Huonoja uutisia -pamfletissa (josta tarkoitus kirjoittaa myöhemmin).

Mutta koskaan aikaisemmin meillä ei ole myöskään ollut sosiaalista mediaa, jota Tuomo Pietiläinen kutsuu viidenneksi valtiomahdiksi HS.fi:n kolumnissaan (varoitus, kuluttaa ilmaista lukuoikeutta!). Sosiaalinen media on ennennäkemättömän nopea ja armoton väline, joka tekee toimittajan työn läpinäkyväksi ja osoittaa pienimmätkin rikkeet nopeammin kuin toimituksen oikolukemista harrastava jäsen ehtii ne korjata.

Apua.

Toimittajaparka on aika yksin. Kuinka monella mediatyöläisellä (tai no, puhun ennen kaikkea uutistyöläisistä) on oikeasti aikaa tuplatsekata juttunsa faktojen oikeellisuudesta oikeinkirjoitukseen? Kuinka toimittaja voi olla varma, että sähköpostitse haastateltu loistava lähde todella on oikeasti olemassa? Ja kuitenkin joku ehtii julkaista juttunsa muutamaa minuuttia aiemmin ja vie skuupin nimiinsä… Ja sitten vielä joku kehtaa ottaa kuvakaappauksen verkkoon ensin päässeestä versiosta, johon oli jäänyt lorem ipsum kuvatekstiksi. Ei käy kateeksi.

Minusta tuntuu, että vaikka toimitukset ovat pikkuhiljaa lämmenneet sosiaaliselle medialle ja Twitterissä alkaa olla suomalaisiakin toimittajia tungokseksi asti, toimituksissa ei silti olla loppuun asti ymmärretty, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse. Kun se ei ole Facebook ja Twitter. Se on uudenlainen toimintakulttuuri.

Toimitusten kohdalla uusi toimintakulttuuri tarkoittaa toimittajan roolin muutosta.

Toimittaja ei ole enää tiedon portinvartija, joka valikoi suurelle yleisölle näkymättömästä tietovirrasta relevantin aineksen ja jalostaa siitä juttuja massoille. Toimittaja on ennemminkin fasilitoija (onko tälle hyvää suomennosta?) tai projektipäällikkö, joka niin ikään valikoi virrasta relevantin aineksen, mutta avoimesti, sillä tietovirta on käytännössä jokaisen internetyhteyden omaavan henkilön saatavilla.

Koko jutunteon painopisteen pitäisi muuttua lopputuloksesta eli valmiista jutusta itse jutunteon prosessiin: prosessin vaiheet pitäisi saada näkyville ja toimittajilla tulisi olla mahdollisuus hyödyntää myös lukijakunnan osaamista esimerkiksi astroturffauksen paljastamiseksi. – Onhan toki nytkin lukijoilla mahdollisuus vaikuttaa. Jälkikäteen kommenttiosiossa. Siellä on hyvä sitten jälkiviisastella, että toimittaja ei tuotakaan yksityiskohtaa saanut oikein. Minkälainen juttu olisikaan syntynyt, jos lukijat olisivat päässeet jo jutunteon prosessiin mukaan ja olisivat voineet osoittaa tarkennusta kaipaavat kohdat? Lukijajoukosta löytyy taatusti useita, jotka tietävät juuri käsillä olevasta uutisesta enemmän kuin toimittaja, tai jotka voivat huomauttaa, että ”tuo juttu kiersi sosiaalisessa mediassa jo kaksi viikkoa sitten”.

Toimittajien pitäisi ymmärtää, että me lukijat, kriittisetkin, olemme oikeasti samalla puolella. Meitä kaikkia kiinnostaa totuus. Me haluamme realistisen, kiihkottoman ja liioittelemattoman kuvan maailman tapahtumista, ja uskon toimitusten tähän pyrkivänkin. Mutta nykyisellä toimintakulttuurilla se ei onnistu.

Se, että lukijat ovat niin kiinnostuneita siitä, mitä lehteen painetaan tai netissä julkaistaan, osoittaa, että etabloituneella medialla on vielä merkitystä. Siitä pitäisi olla ylpeä ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään. 

P.S. Vaikka blogissa on välillä ollut hiljaista, Facebookissa päivystää hieman ahkerammin Merkintöjä mediasta -ryhmä (korjaan: -sivu). 🙂