Medialla on suuri vastuu asenneilmaston muutoksessa. Vai onko?

Olipa varsin viihdyttävä ilta eilen. Istuin 1700 ihmisen joukossa Finlandia-talossa kuuntelemassa AaltoES:n järjestämää Suomi hyvinvoinnin jälkeen -paneelia, jossa “maamme vaikutusvaltaisimmat talousvaikuttajat” juttelivat enemmän ja vähemmän viisaita yrittäjyydestä, kansantaloudesta ja sen sellaisista tärkeistä asioista. Risto Siilasmaa teki vaikutuksen rauhallisella ja analyyttisella esiintymisellään, Nalle Wahlroos puolestaan oli joukon showmies, hyvässä ja pahassa. Eat.fi:n perustaja Tina Aspiala haastoi konkarit ja näpäytti mm. Wahlroosia aika herkullisesti.

Ihan hirveän syvälle konkretiaan ei puolitoistatuntisen keskustelun aikana päästy, mutta lopussa panelistit saivat antaa neuvoja tai pyyntöjä niin poliitikoille, opiskelijoille kuin median edustajillekin. Miten Suomessa voitaisiin tukea kasvuyrittäjyyttä ja helpottaa yrittämisen edellytyksiä?

Toki melkein jokainen toivoi verohelpotuksia ja vähemmän byrokratiaa pienille yrityksille, mutta erityisen vahvana nousi esille asenneilmasto ja sitä ylläpitävä ja uusintava koneisto (heh, tulipas akateeminen lause). Siis ennen kaikkea media. Muutamia panelistien huomioita:

  • Heti, kun joku menestyy, häneen liitetään mediassa negatiivinen etuliite öky-. Ökyrikkaat asuvat ökytaloissa, ajavat ökyautolla ja törsäävät rahaa kaikenmoisiin ökyhuvituksiin. Ökyily on yksinomaan tuomittavaa ja paheksuttavaa. Menestys ja menestyjä ovat liian harvoin käytettyjä termejä mediassa.
  • Tina Aspiala totesi, että Yhdysvalloissa kyllä uutisoidaan suomalaisista start-upeista, sellaisistakin, jotka täällä kotimaassa ovat tuntemattomia. Suomalaisen median uutiskynnyksen start-up ylittää useimmiten vasta sitten, kun toimittaja on sattunut lukemaan siitä New York Timesista. Aspiala ihmetteli, mikseivät suomalaistoimittajat halua uutisoida asioista ensimmäisenä? Eikö olisi journalistisestikin paljon tyydyttävämpää, jos voisi todeta “Hey, I scooped New York Times!” Suomalaistoimittaja ei uskalla kirjoittaa aloittelevasta yrityksestä, koska “jos se ei menestykään, näytän tyhmältä jos olen kirjoittanut siitä jutun”. 
  • Microtaskin Ville Miettinen totesi, että suomalaiset (talous)toimittajat saisivat ottaa oppia suomalaisista urheilutoimittajista. Urheilutoimittajien pääasiallinen tehtävä on hehkuttaa ja fanittaa suomalaisurheilijoita – siitäkin huolimatta, että menestys ei suinkaan ole taattu. Mikseivät taloustoimittajat hehkuta suomalaisosaamista?
  • Tapahtuman Twitter-virrassa joku kyseli, eivätkö start-upit ja kasvuyritykset osaa pitää itsestään meteliä. Eiväthän toimittajat pysty ihan kaikkea koko ajan seuraamaan, joten pr-työlle ja tätä kautta medianäkyvyydelle on tarvetta. No, vastaanpa kysyjälle tässä ja nyt: erään kotimaisen talousjulkaisun toimittajan mukaan start-upin on lähes mahdotonta saada julkisuutta, ellei a) taustalla ole todella nimekkäitä tekijöitä (esim. Ollila hallituksessa); b) yrityksen liikevaihto (tai muut tunnusluvut) ole poikkeuksellisen suurta; c) yrityksellä ole “suurten vaikeuksien kautta voittoon” -tarinaa. Toimittajien aika ei kerta kaikkiaan riitä start-up-skenen seuraamiseen, analyysiin tai raportointiin. Ainoa, joka tätä tekee, on Arcticstartup.

Media ei sitä mieluusti myönnä, mutta sillä on valtava valta – ja vastuu – asenneilmaston muokkaamisessa. Jos media kertoo meille ökyuutisillaan, että menestyminen on pahasta, me uskomme sen. Jos konkurssin tehnyttä yrittäjää paheksutaan ja moititaan, me saamme lukea moittivia ja moralisoivia kirjoituksia hänen virheistään. Ja jos yrittäjä kehtaa yrittää uudelleen, hänen yrityksensä tuomitaan alkumetreillä epäonnistuneeksi. “Eikö se vielä kerrasta oppinut?” Jos suomalaisyritys sitten oletuksista huolimatta menestyy maailmalla ja siitä kirjoitetaan ja hehkutetaan ulkomaisissa julkaisuissa, sitten suomalaistoimittaja herää, kirjoittaa jutun menestyjästä – ja muistaa seuraavassa jutussaan lisätä sen öky-etuliitteen. (Juu, kärjistän, mutta silti. 😉

Ja sitten tulee se vasta-argumentti: “Ei suomalaismedia voi ryhtyä harrastamaan asianajojournalismia.” Eli siis edistämään (kasvu)yrittäjien asiaa. Esimerkiksi Helsingin yliopiston viestinnän professorin Hannu Niemisen mielestä on väärin, jos journalismilla pyritään esimerkiksi edistämään kansallista kilpailukykyä, tuottavuutta ja tehokkuutta. Hänen mukaansa journalismin tulisi kilpailukyvyn edistämisen sijaan edistää “hyvää elämää”, sosiaalista ja kulttuurista hyvinvointia. (Ks. blogaukseni viime lokakuulta.)

Mutta onko se asianajojournalismia, jos start-upeista ja kasvuyrittäjistä kirjoitettaisiin enemmän juttuja?

Ei tietenkään. Eihän kukaan sitä tarkoita, että juttujen pitäisi olla pelkästään myötäsukaisia ja positiivisia. Samalla logiikalla pitäisi lopettaa kirjoittaminen vaikkapa politiikasta. Esimerkiksi kun pääministerin lausunnot pääsevät harva se päivä lehtien sivuille, niin eikö se silloin käytännössä ole pääministerin asian ajamista? Häh?

 

 

Edit: Jos jäi tapahtuma väliin, niin oheisen linkin takaa voi katsella show’n kokonaisuudessaan: http://www.vimeo.com/21342571

 

 

Advertisements

Nykyaikainen tiedonvälitys ei nyt vain enää riitä

13.3.2011 klo 12:45

Japanin katastrofi: Tietotulvan armoilla

[…] Tšernobylin onnettomuus muistetaan erityisesti siitä, että tietoa tapahtuneesta pimitettiin päiväkaupalla. Ja vaikka tietoa olisi ollut saatavillakin, niin siihen aikaan olisi joka tapauksessa jouduttu kiltisti odottelemaan maanantain Hesarin analyysia aiheesta.

Toisin on nyt.

Verkko on ollut ähmällään tietoa (enemmän ja vähemmän luotettavaa) perjantai-illasta lähtien ja parhaimmillaan päivitykset tilanteen kehittymisestä ovat tippuneet kotimaisiin uutissyötteisiin melkein minuutin välein.

En ole oikein vielä päättänyt, kumpi on parempi tilanne (siis sitä pimitystä lukuun ottamatta).

[…] Herää kuitenkin kysymys, ketä tällainen tiedonvälitys palvelee.

Ilmeisesti kaikkia. Ailahteleva informaatiotulva sekä jatkuvat tulkinnat ja analyysit tilanteen kehittymisestä ovat tarjonneet jokaiselle jotakin.

Väitän silti, että tällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä.

Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa. Pitivätkö paikkansa ensi tilassakaan? Kunhan vaan olivat nopeasti eetterissä keräämässä osumia sivustojen laskureihin.

Nopeasti kehittyvät tilanteet toisella puolen maailmaa kasautuvat kotisurffaajan näyttöpäätteellä helposti käsittämättömäksi informaatioröykkiöksi, jonka takaa varsinaiselle asialle ei oikein enää jää tilaa.

Todennäköisesti tämä johtaa siihen, että tiedotusvälineiden informaatioarvo kokee ennemmin tai myöhemmin pahan inflaation. Mitan täyttyessä kotikatsomossa lopulliset päätelmät tapahtumien kulusta tehdään pääasiassa omien ennakkoluulojen ja sekalaisesti valikoituneiden tiedon pirstaleiden pohjalta. […]

Japanin maanjäristys-tsunami-ydinvoimakatastrofi on ollut huikeaa seurattavaa monessakin mielessä. Johtuen Japanin kehittyneestä infrastuktuurista ja tietoliikenneyhteyksistä reaaliaikaista tietoa on tarjolla todella paljon, toisin kuin vaikkapa Haitin vuoden takaisessa maanjäristyksessä.

Ei siis ihme, että ihmiset – ja toimittajat – ovat enempi vähempi hämmennyksissään.

Aku Heinonen kirjoittaa muutamien minuuttien välein päivittyvistä katastrofiuutisista: “[T]ällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä. Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa.

Lienenkö ymmärtänyt oikein, mutta mielestäni Heinosen kirjoituksesta huokuu ajatus ja toive, että toimittajien ei pitäisi julkaista katastrofiin liittyvää uutista ennen kuin on sataprosenttisen varmaa, että se pitää paikkansa. Pitäisikö toimittajien kyetä ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitäisikö jättää julkaisematta uutinen, että “tilanne on hallinnassa” jos kuitenkin ehkä puolen tunnin kuluttua naapurireaktorissa posahtaa? Parempi tosiaan odotella rauhassa sitä painettua Hesaria…

Omasta mielestäni tämä katastrofiuutisointi osoittaa jälleen kerran (anteeksi, taidan toistaa itseäni aika paljon… ;), että toimitettua sisältöä ja toimittajia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Ymmärrän, että huhujen julkaisemiselle on – vielä ainakin joissain toimituksissa – korkea kynnys. Mutta tällaisessa nopeasti muuttuvassa katastrofissa huhuja velloo verkossa joka tapauksessa, niiden olemassaoloa ei voida toimituksissa kieltää. Toimittajia ei tarvita julistamaan Virallista Totuutta ja Suurta Uutista. Toimittajia tarvitaan seulomaan ehtymätöntä tweetti-, kuva- ja videovirtaa, virallisia tiedotteita ja uutiskuvia ja auttamaan meitä lukijoita muodostamaan jonkinlainen kuva tapahtumista.

Nykyaikainen tiedonvälitys nyt ei vain toimi ainakaan tällaisissa katastrofitilanteissa. Siksi toimittajien roolien pitäisi olla mukautuvia ja mikä tärkeintä, julkaisualustojenkin pitäisi olla joustavampia. Medioiden verkkosivut ovat melkoisen kankeaa luettavaa verrattuna vaikkapa ketterään Twitteriin. Esimerkiksi kun uutista päivitetään, miksei vanhaa versiota voisi jättää näkyviin?

 

Täällä muuten on hyvä opas monipuoliseen katastrofiseurantaan.

Ja Susannan kiihkoton ja asiallinen some-puolustus.

 

P.S. Satuitteko lukemaan Maija Aallon kolumnin HS.fi-sivustolta? 🙂 Hauskaa on se, että “En klikkaa roskaotsikoita -helmikuu” – joka siis on mennyt tapahtuma – sai kolumnin ilmestymisen jälkeen yli sata uutta jäsentä. Hienoa, että asia puhututtaa edelleen.

"Ihmisillä on oikeus tietää, mihin heidän verorahansa menevät" (Tuula Teeri innovaatiojournalismista)

Vähän innovaatiopropagandaa, olkaapa hyvät! 🙂

Mielestäni Aalto-yliopiston rehtori Tuula Teeri puhuu viisaita. Innovaatiojournalismi on siksikin tärkeää, että ihmiset tietävät, mihin heidän verorahansa ovat menneet. Sillä verorahoillahan suuri osa innovaatiotyöstä rahoitetaan.

Toisekseen: innovaatioita ei tehdä (pelkästään) rahan vuoksi. Vaan siksi, että ne tekevät elämästämme helpompaa ja parempaa. Siksikin niistä pitää tehdä juttuja ja uutisia.

Linkitettäköön tähän myös lisää perusteluja innovaatiojournalismin puolesta: http://www.vimeo.com/20025827 (Innovaatiojournalismin seura Finjon pj, toimittaja Carl-Gustav Lindén)

Vaan kun useiden toimittajien asenteet ovat lähes luddiittitasoa, niin laadukas innovaatiojournalismi on liian harvoin nähtävää ja kuultavaa herkkua. Ei kai sitä voi kirjoittaa innovaatioista ja “edistyksestä”, jos niitä ei edes halua ymmärtää…Sitä paitsi: eikös änkyrän rooli ollut varattu ihan muille tahoille, toimittajien piti olla niitä uteliaita uudisraivaajia?

Mulla on tässä oma lehmä vahvasti ojassa, minut valittiin Finjon hallitukseen kuukausi takaperin ja vaikutan seurassa nyt sihteerinä. Beware! 🙂

Simsalabim – yksi uutinen muuttui kahdeksi taitavien toimittajien käsissä

via yle.fi

Helsingin Sanomat: Paperilehtien suosio jatkuu Suomessa vankkana.

Journalismi = puolueetonta ja objektiivista? Paskan marjat. Tässä on klassinen esimerkki siitä, että näin ei todellakaan ole.

Lukija voi nyt itse leikkiä toimittajaa ja vertailla kahta tilastoa: Kansallisen mediatutkimuksen mukaiset lukijamäärät vuodelta 2009 ja tuoreet lukijamäärät vuodelta 2010.

Mitä on pääteltävissä? No ainakin se, että sanomalehtien lukijamäärät ovat laskeneet edelleen. Paperi-Hesari on menettänyt vuodessa noin 15 000 lukijaa, iltapäivälehdet yhteenlasketusti reilusti yli 100 000 lukijaa.

Prosentuaalisesti Hesarin pudotus ei ole suuri ja onhan niitä lukijoita edelleen valtavasti (936 000), mutta mihinkään henkselien paukutteluun ja polleisiin otsikoihin ei todellakaan ole aihetta. Ja toisaalta: Yle pistää myöskin otsikossaan hiukan överiksi. En esimerkiksi Hesarin ja Aamulehden tilannetta nyt kuitenkaan “sinnittelyksi” kutsuisi.

Mutta onhan tämä toki sangen inhimillistä: totta kai uutisaineistoa tulkitaan omista lähtökohdista, toiveista ja tarpeista. Totta kai Hesarin täytyy antaa se kuva, että hei, meillä menee hyvin. Ja Ylelle sopii erinomaisesti piikitellä lasikuution väkeä.

Aineiston tulkinta ja johtopäätösten vetäminen tekeminen on taitolaji, joka on toimittajan ammattitaidon ydin. Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, että tuo ydin on kovasti hukassa ja lähteitä tulkitaan miten sattuu.

(Vinkin veikeästä otsikkoparista antoi @Viides_rooli Twitterissä. Kiitos!)

(Korjattu: johtopäätöksiä tehdään, ei vedetä. 🙂