Vau! Kulttuurijournalismia!

Välillä jotain ihan muuta kuin vikinää uutisjournalismista ja toimittajien ammattikäytäntöjen ruotimista. 🙂

Selailin tuoretta Glorian numeroa. Mulla on ollut jo vuosikausia on-off-suhde kyseisen lehden kanssa; on kausia, jolloin luen sitä säännöllisesti, ehkä tilaankin hetken. Sitten menee taas aikaa, kun en jaksa itseään “hieman” toistavan lehden überglamuröösejä juttuja. En varsinaisesti kuulu ehkä ihan ydinkohderyhmään, mutta timanttien ja kamelinkarvatakkien sijaan (tai lisäksi…) minua kiinnostavat lehden henkilöjutut. Sillä ne eivät ole lainkaan huonoja. Toisin kuin aika monessa muussa naistenjulkaisussa, Glorian toimittajat tekevät kohteistaan kiinnostavia, ei pelkkää pintajulkisuutta vaan jutuissa pyritään tuomaan esille, mitä on haastateltavien korvien välissä.

No. Uusimmassa numerossa on kansallisbaletin johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven haastattelu. Eeva-Kaarina Arosen toimittamassa 7-sivuisessa jutussa (okei, paljon isoja kuvia kieltämättä veistoksellisesta miehestä) kuvataan haastateltavaa kuten tuollaisissa on tapana: “Häntä voisi kuvailla sanalla iso, puhelias tanskalainen, mutta se ei tekisi hänelle oikeutta. 42-vuotias Greve on 196-senttiä pitkä lihaksikas viikinki, jollaisesta amerikkalaiset tapaavat käyttää termiä gorgeous, upea.”  Vähän ällöttävää.

Juttu ei sitten kuitenkaan jatku Greven elämän, uran ja perheen ulkokultaisella kuvailemisella eikä toimittajaa ole istutettu haastateltavan keittiöön syömään vaimon omin pikku kätösin vääntämää omenapiirakkaa. Sen sijaan jutussa käydään läpi, minkälaisia uudistuksia Greve on kansallisbaletissa tehnyt, miksi, millaiset ovat olleet reaktiot.

Hyvänen aika, juttuhan käsittelee balettia. Kulttuuria. Ja on mielenkiintoinen.

Kulttuurijournalismin kriisistä on puhuttu jo useampi vuosi. Asiaa selventänee Google-haku hakutermillä “kulttuurijournalismi“. Ensinnäkin on epäselvää, mitä kaikkea kulttuurijournalismi pitää sisällään. Toisekseen kaikenkarvaisiin arvosteluihin keskittynyttä journalismin alalajia on moitittu hampaattomuudesta ja yksipuolisuudesta ja siitä, että kulttuuria tarkastellaan niin usein vain talousjournalismin kriteerein. Kuka saa mitäkin apurahoja, paljonko kulttuuri saa yhteiskunnan tukea, kuka enemmän, kuka vähemmän.

Aika harva toimitus ja toimittaja jaksaa kaivautua vähän syvemmälle ja kysellä miksi ja miten. Miettiä kulttuurin ja yhteiskunnan suhteita. Hyviä kulttuurijuttuja olen toisinaan lukenut Hesarista (lähinnä Tieto-Finlandia-palkitun toimittajan Vesa Sirénin ansiosta) ja Suomen Kuvalehdestä.

Toivottavasti Gloria jatkaa tällä tiellä. Haluaisin lukea myös muiden kulttuurilaitosten tekijöiden ja vaikuttajien ajatuksista. Entisaikaan taidelaitokset ja -seurueet olivat yhteiskunnallisia vaikuttajia. Nykyisin taiteentekijä pääsee haastatteluun lähinnä mokattuaan ihmissuhteissaan tai julkaistessaan levyn.

Miksi kulttuuri nähdään lähinnä vain rahareikänä?

Asianajojournalismi vs. objektiivinen journalismi

Asianajojournalismi on jonkinlainen vastakohta journalistiselle ihanteelle, objektiiviselle journalismille. Asianajojournalismin tarkoituksena on edistää jotakin asiaa tai teemaa antamalla sille runsaasti palstatilaa tai lähetysminuutteja. Koetin etsiä tarkempaa suomenkielistä määritelmää, mutta Google löysi vain hajanaisia osumia, esimerkiksi oma kuukauden takainen blogaukseni nousi hakutuloksissa korkealle. Englanniksi termillä “advocacy journalism” löytyivät osumat mm. Wikipediasta ja Journawikistä.

Vaikka jonkin tietyn asian ajaminen journalismin keinoin kuulostaa tietysti väärältä, asianajojournalismi ei ole kovin tavatonta: esimerkiksi Helsingin Sanomien kolmen vuoden takainen Läskikapina-juttusarja on selvä esimerkki: lihavuutta suomalaisten yhä pahenevana terveysongelmana käsiteltiin useista eri näkökulmista ja samalla kannustettiin lukijoita painonpudotustalkoisiin.

Olen tässä viime viikkoina sivusilmällä seurannut erästä tapahtumasarjaa, josta on aika paljon lehdissä uutisoitu. Uutisen taustalla on uutiskynnyksen ylittänyt tosielämän tapahtuma, josta on lähtenyt elämään sivujuonne. Tämän sivujuonteen lähteenä on eräs tuttavani, toimittaja, jonka on oman asemansa ja kontaktiensa kautta ollut helppo “myydä” hänelle itselleen erittäin tärkeää aihetta eteenpäin toimituksille. Olisiko aihe noussut laajasti uutisoiduksi, jos lähteenä olisi ollut joku muu, joku “tavis”?

Onkohan tällainen yleistä?

Aina silloin tällöin tulee eteen uutisia, joista jää päällimmäisenä mieleen lähinnä hämmennys: miksi tämä on uutisoitu? Usein tällaiset uutiset koskettavat lapsia tai eläimiä tai jotain muuta tunteisiin vetoavaa ja niissä saattaa olla ohimennen maininta esimerkiksi varainkeruusta. Muistatteko esimerkiksi “kadonneen vinttikoiran arvoituksen”, josta Helsingin Sanomat uutisoi (€) näyttävästi uutissivuillaan ison kuvan kera noin kuukausi sitten? Piikkiössä kadonnutta Helmi-vinttikoiraa etsittiin Espoosta saakka.

Mikä taho oli antanut uutisvihjeen Hesarille ja miksi siihen tartuttiin noin suurella jutulla?

Ehkä se meni näin: toimittajan tuttavan koira on karannut, huhujen mukaan koira on saattanut eksyä Espooseen saakka. Toimittaja ottaa yhteyttä vanhaan opiskelukaveriinsa joka työskentelee Hesarissa, tämä päättää auttaa kollegaansa ja tekee aiheesta jutun, jotta espoolaiset pitäisivät silmänsä auki ja koirasta saataisiin ehkä havaintoja.

Viatonta? Vai vaarallista ja epäreilua? Vaikka toimittaja ei itse hyötyisi jutusta mitenkään?

En oikein osaa sanoa.

Onko siinä jotain pahaa, että toimittaja tekee jutun tuttavansa lasten mielenkiintoisesta kouluprojektista, jonka tarkoituksena on ehkä myös kerätä rahaa leirikouluun? Tai kirjoittaa kriittisen jutun oman lähipuistonsa kaavoitussuunnitelmista?

Toisaalta: jos ilmiö on laajempi, myös väärinkäytösten mahdollisuus kasvaa.

Muistattehan, että Yleisradion toimittaja Olli Ainola, kansanedustaja Marja Tiuran puoliso, joutui eroamaan Ylestä käytettyään asemaansa väärin. Hän koetti ajaa omaa asiaansa.

—

“Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.“

Kuinka kohu-uutisia tehdään?

Kauppalehti teki tänään näkyväksi erään erittäin tavallisen journalistisen toimenpiteen, jolla synnytetään “kohuja” ja nostatetaan tunteita: mutkien suoraksi oikominen.

Homma toimii esimerkiksi siten, että otetaan joku haastateltava, jolla on ihan joo okei painavaa asiaa mutta ehkä vähän tylsää kuitenkin. Sitten löydetään haastattelusta sinänsä pieni sivulause, jonka melkein voi ymmärtää toisella tavalla, ymmärretään se toisella tavalla ja tehdään siitä otsikko. Voilà, kohu on valmis.

Tänään käsittelyyn pääsi Wärtsilän konsernijohtaja Ole Johansson. Hän kirjoitti Kauppalehden yritysblogissa työssäuupumisesta mm. näin: “Se [työuupumus] voi yhtä hyvin liittyä siihen, että työntekijä ei koe olevansa työyhteisön jäsen, hänellä ei ole riittävän haastavia tehtäviä tai hän ei tiedä miksi niitä tekee ja mitkä ovat työn todelliset tavoitteet. Tutkimukset osoittavat, että ihminen stressaantuu paitsi liiasta, myös liian vähästä aktiviteetista.  Lyhyesti sanottuna ongelmat liittyvät johtamiseen tai sen puutteeseen, esimies-alaissuhteeseen ja ennen muuta virheelliseen tai olemattomaan viestintään.“

Mitä tekee Kauppalehti? Toimittaja ymmärtää – joko tahallaan tai tahattomasti – että Johanssonin mielestä luppoaika on syypää työuupumukseen. Siitäpä sitten otsikko Kauppalehden nettisivuille: “Yritysjohtaja lataa: työuupumus johtuu joutoajasta”

Aika äkkiä eri foorumeilla, myös Kauppalehden omalla keskustelupalstalla, nostettiin äläkkä siitä, että nyt ei ole toimittaja tehnyt työtään kunnolla vaan tehnyt kovasti pieleen menneen tulkinnan. Jossain vaiheessa iltaa otsikko (ja itse asiassa koko juttu) on käyty muokkaamassa: “Wärtsilän Johansson: Työuupumuksen taustalla liian helpot työt” joka sekin on hieman värittynyt mutta yhtä kaikki alkuperäistä parempi.

 

Tässä siis tiitterä yleisö huomasi heti, että hei, meitä vedätetään. Sillä yleisöllä oli pääsy jutun lähteelle, blogitekstiin.

Vaan poikkeustilannehan tämä on. Normaalisti emme tiedä, mitä raflaavien otsikoiden takana on, sillä emme ole olleet läsnä toimittajan ja haastateltavan kohtaamisessa saati toimituskokouksessa tai toimitussihteerin pöydän ääressä kun tämä on tehnyt omia muokkauksiaan. Meillä ei ole pääsyä jutun lähteisiin. Mutta uskallan väittää, että tällainen mutkien oikominen niin otsikkotasolla kuin itse jutussakin on erittäin tavallista. Useimmiten kyseessä on ihan harmiton ja pieni muokkaus joka ei vääristä itse uutista tai juttua, mutta toisinaan mennään metsään pahemminkin.

Muutama esimerkki:

Uutistoimittajana työskennellessäni jokaisesta uutisjutusta piti keksiä “otsikko”, lyhyt lause, jonka ankkuri lukee uutisten alkutunnusten päälle ikään kuin johdantona. Useimmiten uutispäälliköt pitivät toimittajien tekemiä otsikkoja turhan laimeina ja – oikoivat hiukan mutkia, jotta mukaan saatiin ripaus dramatiikkaa. Pari kertaa oman juttuni kohdalla mentiin sen verran metsään, että haastateltavalta tuli tiukahkoa palautetta: “tuostahan sai ihan väärän käsityksen!” Rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että itsekin taisin niitä otsikoita tuunata uutispäällikkövuorossa ollessani.

Toinen tapaus: Eräs aikakauslehden toimittaja teki kerran useamman aukeaman mittaisen analyyttisen jutun eräällä toimialalla hyvin menestyneistä ihmisistä. Pari menestyjää oli haastatteluun suostunut, useimmat jutun kohteina olleet olivat kieltäytyneet. Toimittaja oli kuitenkin penkonut arkistoja ja poiminut sitten näiden kieltäytyjien vanhoista haastatteluista faktoja ja sitaattejakin, joilla sitten juttunsa maustoi.

Jutun editoinut toimittaja oli sitten valinnut jutun suurimmaksi kuvaksi kasvokuvan eräästä haastattelusta kieltäytyneestä henkilöstä ja nostanut vielä otsikkoonkin asian, joka oli tälle ei-haastatellulle vähemmän mairitteleva. Jutun kirjoittanut toimittaja oli koettanut vaihtaa otsikkoa ja kuvitusta vähemmän dramaattisiksi, mutta siihen ei oltu suostuttu.

Mutkia oikoneen otsikon ja kuvituksen lopputuloksena tämä haastattelusta kieltäytynyt henkilö suuttui toimittajalle – joka oli käytännössä syytön oikomiseen ja väärään tulkintaan. Kyseisen toimittajan tai julkaisun lienee vastaisuudessakin olla mahdotonta saada haastattelua kyseiseltä menestyjältä.

 

No, menestyjiähän meillä riittää toimialalla kuin toimialalla, joten haastateltavia löytynee. Mitä väliä sillä on, jos yksi herkkähipiäinen hermostuu?

Mutkien oikominen syö julkaisun uskottavuutta. Sosiaalisen median aikakaudella riski kiinni jäämisestä kasvaa koko ajan. Raflaavia mutta katteettomia otsikoita kyllä klikkaillaan ahkerasti (ja mainostaja kiittää), mutta onko yksittäisten klikkausten määrä tosiaan julkaisun mainetta ja arvostusta tärkeämpi tekijä? Pitkällä aikavälillä?

Enkä nyt menisi vähättelemään väärin siteerattujen haastateltavien henkilökohtaista harmia. Aika harva haastateltava kun on sellaisessa asemassa, jossa sietääkin saada vähän nenilleen. 😉

Suurin ongelma on kuitenkin se, että aika monesta jutusta on totuus yllättävän kaukana. Ja me median kuluttajat uskomme.

 

“Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” (Journalistin ohjeet, kohta 8)

Iltalehden uutiset – vaaraksi mielenterveydelle. Ja verenpaineelle.

Mä olin jo päättänyt, etten kommentoi tänä vuonna vastenmielistä verotulotirkistelyuutisointia, valitin aiheesta jo vuosi sitten.

Toisin kävi, sillä näin – valitettavasti – tämänpäiväisen Iltalehden uutisen: Jari Tervo homokohun tulokuningas

Verenpaine pompsahti välittömästi ja pulssi alkoi laukata kuin olisi bussipysäkille juossut ja juuri myöhästynyt. Kyllä. Kyseinen uutinen aiheutti voimakkaan fyysisen reaktion.

Iltalehti on tänä syksynä alittanut journalismin laaturiman kerta toisensa jälkeen. Lehdessä on mm. ehditty pelotella ydintalvella ja haastatella lottovoittajaa, joka ei sitten ollutkaan lottovoittaja. Mutta harvoin sitä törmää näin kaukaa haettuun, teennäiseen ja tökeröön “uutiseen”.

Jutussa yhdistetään iloisesti kaksi toisistaan täysin riippumatonta asiaa: vuoden 2009 verotettavat tulot ja muutamien viikkojen takainen Yleisradion keskusteluohjelma, Homoilta. Toimittaja (jota ei jutussa nimetä) on vertaillut keskustelusta kummunneen debatin äänekkäimpien osapuolien verotuloja, tähän tyyliin:

“Puolueen puheenjohtaja Päivi Räsänen oli homokohun keskiössä. Hänen katsottiin kantaneen vastuun kaikista vanhoillisista mielipiteistä – osin syyttä. Räsänen kertoi hakeneensa kohun aikana lohtua miehensä sylistä. Mikäli maallisemmat asiat tuovat lohtua, saattaa puoluejohtajaa helpottaa 72 194 euron tulot ja 751 euron veronpalautukset.“

Ellei lukija ole kovin mediakriittistä lajia, hän saattaa ymmärtää jutun otsikon siten, että Jari Tervon tulot olisivat jotenkin “homokohun” ansiota.

Ketä tällainen uutisointi palvelee? Mitä tällä nyt on haluttu sanoa? Onko todellakin tarpeellista rinnastaa kaksi täysin erillistä asiaa?

Ilmeisesti Iltalehdessä on sallittua keksiä tuulesta temmattuja uutisia. Ei sillä totuudellisuudella, relevanttiudella tai tärkeydellä niin väliä, pääasia on, että lukija ajattelee “mitä v*ttua” ja ostaa lehden. Mitä paksumpaa pajunköyttä, sen parempi.

Ei siinä mitään, jos julkaisu reippaasti tunnustaisi, että tavoitteena ei ole tehdä journalismia ja välittää uutisia, vaan herättää mahdollisimman suuri kohu. Vähän niin kuin brittien The Sun.

Olisiko jo aika Iltalehden tulla kaapista ulos ja lakata leikkimästä vakavasti otettavaa mediaa? Kollegani keksi teille jo seuraavan lööpin aiheenkin: Kuka oli tulokohun homokuningas?

 

—

 

5.11. Kommentoinnissa on jotain häikkää, vastaan tuohon alla olevaan Tuomo B:n kommenttiin tässä:

Mä olen kirkasotsaisesti ajatellut, että nettiuutisilla voisi olla klikkauksien lisäksi jokin muukin funktio: tiedonvälitys. Isoissa, äkillissä tapahtumissa nopeasti päivitettävien nettiuutisten merkitys on erittäin suuri.

Ongelma on, että mediatalot laskevat nettisaittien ROI:ta mainonnan ja markkinoinnin ehdoilla. Kertokaa jos tiedätte, käyttääkö jokin talo laadullisia mittareita. Esimerkiksi kävijäuskollisuutta? Sivulla viihtymistä (=surffaa useammalla sivulla ja käyttää lukemiseen aikaa)?

Iltalehdellä on laaja, lähes 40-henkinen uutistoimitus. Urheilu- ja viihdetoimitukset ovat kumpikin noin kymmenhenkisiä. Lehden nettisivujen mukaan  “Iltalehti on Suomen kolmanneksi suurin sanomalehti. Se on valtakunnallinen puheenaihemedia, joka kuitenkin haluaa olla lähellä lukijoitaan ja heidän arkeaan. […] Joka päivä painopisteessä ovat uutiset, urheilu, viihde ja naisen maailma.”

Voisi siis olettaa, että tuo uutispainotus jotenkin näkyisi lehden sisällössä. Mutta:

“Iltalehti ottaa räväkästi kantaa päivän polttaviin aiheisiin, on tarvittaessa toisinajattelija ja miettii jatkuvasti uusia näkökulmia sisältöjournalismiinsa. Iltalehti haluaa kertoa hyviä tarinoita, viihdyttää ja pitää lukijansa ajantasalla sekä Suomen että ulkomaiden tapahtumista ja henkilöistä.”

Puhuvat siis “sisältöjournalismista” (?! mitä muutakaan journalismi on kuin sisältöä) ja hyvistä tarinoista, eivät esimerkiksi uutisjournalismista.

Miksi heillä on siis 40-henkinen uutistoimitus?

Puolestani saavat vastakin toimittaa sanomalehtipaperille painettua Seiskan kopiota, mutta voisivat olla sotkematta uutisjournalismia soppaansa.

Maailmassa tarvitaan välillä myös vakaviakin asioita. Mielestäni uutisjournalismi kuuluu niihin. Kirjoitin aiemminkin jo aiheesta.