Hyvä toimittaja – paha viestintäkyylä

Helsingin Sanomien toimittaja Pekka Mykkäselle oli tullut paha mieli: hän ei ollut saanut haastattelua peliyhtiö Roviolta silloin kun hän olisi tahtonut. Siksipä hän kiukutteli sunnuntaisivuilla (€): “Törmäsin muuriin nimeltä viestintäosasto. Nimensä mukaisesti sen pitäisi viestiä, mutta usein käy päinvastoin: toimittajille viestintäorganisaatioista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. […] Nykyään on tavallista, että kun toimitusjohtaja antaa haastattelua, viestintäosaston edustaja istuu vierellä kirjoittamassa muistiinpanoja. Puhelinhaastatteluissa viestintäväki roikkuu langoilla ja suitsii pomojen puheita. Ajatustenvaihdon sijaan haastattelu muistuttaa kontrolloitua pr-tilaisuutta, jonka sisältö on tiedotteen tasoa.“

Siteeraapa hän vielä kollegaansa Tuomo Pietiläistä, tunnettua viestintäväen inhoajaa: “Valehtelua, painostamista, harhaanjohtamista – sitä tulee.“

Aihe ei ole uusi (yllä oleva linkki on noin neljän vuoden takaa), se nousee säännöllisin väliajoin keskusteluun kun joku kirkasotsainen toimittaja kokee tulleensa viestintäkyylien kiusaamaksi, kun eivät perhanat anna haastatteluakaan tehdä rauhassa.

Aika väsynyttä.

Mykkäsen kirjoitelman rivien välistä kuitenkin huokuu ajatus (vai luenko minä sitä jotenkin väärin?), että toimittajat etsivät ja edustavat puhdasta totuutta, yritysten viestintäväki taas pyrkii hämäämään, peittelemään, salaamaan ja jallittamaan toimittajia minkä kerkiävät. Toimittajien totuus on siis ainoa oikea, ja joka muuta väittää, on väärässä.

Taustalla lienee idealistinen, mustavalkoinen käsitys maailmasta (on olemassa yksiselitteinen hyvä ja yksiselitteinen paha) sekä täysi ymmärtämättömyys organisaatioviestinnän tavoitteista ja keinoista. No, ensimmäinen syy on puhdasta piikittelyä, mutta jälkimmäinen osunee lähelle totuutta. Sinänsä ikävää, että noin heppoisin tiedoin voi valtakunnan ykköslehden sunnuntaisivulla täysin dissata yhden ammattikunnan merkityksen ja ammattitaidon.

Ensinnäkin: eettisesti ja moraalisesti työtänsä tekevä viestintäihminen ei valehtele. (Luopioitakin varmasti on, niin toimittajissa kuin viestintäväessäkin.)

Toiseksi: toimittajien kanssa toimiminen on vain (yhä pienempi) osa viestintäammattilaisen työtä. Kiusallisen totuuden peittely-yritysten sijaan suurempi ongelma on se, kuinka toimittajan saisi ylipäätään kiinnostumaan yrityksen asioista.

Harvemmin kiinnostuvat. “Kiinnostaisiko edes tieto satojen miljoonien eurojen investoinneista? – No ei oikeastaan. Aihe on liian monimutkainen.” *)

***

Viestintäväki roikkuu langoilla tai istuu vieressä kirjoittamassa muistiinpanoja…

Ehkä sittenkin kysymys on toimittajien herkästä hipiästä. Jos he kuvittelevat, että viestintäihmiset kuuntelevat haastatteluja nauraakseen haastattelijalle jälkikäteen? Että voitteko kuvitella, tuollaistakin kysyi, eikö se ollut tehnyt taustatyötä etukäteen? Vähänkö noloa! 

Ai, mutta hups, eihän nyt mun tätä pitänyt paljastaa… 

 

*) Muutamista eri toimittajien kanssa käymistäni keskusteluista yhdistelty kuvitteellinen mutta totuutta hyvin läheltä liippaava sananvaihto.

Viestintäkyylien järjestön ProComin toimitusjohtajan Elina Melginin vastine Mykkäsen kirjoitukseen Pilkunpaikka-blogissa.

Onko Helsingin Sanomilla tulevaisuutta?

Hesarin Pentikäinen sai sitten potkut.

Maanantain mediauutinen pisti toimitusten päivälistat uusiksi, Pentikäisen luottamuspulaa pohdittiin suorissa keskusteluohjelmissa (katsottavissa kesäkuun loppuun saakka) ja blogaajat ehättivät jo pohtia syitä ja seurauksia monelta kantilta. Sen verran tavatonta ja harvinaista on, että tuollaiselta pallilta joku todella potkitaan pois.

Pentikäinen on toisaalta ollut muutosjohtaja. Hän on vienyt läpi isoja uudistuksia: muutos broadsheetistä tabloidiin, nettiuutisille maksumuuri jne.  Eikös muutosjohtajalle normaalistikin anneta kenkää, kun ns. likainen työ on tehty?

Toisaalta Hesarin levikki on parissa vuodessa tullut alas lähes 45 000 kappaletta, mikä ei ilahduttane hallituksen poikia, jotka kuitenkin, Herlin etunenässä, edustavat perinteistä teollisuutta. Paperikone tai journalismi – ihan sama, tulosta pitää tulla. (Oman pohdinnan aihe on, onko tämä järkevää. Ei.)

”Miksi Pentikäinen sai kenkää”-spekuloinnin sijaan olisi kuitenkin mielenkiintoisempaa pohtia, mitä seuraavaksi.  Mitä Sanoma ja sen hallitus Hesarilta oikein haluavat?

Lienee selvää, että noita paperilehden menettämiä kymmeniätuhansia lukijoita ei enää saada takaisin. Ainakaan printtiversioon. Toivottavasti Sanoman hallituskin sen tajuaa. Kuinka pitkään on siis järkevää ylläpitää nykyisenmuotoista, seitsemänpäiväistä lehteä, joka on täytetty edellispäivän sähkeuutisilla? (Anteeksi kärjistys, mutta siltä sanomalehdet mielestäni näyttävät, ei Hesari ole poikkeus.)

 

Vaihtoehtoja:

–       Hesari siirtyy seitsemänpäiväisestä 2-3 kertaa viikossa ilmestyväksi taustoittavaksi julkaisuksi

• Lehdessä on osaavia toimittajia; miksei heille annettaisi mahdollisuutta työstää aiheita hieman pidempään ja tehdä laajempia näkökulmajuttuja? Perussähkeuutiset löytyvät verkosta.

–       Aikakauslehtimäinen lifestyle-materiaali jätetään pois ja keskitytään olemaan uutisjulkaisu

• Nyt lehti yrittää miellyttää kaikkea, pöytään on katettu sen seitsemää sorttia. Hesarissa on kyllä kivoja ruokaohjeita, ei siinä mitään, mutta olisiko nyt aika keskittyä olennaiseen: analyyttiseen uutisjournalismiin, jolla on paljon vähemmän (kotimaisia) kilpailijoita kuin lifestylemedialla?

–       Painopiste verkkoon: verkkolehdestä tehdään ensisijainen julkaisukanava

• Tämän pitäisi olla jo itsestään selvää. Miksi odottaa skuupin julkaisua huomiseen, kun sen voisi – ja se pitäisi – julkistaa nyt? Verkon julkaisumahdollisuuksia interaktiivisine infografiikoineen käytetään vielä varsin vaatimattomasti hyväksi.

–       Paperilehti lakkautetaan kokonaan kestämättömäksi käyvän paino- ja jakelukustannusten ja vähenevän tilaajamäärän luoman epäsuhdan vuoksi

• Ei tällä vuosikymmenellä

 

Sillä jos mitään ei tehdä, lehden lukijamäärä jatkaa laskuaan, päätoimittaja toisensa jälkeen pistetään pihalle, toimitus kutistuu ja Helsingin Sanomien laatujournalismia ja uskottavuutta huokuvasta brändistä (tiedän, joku voi olla perustellusti toistakin mieltä), kulttuuri-instituutiosta, on jäljellä enää muisto. En pidä sitä toivottavana, jos kohta mediakentällä näkisin kernaasti enemmän Hesaria haastavia laatutoimijoita.

Riikka Venäläisellä ei vt. vastaavana päätoimittajana liene hirveästi mahdollisuuksia alkaa tehdä suurempia muutoksia. Hänen tehtävänään on ennen kaikkea varmistaa, että homma jatkuu niin kuin ennenkin ja lehti ilmestyy silloin kuin sen pitääkin. Harmi, sillä vaikka olenkin aiemmin häntä moittinut konservatiiviseksi, myöhäisemmissä yhteyksissä hän on osoittanut olevansa aikaansa seuraava ja Hesarin kehittämisestä erittäin innostunut uuden sukupolven toimittaja ja johtaja.

Mutta mistä uusi vastaava päätoimittaja, joka ottaisi vastuulleen todella rajuja uudistuksia?

***

Asiasta ihan toiseen: kuten laajasti on uutisoitu, Venäläinen on viisilapsisen uusperheen äiti, joka kutsuttiin töihin kesken vanhempainvapaan. Yle veti siitä hölmön ja ah, niin kliseisen otsikonkin. Mutta: millaisen kuvan tämä antaa nykyajan työelämästä? Ihan mahtavan! Siskot, meillä on toivoa! Lapset eivät ole este uralle! 🙂

 

Tabloid – kohti syvällisempää uutisjournalismia?

Ensikosketus tabloid-Hesariin: ihan ensimmäiseksi huomio kiinnittyi siihen, että kannen täyttävä mainos näyttää tabloid-koossa, jos mahdollista, vielä hölmömmältä kuin broadsheetissa. Kyse on sentään uutislehdestä, nyt sitä ensinäkemältä luulee tarttuvansa johonkin ilmaisjakeluläystäkkeeseen.

Eri osiot ovat ensin hukassa ja sivun laidoille taitetut pikkumainokset tunkevat näkökenttään väkisin. Broadsheetissä oli jo oppinut jättämään ne huomiotta. Uusi otsikkofontti näyttää jostain syystä ainakin minun silmääni hiukan vanhanaikaiselta. Epäilemättä tottumiskysymys, ei tuomita vielä.

Toisella selailukerralla kuvio alkaa jo hahmottua paremmin: lehdestä puuttuvat pikkusäläuutiset melkein kokonaan. Siis ne STT:ltä kopipeistatut eilispäivän sähkeuutiset, joissa kerrotaan rattijuopoista ja puukotuksista. Saman huomion oli tehnyt myös Ylen Pressiklubi-ohjelman toimitus Facebook-sivullaan: Pressiklubin mukaan Uutiset- ja Kotimaa-osiossa oli ensimmäisenä tabloid-päivänä 13 pitkää juttua ja 2 sähkettä. Kuukautta aiemmin (11.12.) pitkiä juttuja oli ollut 13 ja sähkeitä peräti 12.

Kolmannella selailukerralla huomio kiinnittyy esimerkiksi aukeamalla A12-A13 olevaan juttuun (HS Raportti) Tuomarit vievät, lautamiehet vikisevät. Omaa hankintaa oleva laadukas, taustoittava juttu, joka on taitettu omalle aukeamalleen, ilman mainoksia ja pikkusälää. Tällaisia on tottunut näkemään lähinnä sunnuntailehden D-osiossa. 

Olisiko siis niin, että paperille painettu, nopeasti vanheneva sähkesälä on siirtymässä sinne minne se kuuluukin: verkon uutisvirtaan? 

Muuttuuko paperi-Hesari pikkuhiljaa taustoittavaksi ja syventäväksi uutislehdeksi, jollaista moni tuntuu kaipaavan jatkuvasti päivittyvän nettiuutismaailman rinnalle? Ainakin tämän ensimmäisen numeron perusteella tabloid-koko sopii raporttityyppiselle kerronnalle aika kivasti.

Vielä kun ilmestymistiheyttä supistettaisiin (aika harva ehtii päivittäin lukea tuhdin taustoittavan lukupaketin…), niin paperilehden kuolema olisi ehkä hiukan kauempana. 

 

– Luulisi, että ainakaan resursseista taustoittavien juttujen teko ei ole kiinni: lehdessähän on ihan valtavan suuri toimitus! (Koko toimitus esitellään lehden välissä tulleen Kuinkas tämä toimii? –liitteen sivuilla.)

Laadukasta journalismia?

”Nimekkäät suomalaiset toimittajat perustivat pitkien juttujen palvelun”, uutisoitiin juuri (varoitus: linkki vie hs.fi:hin). Long Play julkaisee Facebook-ryhmänsä kuvauksen mukaan ”perusteellista tutkivaa journalismia, hyvin kirjoitettuja reportaaseja ja kiinnostavia henkilökuvia”.

HS.fi:n uutisen kirvoittamassa keskustelussa esitetään toki kriittisiäkin äänenpainoja mm. Long Playn toimittajien oletetusta ”vihervasemmistolaisesta” maailmankuvasta, mutta enimmäkseen kommentaattorit ovat innoissaan: vihdoinkin laatua, syvällisyyttä, jotain muuta kuin ääliömäistä klikkienkalastelujournalismia.

Laatua.

Viime syksynä silmiini sattui useampiakin kirjoituksia aiheesta journalismi ja laatu (esimerkiksi Kari Kuukan blogissa ja Suomen Kuvalehdessä), mutta tyhjentävää vastausta siihen, mitä laatu oikeastaan on, ei oikein ole esitetty. 

Siitä lienemme yhtä mieltä, että asenteelliset tai asiavirheitä sisältävät jutut eivät ole eivät ole hyvää journalismia. Kehnosti ulkomaisista julkaisuista käännetyt oho-tyyppiset uutiset eivät ole hyvää journalismia. Kohdetta kritiikittömästi ihastelevat henkilökuvajutut eivät ole hyvää journalismia. Mielestäni myöskään täysin yhdentekevistä aiheista (esim. televisiosarjojen tapahtumista) tehdyt jutut eivät ole hyvää journalismia, vaikka ne sinänsä näppärästi tehtyjä olisivatkin.

Mutta onko laatu longplaymaista pitkään haudutettua tavaraa, pitkiä moniäänisiä taustoittavia juttuja. Vai jotain muuta? Facebookissa sattui silmääni eräänkin toimittajan avaus, jossa oltiin hiukan pahoillaan siitä, että usein vain pitkät ja taustoittavat jutut mielletään laadukkaaksi journalismiksi. Että eikö nopeakin tiedonvälitys voi olla laadukasta?

Voi tietenkin. Hyvää journalismia voi esiintyä lyhyessä ja pitkässä muodossa, sähköisenä tai painettuna. Juttutyypistä ja välineestä riippumatta laadukkaalla journalismilla on universaaleja tunnusmerkkejä:

–       otsikko vastaa sisältöä

–       faktat ovat kohdillaan

–       eri näkökulmat otettu huomioon; ei kärjistäen, vaan toisiaan täydentäen

–       juttu asetettu kontekstiin; ei tyydytä kauhistelemaan ja repimään kohuja, vaan perustellaan, miksi aihe on nyt tärkeä

–       aihe ylipäätään on relevantti; mielenkiintoisen ja merkittävän uutisen saa aikaan vaikkapa perunasta, mutta se on perusteltava lukijoille, ks. edellinen kohta (en ole ensimmäistäkään perustelua kuullut sille, miksi otsikot tyrkyttävät minulle juttuja jostakin kardashianista)

–       kieli on huolellista ja selkeää, pilkut ovat paikoillaan

–       lähteet ja viittaukset ovat esillä (nettiuutisissa toimivat linkit)

–       mahdolliset korjaukset ja täydennykset on merkitty selkeästi (nettiuutisissa)

 

Paitsi että eivätkös nämä ole ihan tavallisen journalismin tunnusmerkkejä…? 

 

P.S. Long Playsta myöhemmin, palvelu aukeaa 16. tammikuuta osoitteessa longplay.fi.

 

 

Mitä sitten, jos toimittaja pikkuisen puijaa?

Mediavuosi 2012 saa Komian lopun.

Enkeli-Elisan jalanjäljissä astelee 6-vuotias ”Neea”, joka toivoo kirjeessään raitista joulua Komiat-lehden pääkirjoituksessa. Aikamoinen härdelli, joka saa kliimaksinsa Katleena Kortesuon blogissa: Mitä hiton väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut? Tämä siis suora sitaatti maakuntajulkaisun vt. päätoimittajalta.

Postauksen polveilevassa kommenttiosiossa käydään kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan; osa kommentoijista on sitä mieltä, että ”[e]ikö tässä asiassa nyt oleellista ole se, että näitä Neeoja on Suomi pullollaan, ja Komiat-lehti halusi nostaa tämän tärkeän asian esiin joulun alla? Oli teksti aito tai väärennös, ei sillä ole mielestäni väliä.”  (toimittajaksi esittäytynyt nimimerkki Joo, ei oo totta)

Samansuuntaisia kommentteja esiintyy esimerkiksi MTV3:n tekemässä uutisjutussa.

Tarkoitus pyhittää keinot. Toimittajilla on siis monien mielestä oikeus pikkuisen puijata, kunhan vain asia on hyvä.

Aika huolestuttavaa.

Niin kauan, kun puhutaan asioista, joissa yksiselitteisesti on hyvä (pieni lapsi) ja paha (koulukiusaaja, kännäävä vanhempi), ollaan melko turvallisilla vesillä. Jokainen järkevä täysi-ikäinen tuomitsee koulukiusaamisen ja humalahakuisen juomisen lasten läsnä ollessa.

Mutta entä kun mennään hiukan hankalampiin aiheisiin: toimitus julkaisee ”lapsen lähettämän riipaisevan kirjeen” tai nimettömän haastattelun, jossa vastustetaan turkistarhausta tai vaikkapa kaivostoimintaa (”kaivos pilasi leikkipaikkani”)?

Entäpä moraaliset ja eettiset kysymykset: homoliitot, abortti, eutanasia?

Saako homoja karsastava toimittaja tekaista koskettavan haastattelun henkilöstä, joka kertoo ”eheytyneensä” heteroksi, koska toimittajan mielestä tarkoitus on hyvä?

Kuka vetää rajan, milloin saa huijata ja milloin ei?

Journalistin ohjeet ovat yksiselitteiset. Kohdan 11 mukaan yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.

 Need I say more?

 

Halutaanko se journalismi pelastaa vai huuhdotaanko viemäristä alas?

”Maksumuuri ei pelasta lehdistöä”, siteerasi Uusi Suomi tutkija Merja Myllylahtea.

Ei tässä mitään pelastettavaa taida edes olla. Kulunut syksy on tarjonnut meille aikamoisia mediasirkushuveja, muistatte Enkeli-Elisat, Nazisin taistelut (Johanna Vehkoon mainio Storify-kooste Maikkarin uutisten surullisesta uutispäivästä täällä) ja Helsingin Sanomien tekaistut haastateltavat, muiden muassa. Näyttäisi siltä, että media tekee sen ihan itse, lakaisee maton alle viimeisetkin uskottavuuden rippeensä.

Mediakriittinen tuttavapiirini on ottanut tilanteesta ilon irti. Nykymedian rappiosta on kirjoitettu lukuisia blogauksia ja kolumneja ja sosiaalisessa mediassa liikkuu harva se päivä kuvakaappauksia median mokista, kirjoitusvirheistä älyttömiin aihevalintoihin.

Toimittajaystäviäni ottaa päähän. Moni heistä on viime aikoina avautunut Facebook-statuksissaan, että tämä ei ole enää reilua. Toimittajatkin ovat erehtyväisiä ihmisiä, virheille nauraminen jättää varjoonsa ne jutut, jotka on tehty hyvin ja huolella. Niin, ja sitä paitsi ennenkin on tehty virheitä. ”[H]yvien medioiden journalismi on tänään parempaa kuin se on ollut koskaan aikaisemmin”, toteaa Hesarin Mikael Pentikäinen Huonoja uutisia -pamfletissa (josta tarkoitus kirjoittaa myöhemmin).

Mutta koskaan aikaisemmin meillä ei ole myöskään ollut sosiaalista mediaa, jota Tuomo Pietiläinen kutsuu viidenneksi valtiomahdiksi HS.fi:n kolumnissaan (varoitus, kuluttaa ilmaista lukuoikeutta!). Sosiaalinen media on ennennäkemättömän nopea ja armoton väline, joka tekee toimittajan työn läpinäkyväksi ja osoittaa pienimmätkin rikkeet nopeammin kuin toimituksen oikolukemista harrastava jäsen ehtii ne korjata.

Apua.

Toimittajaparka on aika yksin. Kuinka monella mediatyöläisellä (tai no, puhun ennen kaikkea uutistyöläisistä) on oikeasti aikaa tuplatsekata juttunsa faktojen oikeellisuudesta oikeinkirjoitukseen? Kuinka toimittaja voi olla varma, että sähköpostitse haastateltu loistava lähde todella on oikeasti olemassa? Ja kuitenkin joku ehtii julkaista juttunsa muutamaa minuuttia aiemmin ja vie skuupin nimiinsä… Ja sitten vielä joku kehtaa ottaa kuvakaappauksen verkkoon ensin päässeestä versiosta, johon oli jäänyt lorem ipsum kuvatekstiksi. Ei käy kateeksi.

Minusta tuntuu, että vaikka toimitukset ovat pikkuhiljaa lämmenneet sosiaaliselle medialle ja Twitterissä alkaa olla suomalaisiakin toimittajia tungokseksi asti, toimituksissa ei silti olla loppuun asti ymmärretty, mistä sosiaalisessa mediassa on kyse. Kun se ei ole Facebook ja Twitter. Se on uudenlainen toimintakulttuuri.

Toimitusten kohdalla uusi toimintakulttuuri tarkoittaa toimittajan roolin muutosta.

Toimittaja ei ole enää tiedon portinvartija, joka valikoi suurelle yleisölle näkymättömästä tietovirrasta relevantin aineksen ja jalostaa siitä juttuja massoille. Toimittaja on ennemminkin fasilitoija (onko tälle hyvää suomennosta?) tai projektipäällikkö, joka niin ikään valikoi virrasta relevantin aineksen, mutta avoimesti, sillä tietovirta on käytännössä jokaisen internetyhteyden omaavan henkilön saatavilla.

Koko jutunteon painopisteen pitäisi muuttua lopputuloksesta eli valmiista jutusta itse jutunteon prosessiin: prosessin vaiheet pitäisi saada näkyville ja toimittajilla tulisi olla mahdollisuus hyödyntää myös lukijakunnan osaamista esimerkiksi astroturffauksen paljastamiseksi. – Onhan toki nytkin lukijoilla mahdollisuus vaikuttaa. Jälkikäteen kommenttiosiossa. Siellä on hyvä sitten jälkiviisastella, että toimittaja ei tuotakaan yksityiskohtaa saanut oikein. Minkälainen juttu olisikaan syntynyt, jos lukijat olisivat päässeet jo jutunteon prosessiin mukaan ja olisivat voineet osoittaa tarkennusta kaipaavat kohdat? Lukijajoukosta löytyy taatusti useita, jotka tietävät juuri käsillä olevasta uutisesta enemmän kuin toimittaja, tai jotka voivat huomauttaa, että ”tuo juttu kiersi sosiaalisessa mediassa jo kaksi viikkoa sitten”.

Toimittajien pitäisi ymmärtää, että me lukijat, kriittisetkin, olemme oikeasti samalla puolella. Meitä kaikkia kiinnostaa totuus. Me haluamme realistisen, kiihkottoman ja liioittelemattoman kuvan maailman tapahtumista, ja uskon toimitusten tähän pyrkivänkin. Mutta nykyisellä toimintakulttuurilla se ei onnistu.

Se, että lukijat ovat niin kiinnostuneita siitä, mitä lehteen painetaan tai netissä julkaistaan, osoittaa, että etabloituneella medialla on vielä merkitystä. Siitä pitäisi olla ylpeä ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään. 

P.S. Vaikka blogissa on välillä ollut hiljaista, Facebookissa päivystää hieman ahkerammin Merkintöjä mediasta -ryhmä (korjaan: -sivu). 🙂

 

 

Median moraalipaniikki – vai hiljainen hyväksyntä?

Perussuomalaisista päivää. Tällä viikolla meillä on tarjolla hurjan hauska ironinen satiiri, jossa ehdotetaan hihamerkkejä erilaisille vähemmistöryhmille.

Ei mennyt vitsi läpi mediassa: Turun Sanomat teki blogauksesta laajasti siteeratun jutun, jonka seurauksena perussuomalaisten eduskuntaryhmä päätyi esittämään, että satiirin kirjoittaja, eduskunta-avustaja Helena Eronen, saisi mieluiten pakata kimpsunsa ja lähteä.

“Naurettava ylilyönti, eikö media tunnista satiiria? Ihmeellinen moraalipaniikki, sehän oli vitsi”, ihmetellään uutissivustojen kommenttipalstoilla ja blogeissa.

Olin aluksi itsekin vähän tympiintynyt, pakkoko tuollaisesta kehnosta kirjoituksesta on kohua vääntää. Erosen kirjoitus ei mielestäni ole oikein onnistunut, mutta kyllä siitä juuri ja juuri tunnistaa, että kieli poskessa se on ainakin yritetty kirjoittaa.

Mutta ehkä sittenkin.

Perussuomalaiset nousivat vuosi sitten eduskuntavaaleissa Suomen kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Heillä on nyt valtaa (joskin luopuivat siihen liittyvästä vastuusta). Ja se tarkoittaa, että heidän sanomisillaan ja tekemisillään on painoarvoa. Heitä kuunnellaan.

Tämän moni persupoliitikko ja poliitikon avustaja tuntuu unohtaneen. Kun ennen saattoi hihitellä pikkutuhmille rasistisille vitseille pienen porukan kesken, nyt hyvän maun rajoja hipovia blogikirjoituksia ja Facebook-statuksia ahmivat ja nostavat lööppeihin myös media ja muiden puolueiden poliitikot.

Se ei ole “ajojahtia” tai pyrkimystä rajoittaa sananvapautta, se on normaalia median toimintaa.

Eiköhän vain Alexander Stubbin taannoista paskakommenttia taivasteltu oikein olan takaa. Tai muistatteko nuoren Piia-Noora Kaupin, joka tuoreena kokoomuspoliitikkona laukoi Nyt-liitteessä näkemyksiään oikeudenmukaisuudesta. Kyllä siitäkin kunnon kohu saatiin aikaiseksi.

Suomalaisen demokratian luonteeseen kuuluu, että poliitikkojen sanomiset ovat suurennuslasin alla. Koska he ovat vallankäyttäjiä. Ja niin pitää ollakin.

Nimittäin jos Erosen tuherrus olisi jätetty vaille suurempaa huomiota, se olisi ollut hiljaisen hyväksymisen merkki. “Eihän se nyt kauhean fiksu juttu ollut, mutta meillä on sananvapaus ja kaikki saavat sanoa, mitä haluavat.” Seuraava kirjoitus (Erosen tai kenen tahansa muun) olisikin sitten ollut pikkuisen uskaliaampi. Ja ajan kuluessa kehitys todennäköisesti johtaisi siihen, että rasistisesta ja uhkaavasta kielenkäytöstä tulisi yleisesti hyväksyttävä tapa puhua – sananvapauden nimissä.

Sananvapauteen kuuluu kuitenkin myös vastuu sanomisistaan. Jos julkisesti jotain väittää, sitten pitää olla myös valmis seisomaan sen takana, ei lyödä leikiksi. Sananvapauden käyttäminen julkisessa keskustelussa edellyttää yksinkertaisesti hyviä käytöstapoja. 

Persut ja muut untuvikkopoliitikot oppivat käyttämään valtaansa ja sananvapauttaan ilmeisesti vain kantapään kautta, yrityksen ja erehdyksen kautta. Siksi median pitää olla valppaana ja mieluummin sitten nostattaa “moraalipaniikkia” kuin olla ihan hiljaa. Mielestäni on tärkeää keskustella siitä, mitä oikein sopii sanoa julkisesti ja mitkä asiat kannattaa jättää sinne kaveriporukan saunailtaan.

Sitä paitsi on niitä “kohuja” nostatettu paljon typerämmistäkin asioista.

 

*edit*: Muutama typo + perussuomalaisten vaalimenestys vuoden 2011 vaaleissa. 🙂

Ja vielä P.S. Keskustelu jatkuu myös blogin FB-ryhmässä.

Miksi EU ei kiinnosta mediaa?

Terveisiä Brysselistä. Vietin kaksi intensiivistä päivää EU:n syövereissä Innovaatiojournalismin seura Finjon järjestämällä reissulla, jossa tutustuimme – yllätys – EU:n innovaatiopolitiikkaan sekä EU-journalismiin ja EU-toimittajan maailmaan.

Hyvin kiehtovaa.

Kotimaasta katsottuna Euroopan unioni on hahmoton möhkäle, joka ainakin suomalaisen median mukaan vie kaikki meidän kunnollisten veronmaksajien rahat Kreikkaan. Tämän muutaman tiiviin päivän perusteella olen valmis muuttamaan käsityksiäni EU:sta. Sen sijaan käsitykseni suomalaisesta mediasta ei tämän reissun myötä kohentunut.

Suomalainen media pimittää EU-aiheita. Tai pimittäminen on väärä sana, suomalaisella medialla ei ole aavistustakaan, mitä tuolla tapahtuu. Meikäläisiä EU-uutisia hallitsevat otsaryppyiset, käsiään vääntelevät sarkozyt ja merkelit, jotka kiitävät kriisikokouksesta toiseen ja jakelevat rahoja kriisimaille. Ikään kuin mitään muuta ei sitten tapahtuisikaan.

Mediat niin kovin mielellään siteeraavat EU-asioissa arvovaltaista Financial Timesia (joka tuppaa saamaan ensimmäisenä EU-skuupit). FT suhtautuu EU:hun erittäin skeptisesti, joten suuri osa näistä laina-artikkeleista ruokkii entisestään negatiivista mielikuvaa.

Eräs EU-virkamies haukkui ohimennen suomalaiset mediat maanrakoon. Hänen mukaansa suomalaistoimittajat ovat keskimäärin surkeita eivätkä he ymmärrä EU:n toiminnasta mitään. He eivät tiedä edes perusasioita, kuten sitä, miten EU-lainsäädäntö toimii tai mikä on komission ja parlamentin suhde.

Ei tämä tosin ole pelkästään suomalainen ongelma. Noin viiden viime vuoden aikana EU:sta kirjoittavien toimittajien määrä on puolittunut. Tutkivaa EU-journalismia ei käytännössä ole, sillä kukaan ei halua sellaista rahoittaa. Tämä on EU-kansalaisen näkökulmasta varsin huolestuttavaa. Rahavirrat Suomen ja EU:n välillä ovat niin valtavia, että on käsittämätöntä ettei suomalaismedia seuraa tarkemmin, mihin ne rahat oikein menevät.

Vierailun EU:ssa, vähintään parlamentissa ja komissiossa, pitäisi olla pakollinen jokaiselle toimittajalle. (No, viihdetoimittajat voidaan ehkä vapauttaa.) Jo pari päivää avaa silmät ihan uudella tavalla. Jokaisella itseään kunnioittavalla uutismedialla pitäisi olla vähintään kaksi kirjeenvaihtajaa EU:ssa. Siitä syystä, että asioita on vain niin paljon, ettei yksi toimittaja kerkiä seurata kaikkea. ”Kustannuskysymys, ei pysty”, argumentoivat toimitukset. Pah. Kyse on paremminkin prioriteeteista: EU ilmeisesti koetaan niin epäkiinnostavaksi, ettei siihen kannata paukkuja tuhlata.

Ei ole mikään ihme, että suomalaisten EU-vastaisuus on kasvanut. Media syöttää meille pelkkää velkakriisiä. Sen, mitä Brysselissä oikeasti tapahtuu, tietävät vain harvat. Ja se on väärin. Eikä tämä tarkoita sitä, ettei saisi kritisoida. Päinvastoin. Mutta pitäisi ensin tutkia ja analysoida, ja kritisoida rakentavasti vasta sitten.

(Tarkoituksena ei tietenkään ole dissata niitä suomalaistoimittajia, jotka nyt työskentelevät EU-kirjeenvaihtajina. Heidän työmaansa vain on niin ylivoimaisen suuri, ettei yksittäinen toimittaja – oli kuinka työteliäs ja fiksu tahansa – pysty käsittelemään kuin murto-osaa aiheista.)

Lopettakaa valitus, Mikael ja Jouko

Yleisradion rahoituksesta päästiin vihdoin ja viimein sopuun. Hyvä niin. Työrauhaa sinne Pasilaan.

Vaan kuinka ollakaan, arvonlisänverolla juuri lyödyssä lehdistössä alkoi hirveä älämölö. “On tämä nyt NIIIIIIIN väärin ja epäreilua.”

Härskeimmälle tielle lähti Aamulehti heti tuoreeltaan pääkirjoituksessaan 15.12.:

“Ylen voimakas panostus verkkotoimintaan ei ole kansalaisten etu. Suomessa on jo nyt parisataa ammattitaitoisesti toimitettua verkkosanomalehteä. Ne riittäisivät hyvin.“

“Ei ole kansalaisten etu.” Millähän perusteella? Huolestuttavaa on se, että pääkirjoittajan mielestä hyvä mediasisältö on yhtä kuin hyvin toimitettu verkkosanomalehti. Tämä kertoo omaa karua kieltään: Aamulehdessä ollaan ilmeisesti aika pihalla siitä, minkälaisia mahdollisuuksia verkko todella tuo journalismin tekemiseen.

Tänään (18.12.) printti-Aamulehdessä on Taloustutkimuksella pikaisesti teetetty gallup, jonka mukaan “Ylen rooli netissä on kansalaisille epäselvä” (STT:n juttu aiheesta Hesarissa). “Siinäs näette, kyllä Ylen pitää lopettaa tai ainakin supistaa verkkotoimintansa, nih.”

Niin ikään Hesarin Pentikäinen ilahduttaa lukijoitaan objektiivisella ja analyyttisella kirjoituksellaan sunnuntain pääkirjoitussivulla:

“Huonoa on myös se, että esitys antaa Ylen jatkaa täydellä vapaudella laajentumista internetissä kaikilla rintamilla. […] Median moniarvoisuuden kannalta se on kuitenkin kohtalokasta. Muiden mediayhtiöiden elintila erityisesti verkossa kaventuu ja suomalaiset riippumattomat toimijat joutuvat kohtaamaan verkon yhä kansainvälisemmän kilpailun liian heikkoina. […] Määrillä mitattuna verkosta on tullut vaivihkaa Ylen päämedia ainakin kotimaan uutisissa.“

Ja vielä:

“Sopii kuitenkin pohtia, kumpi on oikeasti parempi isänmaalle: moniarvoinen media vai yksi valtiollinen ääni.“

Aikamoista hurskastelua.

Semminkin, kun “moniarvoinen” (lue: kaupallinen) media näyttäytyy meille etenkin verkossa “katso kuvat” ja “tätä et tiennyt aiheesta x” -tyyppisin klikkioptimoiduin otsikoin, vailla oikeasti merkittävää sisältöä.

Lehdistön omaa retoriikkaa käyttääkseni: Tätäkö me suomalaiset haluamme?

Suomalaisen kaupallisen median ykkösvihollinen ei ole Yleisradio. Pahin vihollinen on kaupallinen media itse. Mediatalot eivät ole osanneet ottaa haltuun internetin tuomia mahdollisuuksia. Turha nyt on vinkua ja valittaa sitä, että Yle on ollut ketterämpi ja fiksumpi verkkotoimija.

Taustalla toki on varmasti karvas muisto 2000-luvun alusta. Alma ja Sanoma ryntäsivät vauhdilla verkkoon eivätkä selvinneet kuivin jaloin. (Lukekaa aihetta käsittelevä Tomi Lindblomin väitöskirja!) Mutta se on ollutta ja mennyttä, ja median toimintaympäristö on muuttunut sosiaalisen median myötä dramaattisesti. 

Uskon ja väitän, että verkko on tuleva olemaan median pääasiallinen toimintakenttä tulevaisuudessa (tuskinpa Yle siihen muuten niin voimakkasti panostaisi). Siksi HS:n Pentikäisen ja Aamulehden Jokisen kannattaisi nyt lopettaa tuo ihan älytön voihke ja valitus ja sen sijaan kääriä hihat. Yle toimii jo nyt erinomaisesti verkossa. Tehkää itse paremmin! 

Jos osaatte.

Se, mihin kaikkeen Yle todella tarvitsee tuota 500:ttä miljoonaa euroa, on sitten toisen keskustelun paikka.

P.S. Blogin Facebook-sivulla on jo yli 200 seuraajaa, jee! Tervetuloa mukaan, sivu päivittyy hiukan tihempään tahtiin kuin tämä blogi… 🙂

Konservatiiviset toimittajat journalismin uudistumisen esteenä?

Kärsin lokakuussa journalismiähkystä. Se kai kuulostaa tarpeeksi pätevältä tekosyyltä olla päivittämättä blogia noin kuukauteen…?

Kirjoitetaan nyt sitten vähän vanhoista jutuista. Lokakuussa tapahtui paljon inspiroivia kohtaamisia. Olin Johanna Vehkoon ”Painokoneet seis!”-pamfletin julkistustilaisuudessa sekä kävin lounailla toimittajien ja journalismin tutkijoiden kanssa.

Vehkoon kirjasta on kirjoitettu jo kohtuullisen monta arviota ja blogausta, joissa sitä arvioidaan teräväksi ja oivaltavaksi ja ties miksi. Pakko olla samaa mieltä. Luin kirjan yhdeltä istumalta; sujuvasti kirjoitettua tekstiä oli ilo lukea. Innostukseni kasvoi sivu sivulta: ihanaa, että joku ajattelee asioista (=journalismista) samalla tavalla kuin minä. 

Idealistihan Vehkoo on, mutta hän perustelee silti vastaansanomattoman järkevästi, miten journalismi on ajautunut tähän alennustilaan jossa nyt ollaan (klikkijournalismia, katso kuvat, määrä korvaa laadun jne.) ja mitä sille pitäisi tehdä: ihanteellisen journalismin ei oikeastaan pitäisi olla bisnestä ollenkaan. Sen rahoitus onkin sitten toinen juttu. 

Vehkoo esittää kymmenen kohdan listan, jolla journalismi pelastetaan. 

1. Herätkää!

(Toisin kuin kuvittelisi, monissa toimituksissa ollaan edelleen aika pihalla, mitä tuo intternetti ja sosiaalinen media merkitsevät journalismille.)

2. Takaisin juurille: mitä journalismi on?

(Hyvä kysymys. Journalismin perimmäinen tarkoitus ei ole viihdyttää.)

3. Ensin sisältö, sitten vasta bisnes

4. Sanomalehtien sisältöremontti: uutinen on kuollut

(Erittäin tärkeä pointti. Uutistapahtumilla ei yksinkertaisesti voi enää rahastaa – saamme tietoa tapahtumista ihan ilmaiseksi esimerkiksi sosiaalisen median kanavista. Sen sijaan analyysilla ja taustoituksella, asioiden asettamisella kontekstilla, voi pärjätä.)

5. Tehdään journalismista taas tarpeellista ja välttämätöntä

6. Vain laadulla voi kilpailla

7. Digitaalinen edellä, printti perässä

8. Erikoisala on toimittajan tärkein pääoma

9. Avointen ovien toimitukset

(Päivälistat ja agendat avoimiksi!)

10. Epäonnistumisen taito

(Toimittajatkin ovat ihmisiä.)

Erityisesti kohta kahdeksan pistää miettimään. Kuten Vehkoo kirjoittaa, toimituksissa on pyritty hankkiutumaan eroon erikoisosaajista ja tilalle on tullut yleistoimittajia, jotka pystyvät (tai siis joiden edellytetään pystyvän) tekemään juttuja ihan mistä vain taivaan ja maan väliltä. Mikä arvo on toimittajalla, joka ei ymmärrä pintaraapaisua enempää juttunsa kohteesta? Tässäpä olisi paikka toimittajakoulutuksen remontille – tämä aihe on minulla ns. hautumassa, kirjoitan siitä kunhan kerkiän.

Toimittajien pitäisi olla asiantuntijoita. Ei jokapaikanhöyliä.

Täysin puolueettomaan ja objektiiviseen arviooni ei suinkaan vaikuta se, että löysin myös itseni kirjasta, viimekeväinen ”En klikkaa roskaotsikoita” -kampanjani oli päässyt mukaan esimerkkinä yleisön vaatimuksesta hyvää journalismiin. Kieltämättä olen sitaatistani varsin ylpeä. 🙂

***

Itse julkistustilaisuus 6.10. Päivälehden museossa Helsingissä oli niin ikään kiinnostava, Vehkoon esityksen lisäksi siellä oli paneeli, jossa journalismin tulevaisuudesta keskustelivat Vehkoon johdolla Helsingin Sanomien tuore(ehko) päätoimittaja Riikka Venäläinen, Ylen internetstrategiapäällikkö Tuija Aalto ja Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko.

Erityisen mielenkiintoista oli huomata, että Helsingin Sanomat on saanut varsin konservatiivisen nuoren (vm. -71) naispäätoimittajan. Venäläinen suhtautui vähintäänkin epäilevästi kaikkeen, mikä liittyi sosiaaliseen mediaan.  Crowdsourcingista (josta olen kirjoittanut taannoin mm. tämän pätkän) hän oli sitä mieltä, että ”suurin osa ihmisistä ei halua osallistua” ja että ”kyllä toimittajan työ on tulevaisuudessakin toimittajan työtä”. ”Mitä siitä tulisi, jos lukijat itse tekisivät lehden? Mitä virkaa toimittajilla sitten enää on?” ”Sitä paitsi onhan lukijat otettu mukaan lehdentekoon jo kauan sitten.”

Niin. Katugallupeihin ja ”lukijan kuva”-palstoille.

Joko Venäläinen oli tarkoituksella provokatiivinen tai sitten hän vain toi ilmi sen, kuinka pihalla toimittajat keskimäärin ovat edelleen sosiaalisen median toimintalogiikasta. Eli siis että kyse ei todellakaan ole siitä, että toimittaja ulkoistaisi työnsä lukijoille. Jokin Venäläisen esiintymisessä sai minut vakuuttumaan, että kyllä hän taisi ihan tosissaan olla.

Mielikuvani sai vahvistusta hiukan myöhemmin, kun lounastin erään Helsingin Sanomien toimittajan kanssa. Mielestäni hän kuuluu Hesarin edelläkävijävähemmistöön, mutta pääsi kuitenkin yllättämään konservatiivisehkolla suhtautumisella sosiaalisen median hyväksikäyttöön ja lukijoiden osallistamiseen.

”Ei kannata”, oli johtopäätös siitä, pitäisikö joukkovoima todella valjastaa uutistyöhön. Toimittaja muistutti, että crowdsourcingista kohkaavat ovat varsin pieni vähemmistö, ja suuri yleisö ei todellakaan ole kiinnostunut minkäänlaisesta osallistumisesta. ”Miksi edes pitäisi? He maksavat siitä, että me teemme heille lehden.” Resurssejakin se vaatisi paljon ylimääräisiä, ei voida toimittajia velvoittaa kaiken muun ohella vielä kuuntelemaan yleisön mielipidettä. Ja niin edelleen.

Suomalaistoimittajien konservatismi jaksaa kyllä kummastuttaa. Eikö toimittajien pitäisi olla edelläkävijöitä ja innostua kaikesta uudesta? Miksi ei uskalleta kokeilla? Onko kyse vain tietämättömyydestä: ei ihan ymmärretä, mitä se crowdsourcing oikeastaan on?

No, jotain hyvääkin: Hesari on kunnostautunut datajournalismissa ja ottanut lukijoita mukaan tulkitsemaan mm. sisäpiirikauppoja.

Ja uudistihan Hesari sosiaalisen median ohjeensakin.