Objektiivisesta journalismista läpinäkyvään journalismiin #2011mvv

Markkinointiviestinnän viikko oli ja meni, enkä ehtinyt kuin yhteen paneelikeskusteluun. Se oli sarjassamme “pakko nähdä”, aiheena “Sosiaalisen median käyttö journalistisessa työssä” ja keskustelemassa toimittajat Jussi Pullinen Hesarista, Maija Paikkala STT-Lehtikuvasta, Teemu Karenius MTV3:lta (terveisiä vain ala-asteen luokkakaverille!) ja osa-aikafree Jani Timonen. – Olen nimittäin juuri menossa kouluttamaan samaisesta aiheesta, joten ideoita sitten piti lähteä hakemaan.

Toimittajat olivat kovin samanseuraisia: kaikki käyttivät sosiaalisen median välineitä, joku vähän ahkerammin, joku vähän vähemmän. Kaikki pitivät sosiaalista mediaa hyvänä toimittajan työkaluna, joskin pelisäännöt ja toimintatavat ovat vielä hioutumatta. Ja niin edelleen, ei mitään uutta, ainakaan somea työkseen seuraavalle.

Sen sijaan Jani Timosella oli muutama ajatushelmi, joita jäin aidosti miettimään.

“Sosiaalinen media sallii toimittajien jälleen erikoistua“

Silloin joskus ennenvanhaan kun ei toimittajilla ollut niin kiire, heillä oli aikaa erikoistua, useimmiten oman kiinnostuksen mukaan. Nykyään erikoistuminen on harvinaista – ainakin uutistoimituksissa – ja toimittajat ovat muuttuneet yleistoimittajiksi, jotka pystyvät raapaisemaan jutun aiheesta kuin aiheesta. Periaatteessa kai tehokasta, mutta jälki on sitten kovin rosoista ja epätäsmällistä. Ylilyöntejä ja virhetulkintoja sattuu päivittäin.

Sosiaalisen median kanavissa toimittajan on mahdollista kerätä joukko seurattavia, jotka puhuvat toimittajaa kiinnostavasta asiasta, oli se sitten luomuruoka, brittiautot tai eurokriisi. Kustannustehokkaasti, nopeasti, helposti. Aihe voi olla kuinka rajattu tahansa, mutta kokoamalla vaikkapa Twitteriin itselleen listan seurattavista brittiautofaneista pääsee aikamoisen lähdekirjaston äärelle, ja pikku hiljaa näkemys aiheesta alkaa syventyä.

“Sosiaalinen media tekee journalistisesta prosessista läpinäkyvän“

Objektiivisia uutisia ei ole olemassakaan, vaikka se onkin huolella hellitty myytti. “Minuun ei mikään vaikuta”, ylpeilee tähtitoimittaja. Yeah, right. Tiedämme, ettei se ole totta. Vaikutumme ja vaikutamme itse muihin joka ikinen päivä.

Timonen totesi, että crowdsourcing ja muut yleisön osallistamistavat yleistyvät tulevaisuudessa ja se tietysti herättää kysymyksen tästä objektiivisuudesta. Timonen heitti, että voitaisiinko jo vihdoin lakata puhumasta objektiivisesta journalismista, jota ei siis ole, ja ruveta sen sijaan puhumaan läpinäkyvästä journalismista.

Siis että toimittajat voisivat myöntää ja tuoda esille ne tahot, jotka ovat juttuun vaikuttuneet. Sosiaalisen median työkalut antavat tähän oivat mahdollisuuden, kuka tahansa pystyy seuraamaan ja jäljittämään jutun lähteitä.

Erinomainen ajatus.

***

Muutama muu huomio:

STT:n Paikkala totesi, ettei Twitter ole ainakaan hänelle tuonut hyötyjä, “siellä ei ainakaan meille (kotimaantoimittajille) ole vielä oikein mitään sisältöä”. Entäpä jos asetelman kääntäisi toisin päin: voisivatko kotimaantoimittajat ja vastaavat ruveta tuottamaan sisältöä itse, palvelemaan lukijoitaan tällä tavalla? Kun ensin antaa, sitä rupeaa sitten saamaankin…

Toinen huomio: keskustelussa käytiin läpi näitä uutistapahtumia, joissa Twitterin (ja FB:n) rooli uutislähteenä on ollut merkittävä: Libyan kansannousu, Japanin maanjäristys-tsunami-ydinkatastrofi sekä kotimaisista mm. Sellon ampumatragedia. Moni keskustelijoista totesi, että heille oli suunnaton hyöty some-työkaluista ja omista verkostoistaan näissä uutistapahtumissa.

Jussi Pullinen (muistaakseni) totesi mielestäni viisaasti: ei riitä, että katastrofin hetkellä klikkaa Twitterin auki. Ei sieltä silloin mitään löydy. Omat verkostot on rakennettava huolellisesti ennen kuin voi edes kuvitella pääsevänsä uutisten lähteille.

Sosiaalisessa mediassa henkilökohtainen suhde on kaikki kaikessa. Myös toimittajille.

 

 

 

Olivia sorsastaa!

Väitin viime keväänä, että media, joka pystyy synnyttämään ja ylläpitämään yhteisöjä, selviytyy mediamurroksesta voittajana. Edelleen olen samaa mieltä, ja ilokseni nyt myös Bonnier uskoo yhteisöllisyyteen.

Bonnier lanseerasi virallisesti tänään Oma Olivia -sivuston. Se on yksinkertainen työkalu tai oikeastaan nettisivusto, jonka avulla 30+-vuotiaille naisille suunnatun Olivian toimittajat tekevät lehteä yhdessä lukijoidensa kanssa.

Yhdessä tehtävät lehtijutut on jaettu haasteisiin. Tehdään matkajuttua, muotijuttua, kauneusjuttua. Ensimmäisessä vaiheessa ideoidaan. Tämän jälkeen äänestetään parhaat ideat jatkoon, ja juttua luotsaava toimittaja kerää lukijoiden kommentteja ja kokemuksia. Loppuvaiheessa lukijat saattavat saada jutun raakaversion luettavakseen. Osallistujat eivät siis ole kansalaistoimittajia (kuka muistaa vielä osallistavan kansalaisjournalismin?) vaan “co-creators”, miten tuon nyt suomentaisi… Toimitusapulaisia?

Sivusto hyödyntää nykyään niin muodikasta pelillisyyttä. Kun osallistuu ahkerasti, saa pisteitä. Mitä enemmän pisteitä, sitä komeamman kunniamerkin saa – ja sen voi tietenkin julkistaa ystävilleen Facebookissa. Osallistujien kesken arvotaan myös viikkopalkintoja. Kosmetiikkaa, kirjoja, kylpylälahjakortteja.

Simppeliä ja helppoa, mutta sivustossa on myös ongelmansa.

• Sivuston keskustelujen seuraaminen on hankalaa. Kommentteja alkoi kerääntyä varsin nopeasti ja nyt, vajaan viikon jälkeen, viestiketjuja on jo vaikea lukea. Etusivulla näkyvät uusimmat kommentit, mutta kommenttia klikkaamalla ei pääse ko. kohtaan, vaan haasteen etusivulle.
• Haasteet ovat auki noin kolme viikkoa. Nyt en tunne aikakauslehden tuotantosykliä tarkemmin, mutta nettimaailman näkökulmasta kolme viikkoa on todella pitkä aika. Kun toimittaja ei puutu lukijoiden ideointiin, ideat alkavat kasautua, ihmiset eivät jaksa lukea pitkiä ketjuja ja lisäävät vain loppuun oman ideansa – huomaamatta, että sama idea on jo esitetty useampaan kertaan. Tylsää.
• Kullakin haastesivulla haasteesta vastaava toimittaja pitää “mikroblogia” eli kommentoi ideoinnin edistymistä. Toimittajat ovat toistaiseksi kommentoineet varsin laiskasti.
• Kun sivustolla käy useasti, etusivu alkaa ärsyttää. Minulle suositellaan haastetta, yhtä neljästä, vaikka olen jo osallistunut kaikkiin. Haluaisin saada etusivulleni uusimmat kommentit niin osallistujilta kuin toimittajiltakin, jonkinlainen “uutta juuri nyt” -tyyppinen katsaus.
• Sivustolla ei pääse keskustelemaan “vapaasti”, eli antamaan palautetta palvelusta, heittelemään uusia ideoita ja niin edelleen.

Kaiken kaikkiaan jää tunne, että toimittajat eivät ole läsnä. Heitä ei näy keskusteluissa eikä heihin saa yhteyttä. Lukijat on jätetty keskustelemaan keskenään. Vaarana on pidemmän päälle, että ihmisten mielenkiinto ei riitä alkuinnostusta pidemmälle, palkinnoista huolimatta.

Yhteisöllisyydessä ja yhteisessä tekemisessä kuitenkin olennaisinta on se läsnäolo. Jotta aito ja tuloksia tuottava yhteisö syntyisi, ylläpitäjän on oltava paikalla, osallistuttava keskusteluun, toimittava moderaattorina ja keskustelun eteenpäin viejänä. Mielestäni yhteisöalusta pitäisi nähdä virtuaalisena “uutisdeskinä”, jossa siis on aina joku paikalla.

Tämänaamuisessa lanseeraustilaisuudessa Olivian päätoimittaja Niina Leino myönsi, että heillä ei ole vielä tarkkoja suunnitelmia jatkosta. Tämä on kokeilu, jonka tavoitteena on muutamia yksittäisiä juttuja. Myöskin haasteiden eteneminen ja se, miten jutut oikeasti lopulta syntyvät, on vielä kysymysmerkki. Mutta tekijät ovat avoimia muutoksille ja ehdotuksille – ainoa oikea asenne.

Oma Olivia ei ole täydellinen ja vastahan sivusto on käynnistetty. Toivon hartaasti, että homma lähtee lentoon ja sorsastuksesta tulee vakituinen työskentelytapa. Ja että muut ottaisivat mallia. 😉

—

STT teki tänään uutisen crowdsourcingista (joukkoistaminen, sorsastus), jonka mm. hs.fi julkaisi. Tiistai-iltaan mennessä uutiseen on tullut muutama kiukkuinen kommentti: kommentoijat epäilevät, että sorsastus on vain mediatalojen tapa päästä toimittajista eroon.

Vähänpä nuo ymmärtävät. Kyse ei ole toimittajien korvaamisesta. Päin vastoin, toimittajia tarvitaan edelleen – tietenkin. Ihan yhtä lailla syntyvästä materiaalista pitää löytää punainen lanka ja sitoa se ehjäksi lukukokonaisuudeksi. Toimittajalla on tähän ammattitaito. Mutta joukkovoiman ansiosta hänellä on vain enemmän lähteitä ja mahdollisuuksia.

 

 

 

Arvonlisävero voisi siistiä mediakenttää

Kyllä nyt käy parku läpi mediakentän: hallituksen lehdistölle kaavailema arvonlisävero tulee ja tappaa!

Viimeksi tänään (23.8.) Helsingin Sanomien mielipidesivulla Viestinnän Keskusliiton toimitusjohtaja Valtteri Niiranen valitti (€), että “[v]eronkorotus johtaa kansalaisten lisääntyvään eriarvoisuuteen ja heikentää kotimaisten lehtitalojen mahdollisuuksia pärjätä kovassa kansainvälisessä kilpailussa. Tulemme näkemään lehtikuolemia ja työpaikkojen menetyksiä.“

Muutaman päivän takainen Keskisuomalaisen pääkirjoitus on naiiviudessaan tietysti omaa luokkaansa. 

“Internetin sosiaalisissa medioissa, kuten Facebookissa, blogeissa ja pienryhmäsivustoilla, kukkii monenlaiset äärinäkemykset ja virheelliset tiedot. Jos suomalaiset siirtyvät sanomalehtien ja laadukkaiden uutislähetysten parista näiden usein amerikkalaisten suuryhtiöiden bisnestämien palvelujen pariin, yhteiskunnallinen epävakaus kasvaa. “

On selvää, että lehtitalot pelkäävät. Ei ole helppoa: paha sosiaalinen media vie uutiset ja lukijat ja paha sosialidemokraatti vie viivan alle kertyvät tulot ja lopulta tappaa. Vaikka suomalainen sivistys ja oppineisuus ja osaaminen on sanomalehtien ansiota. Ainakin lehtien itsensä mielestä. (Varmasti sillä on ollut merkityksensä, en sitä kiellä.)

Mietitäänpä hetki.

Suomessa ilmestyy ihan tolkuton määrä sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, joskin levikit ovat hitaassa mutta vakaassa laskussa ja lukemiseen käytetty aikakin vähenee vuosi vuodelta. Sanomalehtien väestöön suhteutetulla kokonaislevikillä mitattuna olemme maailmantilastossa kolmantena.

Olisiko meillä varaa luopua joistakin lehdistä? Tulisimmeko toimeen, jos reilun 3000 aikakauslehden sijaan ilmestyisikin 2500? Tai lähes 200 sanomalehden sijaan muutamia kymmeniä vähemmän? Onko oikeasti järkeä, että marginaalisella kielialueella ilmestyy näin monta lehteä – onko lehtien nimekemäärä arvo itsessään?

Voisivatko lehtikuolemat parantaa jäljelle jäävien lehtien laatua? Voisivatko vähenevät paperilehtitilaukset saada mediatalot oikeasti kehittämään verkkojulkaisujaan?

 

(Sitä paitsi tärkein lehti, jolla tällä hetkellä on oikeasti laajaa merkitystä suomalaisten sivistämisessä ja älyllisessä haastamisessa, on Aku Ankka. 😉 )

 

P.S. Torstaina 25.8. (joka on muuten syntymäpäiväni) on luvassa blogauspläjäys: päivän aikana minä ja 13 muuta bisnes- ja viestintäblogaajaa kirjoitamme kukin vähintään seitsemän blogausta Elonmerkistä, viestinnän ammattilaistapahtumasta. Blogauksista kootaan sitten kirja. Jännittää.

 

Nykyaikainen tiedonvälitys ei nyt vain enää riitä

13.3.2011 klo 12:45

Japanin katastrofi: Tietotulvan armoilla

[…] Tšernobylin onnettomuus muistetaan erityisesti siitä, että tietoa tapahtuneesta pimitettiin päiväkaupalla. Ja vaikka tietoa olisi ollut saatavillakin, niin siihen aikaan olisi joka tapauksessa jouduttu kiltisti odottelemaan maanantain Hesarin analyysia aiheesta.

Toisin on nyt.

Verkko on ollut ähmällään tietoa (enemmän ja vähemmän luotettavaa) perjantai-illasta lähtien ja parhaimmillaan päivitykset tilanteen kehittymisestä ovat tippuneet kotimaisiin uutissyötteisiin melkein minuutin välein.

En ole oikein vielä päättänyt, kumpi on parempi tilanne (siis sitä pimitystä lukuun ottamatta).

[…] Herää kuitenkin kysymys, ketä tällainen tiedonvälitys palvelee.

Ilmeisesti kaikkia. Ailahteleva informaatiotulva sekä jatkuvat tulkinnat ja analyysit tilanteen kehittymisestä ovat tarjonneet jokaiselle jotakin.

Väitän silti, että tällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä.

Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa. Pitivätkö paikkansa ensi tilassakaan? Kunhan vaan olivat nopeasti eetterissä keräämässä osumia sivustojen laskureihin.

Nopeasti kehittyvät tilanteet toisella puolen maailmaa kasautuvat kotisurffaajan näyttöpäätteellä helposti käsittämättömäksi informaatioröykkiöksi, jonka takaa varsinaiselle asialle ei oikein enää jää tilaa.

Todennäköisesti tämä johtaa siihen, että tiedotusvälineiden informaatioarvo kokee ennemmin tai myöhemmin pahan inflaation. Mitan täyttyessä kotikatsomossa lopulliset päätelmät tapahtumien kulusta tehdään pääasiassa omien ennakkoluulojen ja sekalaisesti valikoituneiden tiedon pirstaleiden pohjalta. […]

via suomenkuvalehti.fi

Japanin maanjäristys-tsunami-ydinvoimakatastrofi on ollut huikeaa seurattavaa monessakin mielessä. Johtuen Japanin kehittyneestä infrastuktuurista ja tietoliikenneyhteyksistä reaaliaikaista tietoa on tarjolla todella paljon, toisin kuin vaikkapa Haitin vuoden takaisessa maanjäristyksessä.

Ei siis ihme, että ihmiset – ja toimittajat – ovat enempi vähempi hämmennyksissään.

Aku Heinonen kirjoittaa muutamien minuuttien välein päivittyvistä katastrofiuutisista: “[T]ällainen soutava ja huopaava tiedottaminen ei täytä vastuullisen tiedonvälityksen tuntomerkkejä vaan vahvistaa itse kunkin ennakkonäkemystä tilanteen kehittymisestä. Erityisesti verkkoviestimien loputon tietovirta on johtanut tilanteeseen, jossa vartti sitten saadut tiedot tuskin enää pitävät paikkaansa.“

Lienenkö ymmärtänyt oikein, mutta mielestäni Heinosen kirjoituksesta huokuu ajatus ja toive, että toimittajien ei pitäisi julkaista katastrofiin liittyvää uutista ennen kuin on sataprosenttisen varmaa, että se pitää paikkansa. Pitäisikö toimittajien kyetä ennustamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitäisikö jättää julkaisematta uutinen, että “tilanne on hallinnassa” jos kuitenkin ehkä puolen tunnin kuluttua naapurireaktorissa posahtaa? Parempi tosiaan odotella rauhassa sitä painettua Hesaria…

Omasta mielestäni tämä katastrofiuutisointi osoittaa jälleen kerran (anteeksi, taidan toistaa itseäni aika paljon… ;), että toimitettua sisältöä ja toimittajia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Ymmärrän, että huhujen julkaisemiselle on – vielä ainakin joissain toimituksissa – korkea kynnys. Mutta tällaisessa nopeasti muuttuvassa katastrofissa huhuja velloo verkossa joka tapauksessa, niiden olemassaoloa ei voida toimituksissa kieltää. Toimittajia ei tarvita julistamaan Virallista Totuutta ja Suurta Uutista. Toimittajia tarvitaan seulomaan ehtymätöntä tweetti-, kuva- ja videovirtaa, virallisia tiedotteita ja uutiskuvia ja auttamaan meitä lukijoita muodostamaan jonkinlainen kuva tapahtumista.

Nykyaikainen tiedonvälitys nyt ei vain toimi ainakaan tällaisissa katastrofitilanteissa. Siksi toimittajien roolien pitäisi olla mukautuvia ja mikä tärkeintä, julkaisualustojenkin pitäisi olla joustavampia. Medioiden verkkosivut ovat melkoisen kankeaa luettavaa verrattuna vaikkapa ketterään Twitteriin. Esimerkiksi kun uutista päivitetään, miksei vanhaa versiota voisi jättää näkyviin?

 

Täällä muuten on hyvä opas monipuoliseen katastrofiseurantaan.

Ja Susannan kiihkoton ja asiallinen some-puolustus.

 

P.S. Satuitteko lukemaan Maija Aallon kolumnin HS.fi-sivustolta? 🙂 Hauskaa on se, että “En klikkaa roskaotsikoita -helmikuu” – joka siis on mennyt tapahtuma – sai kolumnin ilmestymisen jälkeen yli sata uutta jäsentä. Hienoa, että asia puhututtaa edelleen.

Vertailussa mediatalojen sosiaalisen median ohjeet

Se on nyt muotia, sosiaalisen median ohjeistuksen laatiminen. Eikä siinä sinänsä mitään, moni tuntuu olevan uuden ihmistenvälisen kanssakäymistavan kanssa sen verran sormi suussa, että jonkinmoinen ohjenuora on tarpeen.

(Tosin miksi lähtöoletus tällaisissa ohjeistuksissa tuntuu olevan, että ihan järkevät aikuiset ihmiset eivät osaisi tavallisia, perinteisiä käytöstapoja? No, ehkä sitten näin onkin?)

Myös mediatalot ympäri maailman ovat kilvan laatineet ohjeistuksiaan, ja osa niistä on ihan järkeviäkin. Jopa Helsingin Sanomat julkaisi oman säännöskokoelmansa marraskuun alussa 2010. Ensimmäisenä suomalaisena mediatalona, jopa. Vaikka ei olisi uskonut. (Vai ehtikö joku muu ensin? Tietääkö joku teistä arvon lukijoista?)

Otetaanpa satunnaisotannalla muutama ohjeistus tarkempaan syyniin. Tarkastelen niitä uutistoimittajan näkökulmasta täysin epätieteellisellä, pinnallisella ja puolueellisella tutkimusotteella. Myös mediatalojen valinta on melkoisen anglosaksisesti painottunut:

Helsingin Sanomat

Hyvää:

• Ohjeistus on ylipäätänsä laadittu.

Huonoa:

• Ohjeet eivät ole kovin kannustavia.

• Hesari suhtautuu sosiaaliseen mediaan lähtökohtaisesti negatiivisesti. (Sosiaaliseen mediaan ”liittyy pulmia”, toimittajien on syytä olla ”pidättyväisiä”)

• Nopeita ja joustavia mikroblogikanavia ja blogeja ei pidetä merkittävinä uutisvälityskanavina (”Julkaisemattomat uutiset eivät kuulu sosiaaliseen mediaan.”) –> ei nähdä ko. palveluiden potentiaalia nopeassa uutisvälityksessä.

• En tiedä Hesarin työkulttuurista tarkemmin, mutta esimiehen ja alaisen välisen Facebook-kaveruuden nostaminen ongelmaksi ei mielestäni ole relevantti tai ei ainakaan kuulu tämänkaltaisiin ohjeisiin, jotka kuitenkin – ymmärtääkseni – palvelevat nimenomaan journalistista työtä.

Yleisradio

Hyvää:

• Kannustava lähtökohta: ohjeiden tarkoitus on ”rohkaista yleläisiä toimimaan sosiaalisessa mediassa” ja ”sosiaalisesta mediasta on hyötyä sekä yleisöjen tavoittamisessa että ohjelmatyössä”.

• Siinä, missä hesarilaisia kehotetaan noudattamaan pidättyväisyyttä erilaisten ryhmien suhteen, Yle jopa yllyttää: ”Voit tykätä, klikata, seurata, liittyä, jakaa tai muuten osallistua sosiaalisen median ilmiöihin. Tämä on olennainen osa verkkoläsnäoloa.”

Huonoa:

• ”Sosiaalinen media mahdollistaa työprosessien avaamisen yleisölle”; tämä on siis hyvä juttu, mutta miten uutistoimittajan tähän pitäisi suhtautua? Tarkoittaako tämä sitä, että uutistoimittajankin pitäisi kertoa jossakin verkkosaitilla meneillään olevasta jutustaan? Ohjeet ovat ehkä siis turhan yleisluontoiset, mikä johtuu tietty siitä, että Ylen kokoiseen taloon mahtuu monenlaista ohjelmantekijää.

BBC:

Hyvää:

• Perusteellisuus ja käytännönläheisyys

Huonoa:

• Jaksaako noita joku lukea saati omaksua?

• Ohjeet on tehty ohjelmatyöntekijän näkökulmasta, uutistoimittajalle ohjeistus melko epärelevantti

Reuters:

Hyvää:

• Perusteellinen ohjeistus tämäkin, erittäin selkeitä ohjeita: ”If you use social networks for both professional and private activity then use separate accounts.”

• Myönteinen suhtautuminen: ”We want to encourage you to use social media approaches in your journalism but we also need to make sure that you are fully aware of the risks.”

• Kun hesarilaisia kehotetaan pidättäytymään erilaisista ryhmistä, reutersilaisia kehotetaan muistamaan tasapuolisuus: ”Think about the groups that you join — it may be safest not to join a group or to follow participants on just one side of a debate.”

Huonoa:

• Eikö osattu tiivistää?

• Skuuppia ei saa julkaista Twitterissä –> eivät näe nopean mikroblogauskanavan mahdollisuuksia uutisen nopeassa levittämisessä.

Guardian:

Hyvää:

• Napakat, lyhyet ja selkeät ohjeet.

• Kannustava asenne: ”Participate in conversations about our content, and take responsibility for the conversations you start.” Ja: “Declare personal interest when applicable. Be transparent about your affiliations, perspectives or previous coverage of a particular topic or individual.”

Huonoa:

• En nyt oikein keksi

Aller (Suomi):

Pari päivää sitten (tarkemmin sanottuna 16.1.) Allerin Pauli Aalto-Setälä tweettasi näin: ”Kahden vuoden kokeilun jälkeen Allerin sosiaalisen median ohjeisto henkilökunnalle on valmis. Mahtuu kahteen sanaan: Käyttäytykää fiksusti.”

Oi, tiivistämisen jalo taito. Eipä tuota yksinkertaisemmin kai voi sanoa – oli tuo nyt sitten virallinen ohjeistus tai ei. Allerilla siis luotetaan siihen, että työntekijät hallitsevat käytöstavat.

Mielestäni tässä kiteytyy nyt jotain olennaista sosiaalisesta mediasta: luottamus.

 

P.S. Blogin Facebook-ryhmässä on jo melkein sata jäsentä ja keskusteluakin on paikoin käyty ahkerasti! Tervetuloa mukaan.

 

Kannattaako yleisöä ihan oikeasti aktivoida osallistumaan uutistyöhön?

Istuin viime viikolla Ylen ja Aalto-yliopiston järjestämässä Spot On – Locative Media -seminaarissa, jonka tarkoituksena oli valottaa erilaisia tapoja, joilla paikkatietoa voisi hyödyntää journalismissa.  Seminaarin yleisannista on mielestäni hyvä blogaus täällä, joten en mene nyt siihen sen enempää kuin että totean seminaarin keskittyneen enempi paikkatietopalveluihin kuin journalismiin.

Päivän ensimmäisen pääpuheenvuoron pitäjä, freelancertoimittaja ja ”digistrategisti” Kevin Anderson piti kuitenkin raikkaan puheenvuoron, joka herätti jos jonkinmoisia ajatuskulkuja.

Anderson puhui aluksi informaatiotulvasyndroomasta (IOS, Information Overload Syndrome): aivomme vastaanottavat yhä enemmän tietoa päivässä. Esimerkiksi Twitterissä viserretään tällä hetkellä noin 90 miljoonaa tweettiä päivässä, 800 joka sekunti. Kunnianarvoisa Wall Street Journal tuotti vuosikymmen sitten 22 000 artikkelia vuodessa. Nyt juttuja syntyy 21 000 – puolessa vuodessa. Andersonin mukaan tämä tyhmistää meitä. Kun tietoa tulee yhä enemmän, ihmiset eivät jaksa enää syventyä ja keskittyä monimutkaisiin uutisjuttuihin. He eivät ymmärrä kontekstia, eivät syitä ja seurauksia. Tämän vuoksi erilaiset julkkis- ja rikosuutiset ovat niin suosittuja: niissä on selkeä tarina, alku ja loppu, hyvikset ja pahikset. Niitä on yksinkertaisesti helppo ymmärtää.

”We are not serving our audience better – we are causing information overload!”

Onkohan kukaan pohtinut tätä näkökulmaa mediatalojen kehitysseminaareissa? Tohdin epäillä. Nimittäin sen verran hanakasti tunnutaan lukijoita kosiskeltavan mukaan journalistiseen uutistyöhön: ”Olitko paikalla? Lähetä kuva!” julistetaan yhden jos toisenkin uutissaitin etusivulla. Hesarin Oma Kaupunki -sivusto julkaisee lukijoiden omia uutisia, SuomiTV kehottaa katselijoita lähettämään ”omia uutisiaan” ja niin edelleen.

Sosiaalinen media on nyt päivän sana ja ihmisiä halutaan osallistaa. Tulkaa mukaan, tehdään yhdessä!

Ja niinpä ”omat uutiset” ovat sitten tyyliä ”Vadelmankeruureissu Kangasalla” tai ”Törkeää, roskakatokseemme oli viety nojatuoli ja televisio”.

Minusta tämä on mennyt ihan pöljäksi. Miksi toimittajat ulkoistavat oman osaamisensa ja ammattitaitonsa kansan syville riveille? Ei keskiverto mediankuluttaja ymmärrä uutiskriteereistä, lähteiden käytöstä, siteeraamisesta, tiedonlouhimisesta ja analysoinnista. Ulkoistavatko lakimiehet päätöksentekonsa yleisölle? ”Äänestäkää, kuinka monta vuotta linnaa tälle kaidalta polulta poikenneelle sällille pistetään!” Tai lääkärit: ”Ottakaa kantaa: intuboidaanko vai ei?”

Liioittelu liioitteluna, mutta vakavasti puhuen: tämä yleisön tuottama tuuba on silkkaa uutissaastetta. Juu, ne jutut voi jättää lukematta, mutta otsikot pomppivat silmillemme uutissivustojen etusivuilla, linkkeinä Twitterissä tai otsikkoina Amppareissa. Eli ennen kuin ne voi jättää omaan arvoonsa, ne ovat jättäneet jälkensä verkkokalvoillemme. Käytännössä kuormittaneet aivojamme.

Kevin Anderson totesi, että journalismin pitäisi keskittyä relevanssiin, merkityksellisyyteen. Olen samaa mieltä. Sosiaalinen media antaa ihmisille välineet osallistua ja tehdä yhdessä. Siihen ei mielestäni tarvita journalismia tai mediataloja hääräämään. Uutistoimittajat keskittykööt siihen, mihin heidät on koulutettu: tuottamaan merkityksellisiä sisältöjä.

Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että lukijat tai inhimilliset näkökulmat pitäisi hylätä.

Toimittajien Facebook-sokeudesta, osa II

Kirjoitin aiheesta jo aiemmin keväällä.

Luettuani tuoreen Talouselämän (26/2010) on pakko palata aiheeseen. Lehden kannessa seisoo näyttävästi: “Facebook-huuma menee ohi”. (Juttua ei löydy vielä verkosta, linkitän sen tähän kun se julkaistaan online-versiona. Päivitys 29.8.: Juttu ei tähän mennessä ole ilmestynyt Talouselämän nettisivuille. Tuskinpa siis enää ilmestyykään.)

Olen tottunut lukemaan Talouselämästä hyviä, huolellisesti laadittuja ilmiöjuttuja ja analyyseja (ja Pekka Seppäsen mahtavia kolumneja), joten odotukset olivat korkealla; kuvittelin jutun käsittelevän esimerkiksi sitä, kuinka Facebook arkipäiväistyy ja kuinka se ja muut sosiaalisen median palvelut ovat muuttaneet arkikäyttäytymistämme. Tai sitten ajattelin sen olevan kriittinen juttu käyttäjien tietojen keräämisestä ja tietojen myymisestä mainostajille; että kuinka ihmisistä tulee varovaisempia ja huolellisempia käyttäjiä ja ihan kaikkea ei FB-profiilissa enää paljasteta.

En ollut uskoa silmiäni.

“Yli miljoona suomalaista on jo luonut profiilinsa Facebookiin. Seuraavaksi he haluavat sieltä pois.“

Talouselämän toimituspäällikkö Hanna Rajalahti on tehnyt jutun haastattelematta ainuttakaan asiantuntijaa. Korjaan, hän käyttää arjen asiantuntijoita, omia kavereitaan, joita siteeraa etunimillä. “Kaverini Pia kertoi...”

Hän kirjoittaa, kuinka Facebook on tehnyt jotain oikein, kun “arviolta yli miljoona suomalaista on luonut kolmessa vuodessa profiilinsa naamakirjaan. […] Facebookissa on kuitenkin vasta vähemmistö. Neljä miljoonaa suomalaista tulee edelleen toimeen ilman digitaalista minää.“

Facebook-käyttäjätilastoa ylläpitävän Facebakers-sivuston mukaan Suomessa on tällä hetkellä (tätä kirjottaessani) lähes 1,9 miljoonaa suomalaista.

Lähes tuplasti enemmän.

Rajalahti kertaa jutussaan Audi-Kiesin ja minikaivuri-Mutasen tapaukset ja kertoo, että jotakuta hänen ystävistään on Facebookissa lähestytty vähän liian tunkeilevilla viesteillä. Toimittaja muistuttaa, että on sosiaalisesta mediasta hyötyäkin, sosiaalista hyötyä ja ammatillista hyötyä.

“Eniten tänä vuonna Facebookista on hyötynyt Container Finance, joka sai Facebook-ryhmän avulla murrettua ay-liikkeen vallan helmikuun satamalakon aikana.“

Juttu päättyy näin: “Google-haut sille, miten Facebookista pääsee eroon, kasvavat nopeammin kuin Facebook-profiilien määrä. [lähde?] Toukokuussa Quit Facebook -päivän aikana eroryhmään liittyi 37 135 tulevaa entistä käyttäjää.“

37-tuhatta FB-käyttäjää on murto-osa (0,00007 %) koko palvelun käyttäjämääristä (yli 507 miljoonaa). Esimerkiksi omista ystävistäni ei tainnut yksikään poistaa profiiliaan ko. päivän seurauksena.

Mitä sitten?

Tästä olisi voinut alkaa jutun “virallinen osio”, jossa olisi haastateltu asiaa tuntevia ja pohdittu sitä, miten helppoa tai vaikeaa oman profiilin ja omien jälkien poistaminen on netin erilaisista palveluista. Mutta ei.

Juttu olisi mennyt ehkä kepeänä kolumnina Talouselämän nettisivuilla, mutta että arvostetun talouslehden kansijuttu?

Olkoonkin, että Facebook on trendikäs ja kiinnostava ja ärsyttävä, on se jo sen verran arkipäiväinen, että kyllä siitä (ja koko sosiaalisesta mediasta) jo tässä vaiheessa pitäisi pystyä kirjoittamaan analyyttisempia juttuja.

"Sosiaalinen media? Ei koske (Helsingin Sanomien) toimittajia."

Media-Mikaelit Pentikäinen ja Jungner ovat tämän tuosta ja taas otelleet sanan säilällä keskenään. Herrojen näkemyserot ovat tulleet selviksi: siinä missä Mikael J. on ollut uuden ajan airut, Mikael P. on edustanut perinteitä. (Ks. esim. Journalismin tulevaisuusseminaari viime helmikuussa; tai “pikakelauksena”: M&M:n juttu tilaisuudesta.)

Ainakin nuo keskinäiset piikittelyt ja mielipide-erot ovat tuottaneet sirkushuveja mediaa kriittisesti seuraavalle kansanosalle. Ehkä siellä seassa on versonnut kehityksen siemeniäkin. Vaan nyt me olemme menettäneet Mikael J:n punaisten ruusujen aatteelle ja meillä on enää toinen jäljellä. Se konservatiivisempi.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja ja kustantaja Mikael Pentikäinen esiintyy Kauppalehden Optiossa (11/2010) ja vastailee kysymyksiin median kriisistä.

Hänen mielestään esimerkiksi Yleisradion toiminta pitäisi rahoittaa budjettirahoituksella ja “[u]usia palveluita voisi valmistella Viestintävirasto ja arvioida julkisen palvelun neuvosto.” Aika ilkeä sivallus, siinä taisi mennä pari punaista ruusunvartta nyt katki. Vuoden 2007 alussa perustettu YLE Uudet palvelut on Jungnerin loistoidea, joka on kantanut hedelmää, mm. Ylen sosiaalisen median strategian. (Uudet palvelut sai muuten Sanomasta juuri uuden kehityspäällikön.) Yle on muutenkin kunnostautunut verkkonäkyvyydellään, ehkä se luultavasti harmittaa Töölönlahdella.

Tai sitten ei. Onhan Hesari Twitterissä ja Facebookissakin, mutta eipä noista näytä ottavan iloa irti. Hesarin FB-sivu on ylettömän tylsä. Lataavat sinne vain uutisotsikoita ja jättävät fanit keskustelemaan keskenään. Kun taas sitten Ylellä…

Kysyttäessä, muuttaako sosiaalinen media lehden tekemistä, Pentikäinen vastaa (Optiossa siis edelleen): “Twitter on Suomessa pienen porukan harrastus. Facebook on lyönyt läpi ja vaikuttaa verkon käyttötapoihin, mutta fundamentaalisesti se ei uutistyöhön vaikuta.”

Fundamentaalisesti se ei uutistyöhön vaikuta.

Voisiko joku kertoa Mikaelille, että sosiaalinen media on muutakin kuin Facebook ja Twitter. FB tai Twitter eivät tänä vuonna eivätkä varmasti ensi vuonnakaan ole muuttamassa mitään. Ehkä niitä ei viiden vuoden päästä edes ole.

Sen sijaan sosiaalinen media muuttaa tapaamme tehdä työtä, verkostoitua, jakaa ja kaivaa tietoa, olla yhteydessä ihmisiin… Sekö ei Pentikäisen mukaan tule sen kummemmin vaikuttamaan uutistyöhön?

Ylessä ollaan toista mieltä.

Onneksi.

 

Toimittajia vaivaa Facebook-sokeus

Olette varmaan huomanneet, että sosiaalinen media on nyt aika kuumaa tavaraa lehdistössä. Pelkästään maamme eturivin päivälehti on takonut seuraavanlaisia otsikoita kuluneen viikon aikana (osa linkeistä johtaa Helsingin Sanomien maksulliseen arkistoon):

Suomalaiselle erotuomarille hämärä Facebook-tarjous

Pakistan sallii taas pääsyn Facebookiin

Facebook joutuu katsomaan peiliin

Facebookia uhkaa valvojan ruoska

Facebook muuttaa yksityisyysasetuksia

Facebook-virus ehkä saastuttanut tuhansia tietokoneita

(Facebook-otsikoihin törmää toki muuallakin, esimerkiksi iltapäivälehtien sivuilla.)

Ei siinä muuten mitään, on hyvä että media kirjoittaa pinnalla olevista ilmiöistä, mutta se tässä nyt vähän tökkii, että sosiaalinen media on yhtä kuin Facebook.

Facebook on yksi sadoista ellei tuhansista Internetin sosiaalisen median palveluista, joskin yksi vaikutusvaltaisimmista ainakin käyttäjämääriltään (400 miljoonaa meni kevään aikana rikki, It-viikko 5.2.2010). Mutta Facebook on myös liikevoittoa tavoitteleva yritys. Vertailun vuoksi: kruununjalokivemme Nokia pääsi Hesarin otsikoihin kuluneen viikon aikana vain kaksi kertaa. (Aikaisemmin olen blogannut siitä, miten vaikeaa yritysten on saada äänensä kuuluviin mediassa.)

No, koska toimittajan hyveisiin kuuluu asioiden selvittäminen ja uteliaisuus, moni ennakkoluuloton toimittaja on ottanut rohkean askelen ja lähtenyt mukaan sosiaaliseen mediaan. Ja luonut itselleen Facebook-tilin. Pari kuukautta Farmvilleä pelatessa ja kavereille virtuaalituoppeja lähetellessä pätevöityy sosiaalisen median asiantuntijaksi ja voi sitten kirjoittaa (lähinnä) huolestuneita juttuja siitä, kuinka Facebookiin voi jäädä koukkuun ja kuinka siellä vaanii tietoturvarosvo ja kuinka pomo tykkää kyttyrää kun työajalla päivitetään Facebook-statuksia.

Tein pientä vertailua Helsingin Sanomien arkistossa. Viimeisen vuoden aikana (siis 1.6.2009-1.6.2010) eri hakusanoja on käytetty seuraavasti:

Facebook* 394 osumaa
Youtube* 189
Twitter* 140
“sosiaalinen media” OR “sosiaalisen median” 61
Linkedin* 3 (<– Tämä hämmästyttää. LinkedIn on yhä varteenotettavampi rekrykanava. Luulisi ilmiön kiinnostavan toimituksia.)
Qaiku* 3
Jaiku* 7
Foursquare* 2
Chatroulette* 1

Toimittajia vaivaa Facebook-sokeus.

He eivät ymmärrä sosiaalisen median toimintatapoja ja logiikkaa eivätkä osaa avata ilmiötä Facebookia pidemmälle. Sitä, kuinka verkossa olemisen tapa on väistämättä muuttumassa. Kuinka diginatiivit jälkeläisemme tulevat edellyttämään koululta aivan toisenlaisia opetussisältöjä ja -metodeja ja työpaikoilta aivan uudenlaisia toimintakulttuureja. Sitä, kuinka tieto ei ole enää valtaa, vaan tiedon jakaminen on valtaa.

Sitä vain ihmetellään ihmisiä, jotka haluavat verkostoitua verkossa.”Siis eikö niillä ole muuta elämää?” kuten Ylen Voimala-ohjelmassa ihmeteltiin 31.3. (Kyseisen ohjelman aluksi toimittajat sanoivat, että tänään puhutaan sosiaalisesta mediasta ja oikein painottivat, että siis muustakin kuin Facebookista. Käytännössä ohjelmassa puhuttiin pelkästä Facebookista.)

Mielestäni toimittaja Olli Sulopuiston hämmentävä Chatroulette-juttu huhtikuisessa Nyt-liitteessä oli virkistävä poikkeus tässä joukossa. Pitkässä tarinassa on menty vähän syvemmälle ja analysoitu tarkemmin, mistä oikein on kysymys.

Hyvät toimittajat, unohtakaa Facebook ja etsikää sen takaa ilmiöitä ja oikeita uutisia!

 

 

 

Onko tv-uutisilla tulevaisuutta?

Ajatus iski syystä tai toisesta tänään kun seurasin uutisointia Yle-maksufarssista. En ole naismuistiin katsellut tv-uutislähetystä. En puoli yhdeksältä Yleltä, en Maikkarin kympin uutisia. En mitään.

Olen kyllä erinomaisen perillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu, sillä seuraan keskeisiä tiedotusvälineitä sekä Twitterissä että Facebookissa (jos kohta Ylen ja Hesarin uutiset päivittyvät sinne toisinaan jopa tunnin viiveellä) ja selailen satunnaisesti lehtien verkkosivuja. Lisäksi luen paperista Hesaria, josta saan taustoittavampaa tietoa ajankohtaisista aiheista. Illalla lähetettävä “pääuutislähetys” tuntuu jo valmiiksi vanhentuneelta.

Onko perinteisellä tv-uutisformaatilla tulevaisuutta? Siis tiettyyn kellonaikaan tiettyyn muotoon puettu seremonia, jossa ankkuri lukee uutissähkeitä ja juttujuontoja ja väliin leikataan sähkekuvaa joko itse kuvatusta tai kansainväliseltä kuvatoimistolta tulleesta kuvamateriaalista.

Kuten mainitsin, painetun lehden vahvuutena ovat taustoittavat, pidemmät jutut sekä mahdollisuus myös keveämpään, lifestyle-tyyppiseen uutisointiin (ja sarjakuviin). Tv-uutisformaatissa kovin pitkät jutut ja taustat eivät ole mahdollisia, sitä varten ovat ajankohtaisohjelmat ja -makasiinit. Kepeät elämäntapajutut tuppaavat telkkariin vietyinä aiheuttamaan enempi myötähäpeää.

Kuinkahan pieleen menee, jos ennustan, että rituaalinomaiset uutislähetykset katoavat televisiosta jossain vaiheessa ja uutisjutut siirtyvät pelkästään nettiin? (Ja tässä, tunnustan, koen jonkinmoista syyllisyyttä tohtiessani puhua tällaisia ääneen: olenhan entinen tv-uutistoimittaja…)

Esimerkiksi Ylen toimittaja voisi jatkaa juttujen tekemistä kuten ennenkin, mutta television sijaan juttu julkaistaankin vain netissä siitä kirjoitetun jutun kera (niin kuin jo nyt useimmiten tapahtuu). Raskaasta uutislähetyskalustosta voitaisiin luopua kokonaan ja voimavaroja voitaisiin siirtää sisältöön. Skuuppeihin, oikeaan uutishankintaan. Uutislähetyksen teko on oikeastaan hirveää rahanhaaskausta: muutaman lähetyksen tekemiseen vaaditaan valtavasti kalustoa, studiotilat ja tekninen henkilökunta. Aikamoinen satsaus, kun ajattelee, että heti lähetyksen jälkeen koko juttu on jo vanhaa tavaraa…

Vai tarvitsemmeko televisiouutisia myös jatkossa? Miksi?

Keskustelu jatkuu myös Qaikussa: http://www.qaiku.com/go/625x/